Perjantai 5. helmikuuta

 Minun on pakko kirjoittaa eilisistä tapahtumista tuoreeltaan. Aikaisemmin kerroin teille oudosta energiavirtauksesta kotonani, ja eiliset tapahtumat kirvoittivat muistot mieleeni.

Eilen, perjantaina 5. helmikuuta, oli kylmä pakkaspäivä. Mittarilukemat olivat alle -20 pakkasasteen, mutta alimmillaan -16. Pakkanenhan synnyttää staattista sähköä, sillä ilman kosteuden vähentyessä staattinen sähkövaraus kappaleissa ja pinnoissa kasvaa. On täysin normaalia, että koskettaessa jotain esinettä välillä suorastaan kipunoi, mutta kuinka voimakas voi olla staattinen sähkö? Eilen nimittäin kotonamme elektroniset laitteet elivät täydellisesti omaa elämäänsä.

Ensimmäisenä eräs elektroninen lastenkirja alkoi päästellä itsekseen ääntä, ja kaikista äänistään se valitsi suorastaan demonisen kuuloisen kiljunnan, jonka pitäisi edustaa jollain tavalla hevosta. En edes tiennyt kirjan pattereissa olevan vielä voimaa. Sen jälkeen hiljattain talouteemme asettunut robotti-imuri käynnistyi itsestään, ovikellosta kuului surinaa ja sekä kännykkäni että gps-kelloni akut suorastaan imeytyivät itsestään tyhjiin. Jopa tietokoneen näytöt olivat menneet päälle itsestään, ilman että kukaan oli käynyt koneella. Käsittämättömiä, pieniä yhteensattumia pitkin päivää, kaikilla se yhteinen tekijä, että sähkövirta on oleellinen osa näiden laitteiden toiminnassa. Olen varma, että myös vanha dvd-soittimemme olisi temppuillut, jos meillä vielä olisi se.

Illansuussa pimeyden laskeuduttua lähdin pienelle kävelylle, pohtien kaikenlaisia mielessäni pyöriviä ajatuksia. Pysähdyin keskelle metsää, hiljennyin sen rauhoittavassa, pimeässä ja kylmässä syleilyssä. Hengitykseni höyrysi otsalampun valossa, mutta hiljaisuus oli paksua, miltei käsin kosketeltavaa. Mistään ympäriltäni ei kuulunut hiiskahdustakaan. Tunsin todella olevani keskellä ajatonta rauhaa, ja vedin syvään henkeä. Edes puut ympärilläni eivät naksahdelleet tai rasahdelleet pakkasesta.

Silloin kauempaa minusta, syvältä metsästä kantautui voimakas kolahdus. Ehkä pakkanen poksautti jotain puuta, ajattelin. Ajauduin pohtimaan kotonani sisällä tapahtuneita elektronisia temppuiluja, ja päätin päivittäväni tiedot heti blogiin, sillä halusin saada tietää, onko muilla käynyt samanlaisia asioita lähipäivinä.

Yhtäkkiä räsähdyksen tapainen kolahdus kuului taas, mutta hiukan lähempää. Sen jälkeen hiljaisuus laskeutui taas sankkana verhona ympärilleni. En uskaltanut miltei hengittää, sillä paloin halusta kuulla lisää, ja paikantaa äänen suunnan.

Sain mitä toivoin, sillä hetkessä rosoinen kolahdus tuli jälleen lähempää. Voimakas poksahdus. Kuin puun latvat katkeilisivat. Ja taas lähempää. Kuulosti siltä, kuin jokin valtava olento hyppäisi puun latvasta toiseen lähemmäs minua, katkaisten latvat mennessään.

Vielä kolme räsähdystä, sitten hiljaisuus. Hengitin hyvin varovaisesti, sillä viimeisin ääni oli kuulunut jo todella läheltä.

Parin pitkältä tuntuneen sekunnin jälkeen voimakas kolahdus aivan viereisessä puussa. Säpsähdin ja katsoin ylöspäin. Valaisin puun latvoja kohti, mutten nähnyt mitään. Kuin jonkinlainen äärettömän voimakas energiavirtaus olisi tuullut läpi tuulettoman metsän päästäkseen ylleni. En voinut sille mitään, mutta pelko siitä, että olin jonkin itseäni paljon voimakkaamman energian äärellä valtasi minut, ja lähdin suuntaamaan rivakoin askelein pimeän metsän halki kotipihalleni. Siellä, pihavalaistuksen tutussa ja lämpimässä loisteessa pysähdyin uudelleen, ja jäin kuuntelemaan. Erotin upean kirkkaina tuikkivat tähdet taivaalla, mutta metsä pysyi liikkumatta ja hiljaa.

Onko mahdollista, että pakkanen aiheutti tämän kaltaista energiaa? Niin voimakasta, arvaamatonta? Onko teille käynyt niin? Vai onko eilisen magiikka ihan puhtaasti ajankohdassa? En ole asunut kodissani vielä vuottakaan, en pysty siis sanomaan onko tämä ajankohta jokin sellainen, joka sitoo menneisyyden haamuja, selittämätöntä energiaa?

Jokin sisälläni sanoo, että tämä asia tulee kyllä selviämään minulle, ennemmin tai myöhemmin. Jostain erikoisesta syystä olen kuitenkin kiitollinen, ettei kyseessä ollut perjantai 13. päivä.

Enkä voi olla pohtimatta oliko eilinen jälleen saman energian aiheuttama, kuin edellisetkin kerrat? Kerääkö jokin aina valtavan määrän voimaa pystyäkseen viestittämään minulle jotain, vai onko kyse sattumista?

Se on varmaa, että elämä on kaukana staattisesta. Se on alati muuttuvaa. Seuraava selittämätön tapahtuma tai käänne voi odottaa jo aivan kulman takana.

Loppuhuomautus: Tämä ei voi olla enää edes sattumaa. Kirjoittaessani äskeisen kappaleen viimeistä lausetta, alkoi demoninen hevonen hirnahdella taas hyllyn perukoilla, kuin ivatakseen sitä, kuinka kaukana vielä olen totuudesta. Matka jatkukoon.

Se leikin kestäköön

Sanat mysteeri, selittämätön ilmiö ja dokumentti yhdistettynä yhdeksi tv-ohjelmaksi houkuttelee minua kuin sokeri ampiaista. Siispä katsoin hiljattain Netflixistä dokumenttisarjan Unsolved Mysteries. Siinä oli karmaisevia, mutta koukuttavia murhamysteereitä, Japanissa sattuneen tsunamin jälkeisiä paranormaaleja havaintoja ja eräässä jaksossa suorastaan uskomaton, useamman ihmisen samana päivänä kokema yhteys ulkoavaruudesta tulleen ilmiön kanssa.

Viime kesänä käsittelin aihetta blogitekstissäni tunnistamattomia lentäviä esineitä ja olen kertonut myös lähisukulaiseni kohdanneen tuntemattoman leijuvan esineen. Minusta suuri askel maapallon ulkopuolisen elämän olemassaolon puolesta oli ehdottomasti Pentagonin (Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus) myöntämä tosiseikka, että ilmakehässämme on satunnaisesti lentänyt UFO:ja, eli tunnistamattomia lentäviä esineitä. Jos he eivät ole pystyneet varmuudella todistamaan esineitä joksikin maapallolta tuleviksi, miksi me muutkaan kieltäisimme ulkoavaruuden olentojen olemassaolon?

Kuten aikaisemmassa ufoihin liittyvässä tekstissäni totesin, että en ole ollut aikaisemmin järin kiinnostunut ulkoavaruuden selittämättömiin ilmiöihin, mutta katsottuani Unsolved Mysteries -sarjan ufojakson huomasin, että asenteeni on muuttunut. Aikaisemmin kuuluin helposti niihin, jotka katsoivat kiinnostuneina, mutta äärimmäisen skeptisenä esimerkiksi dokumentteja, joissa ihmiset väittävät tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi. Pohdin asiaa psykologisesta näkökulmasta. Ihmisen tausta, terveydentila, sosiaalinen asema, kaikki tämä heijastui mielestäni hänen kokemuksissaan, ja väritti sitä. Mutta miten tulkitsen sellaista dokumenttisarjaa, jossa useampi toisilleen tuntematon ihminen, on yhden tietyn päivän aikana kokenut samalla alueella ufo-havainnon, tai jopa hetkellisesti siepatuksi tulemisen? Voisiko kyseessä olla jonkinlainen hetkellinen joukkopsykoosi? Ei mielestäni.

Netflix-sarjassa kerrotaan USA:ssa Berkshiressä vuonna 1969 tapahtuneista ufohavainnoista, joita tuli useasta eri lähteestä. Jopa paikalliseen radioon sateli ilmoituksia oudoista valoilmiöistä ympäri aluetta. Vastaavan kaltaisia "ryhmäaltistumisia" ufohavainnoille on tapahtunut Usassa useamminkin ja Wikipedia onkin listannut maailman laajuisesti merkittävimmistä ufohavainnoista. Tässä listauksessa on mainittu myös Suomessa tapahtunut havainto. Enemmän yksittäisiä Suomessa tapahtuneita havaintoja löytyy Suomen ufotutkijoiden ufohavaintotietokannasta, jonne saa myös tehdä omista kokemuksistaan ilmoituksen.

Netflix-sarjan jakso herättikin minussa toisenlaista pohdintaa psykologian kannalta. Jaksossa ihmiset kertoivat kohdanneensa kokemuksiensa jälkeen paljon törkeyksiä, jopa tietynlaista kiusaamista. Eräs perhe oli kokenut tilanteen niin pahaksi, että heidän oli pitänyt muuttaa eri paikkakunnalle. Tunnistamattoman leijuvan valopallon kohdannut lähisukulaiseni paljasti myös aikanaan, että hän oli kertonut asiasta hyvälle ystävälleen, jonka oli ajatellut suorastaan innostuvan kuulemastaan - olihan tämä avoin ja kiinnostunut itsekin yliluonnollisista asioista. Kerrottuaan tapahtumista tälle, oli tämä kuitenkin mennyt vaikeaksi ja hiljaiseksi. Reaktio huokui sitä, ettei asiasta haluttu puhua enempää.

Ilmeisesti on suorastaan tabu puhua ihmisjärjen selittämättömissä olevista kokemuksista. Jos erehtyy tekemään niin, saa helposti hullun leiman. Berkshiressä monet kokivat jotain. Jopa niin merkittävää, että ottivat yhteyttä paikalliseen radioasemaan tai lainvalvojalle. Kuitenkin, kun muutama perhe astui todella esiin ja kertoi omista, järkyttävistä kokemuksistaan, siitä mitä olivat nähneet ja tunteneet, yhteiskunta käänsi heille selkänsä. Onko se ensimmäisenä biologinen vai psykologinen piirre hyljeksiä niitä, jotka ovat erilaisia?

Entä minkä vuoksi tietyntyyppisillä ihmisillä tulee suorastaan vihainen olo, jos joku heidän lähimmäisensä kertoo jotain selittämätöntä tapahtuneen? Onko kyse pelosta, joka kätkeytyy vihan alle? En tarkoita niinkään sellaista pelkoa, jota yliluonnollisen kohtaaminen aiheuttaa, vaan tällaisessa tapauksessa ehkä pelkoa siitä, että tämä selittämätöntä kohdannut lähimmäinen saattaisi olla jollain tapaa sairas kertoessaan kohdanneensa yliluonnollista, joko mieleltään tai fyysisesti, ja tämä pelko kätkeytyisi vihan verhoon. Joillakin voi toki olla kyse myös pelosta tuntematonta kohtaan.

Ihmisluonto on kehittynyt vuosisatojen varrella koko ajan rationaalisempaan ja tieteellisempään suuntaan. Voiko tässä kehityksessä piillä selitys negatiivisille reaktioille, kun on kyse "uskon asioista". Varhaisemmille ihmisille taikausko ja yliluonnolliset asiat olivat arkisia totuuksia, missä vaiheessa niistä keskusteleminen muuttui oudoksuttavaksi? Jopa tieteen täytyy myöntää, että järjellä selittämättömiä tapahtumia tapahtuu kaiken aikaa, ja niin kauan kun kukaan ei voi todistaa "niitä vastaan", ei edes tiedepiireissä voida muuta kuin spekuloida.

Itse en ole vieläkään kokenut mitään, mikä viittaisi maapallon ulkopuoliseen elämään aavassa avaruudessa, mutta Netflix-dokumentin lausahdus jäi kummittelemaan mieleeni:

Kun tähystää taivaalle tarpeeksi elämänsä aikana, tulee varmasti näkemään jotain merkkejä maapallon ulkopuolisesta elämästä.

Totta vai tarua?

Kehotan ottamaan itse selvää. Mutta muistakaa:

Joka leikkiin ryhtyy...

Hirviöt seiniemme ulkopuolella

Muutettuani tänne lapsuudenmaisemiini hiukan syrjäiseen, metsäiseen omakotitaloon, on täysin uudenlainen pelon ilmiö pesiytynyt kotimme ulkoseinien toisella puolella. Olin asunut sen kummemmin siihen huomiota kiinnittämättä taajamassa jo niin kauan, ettei tällainen oman ylhäisen yksinäisyyden mukanaan tuoma turvattomuuden tunne ollut niinkään tuttua. Muutettuani tänne ymmärsin, etten pelkää pimeää, enkä pimeydessä luikkivia eläimiä. Mutta olen huomannut, että tietynlaiset ihmiset saavat ihoni kananlihalle.

Huomasin, että talomme liepeillä käy vierailija vasta kun ensilumi oli satanut. Kengänjäljet paljastivat jonkun hiippailleen pihamaallamme, ja päätin oman mielenrauhani vuoksi kyseessä olleen puolisoni, joka ei vaan sattunut asiaa muistamaan. Kun ensilumet sulivat, jäi ajatus hetkeksi unholaan, kunnes kiinnitin huomiota, että tietyt pihalla tai ulkokatoksessa olevat tavarat saattoivat vaihtaa paikkaa mystisesti. Muutama ruukku siirtyi kauniiseen riviin keskelle metsätietä, lapio vaihtoi seinustaa tai kottikärryt vaihtoivat asentoa. Pieniä, erikoisia asioita, joita emme puolisomme kanssa ole tehneet. Seuraavien lumien tultua, löytyi pihallamme olevien runsaiden jälkien joukosta taas kummallisia jalanjälkiä, joille en keksi selitystä.

Vieraileeko joku pihallamme häiriköinti- tai tirkistelymielessä? Vai onko kyseessä vain harmittomia sattumia.

Kotini sisältä kuuluvat äänet olen joko sysännyt vanhan talon piikkiin, tai jopa edellisen omistajan levottoman sielun liikkeisiin, jos hän ei ole poistunutkaan kokonaan, mutta muutaman kerran olen yöllä herännyt mielestäni ulko-oven pamaukseen. Kuin joku löisi ovea. Entä jos kyseessä ei olekaan paranormaali ilmiö tai vanhan talon jekut, vaan yön pimeydessä piileskelevä, lihaa ja verta oleva vainoaja? Jostain syystä tämä ajatus saa minut enemmän kauhun valtaan, kuin ajatus levottomista hengistä taloni sisällä.

Joulukuun aikana kävi jopa niin, että yöllä heräsin johonkin levottomaan tunteeseen, ja yhtäkkiä verhojen läpi laskeutuikin täydellinen pimeys. Kului pieni hetki, ja himmeää valoa tulvi jälleen verhokankaan lomitse. Nousin ylös katsomaan, jotta saisin tapahtuneelle selityksen. Ikkunan takana ainoa valonlähde oli ulkojoulukuusen valot, eli pimennys oli tarkoittanut valojen sammumista. Kun muistin, että nämä valot ovat kiinni talomme edessä pistorasiassa, oli ensimmäinen ajatus mielessäni, että jonkun on täytynyt irrottaa johto hetkeksi. Valot eivät olleet aikaisemmin millään tavalla pätkineet. En uskaltanut nousta tarkastamaan tilannetta, sillä sitä varten minun olisi pitänyt lähteä ulos.

Aamulla herätessäni laitoin kaiken jouluvalojen piikkiin, vaikka ne ovatkin toimineet moitteetta. Jälkiä oli mahdoton erottaa yöllisen sateen jäljiltä. Kyseessä oli pakko olla sähkökatkos, vaikka mikään muu elektroninen laite ei siihen viitannutkaan. Pakko. Kuinka ollakaan, tuntee aamuisin itsensä hulluksi, kun on ajatellut yöllä automaattisesti pelottavinta mahdollista asiaa. En voi sille mitään, mutta viime aikoina mielessäni on pyörinyt myös elokuva The Strangers, sillä täällä puitteet ovat aivan liian armolliset mielikuvituksen holtittomaan laukkaan.

Yöllä päätin vakaasti asennuttaa jonkinasteista kameravalvontaa kotini liepeille. Aamulla tunsin itseni höperöksi. Illalla kuitenkin tarkastan ovien lukituksen järjestelmällisesti ja suljen verhoja. Jotain on kyllä pielessä, eikä tämä ole vain pääni sisällä.

Turvakamerajärjestelmä houkuttelee minua kyllä muistakin syistä - olisi mahtavaa onnistua saamaan nauhalle jotain karmaisevaa tai paranormaalia toimintaa. Youtube on pullollaan sellaisia, osa hyvää vedätystä ja osa karmivalla tavalla niin totta kuin voi olla. FactFactionin (linkki kappaleen alla) videossa asunnosta on paljastunut niin fyysisiä vierailijoita, kuin yliluonnollisia tapahtumiakin, erityisen järkyttäviä ovat mielestäni tapahtumat, jolloin asunnon omistajat nukkuvat pahaa aavistamattomina, kun vieras ihminen liikuskelee heidän kotonaan. Nukkuva ihminen on niin turvaton, puolustuskyvytön. Entä mitä tapahtuisi, jos sattuisi heräämään ja osuisi paikalle tunkeilijan läsnäollessa? 

https://www.youtube.com/watch?v=rbNo2PRiExw&t=341s

Yllä olevalla videolla kerrottu viimeinen, järkyttävä tapaus Adam Ellisiä vainoavasta, puolikalloisesta pikkupojasta on hirveä, mutta haistan siinä palaneen käryä. Ehkäpä herra Ellis on vain halunnut tällä lisätä seuraajien lukumäärää?

Tässä vielä muutama ovikellokameran filmaus Youtuben syövereistä: Mr. Nightmaren klipit ja Nightmare Filesin pätkät. Ja mikäli todella haluat menettää uuden vuoden yöunesi, näitä löytyy lisää loputtomasti.

Minä jään seuraamaan tilannetta omien seinieni ulkopuolella, mutta pitäkää tekin silmänne auki.

Maailmamme on täynnä hirviöitä. Pysy valppaana.

Ja oli kyseessä mitä tahansa - muista lukita ovesi.

Paina kaasu pohjaan

Kukapa meistä ei olisi kuullut urbaania legendaa liftaajasta, jonka nuori pari nappaa kyytiinsä, mutta joka katoaa mystisesti? Minäkin olen aiheeseen pureutunut blogitekstissäni, jossa kerron karmivasta autoilijoita riivaavasta henkiolennosta, joka tunnetaan nimellä Lydia liftaaja. Katoavan liftaajan tarinaa on kerrottu todennäköisesti jo vuodesta 1602 saakka, joten ihan mikään tuore kummitusjuttu se ei suinkaan ole. Siitä liikkuu monia eri versioita, joissa kaikissa kuitenkin yhdistyy liftaajan katoaminen joko jossain kuoleemaansa liittyvässä, olennaisessa paikassa, tai muuten vaan yhtäkkinen häviäminen takapenkiltä ilman, että autoa pysäytetään.

Liftaajat, etenkin nykypäivänä, saattavat nostaa pelon sisällämme jo pelkästään läsnäolollaan, vaikkakin itse otin pari vuotta sitten viattoman näköiset pojanklopit tienposkesta kyytiini, kun yllättäen alkanut vesisade alkoi piiskata maata keskellä kaunista kesäpäivää. Kaikkien selkärankaan on nykyään taottu, ettei tuntemattomia kannata ottaa kyytiin, eikä lapset varsinkaan saa nousta vieraan ihmisen kyytiin. Pojille hauskana ideana alkanut hupi muuttui hiljaiseksi kolmikoksi takapenkilläni, kun he sinne kapusivat ja muistivat varmasti vanhempiensa sanat. Minä kuljetin mykän kolmikon sen muutaman kilometrin matkan, jonka jälkeen he kyllä kiittivät kohteliaasti ennen poistumistaan. Sen sijaan vielä muutamia vuosikymmeniä sitten liftaaminen oli varsin yleinen tapa edetä matkanteossaan, eikä silloin siinä ollut mitään pelättävää tai outoa. Ja juuri siihen ajanjaksoon palaan tänään, kun pääsen vihdoin, sormet syyhyten, jakamaan teille erään tuttavani tarinan.

Tuttavani on jakanut tarinansa minulle jo kauan sitten, ja vaikka hän onkin tietoinen blogistani, ei hän ole näyttänyt tarinan jakamiselle vihreää valoa. Hän on kertonut tapahtumasta tietyille ihmisille, eikä ollut valmis, edes nimettömänä, kertomaan sitä eteenpäin. Hiljattain hän on tullut toisiin aatoksiin, sillä viime aikoina, monien vuosien hiljaiselon jälkeen, paranormaalit tapahtumat ovat löytäneet jälleen hänen luokseen. Hän on alkanut pitää niitä todellisempana kuin ennen, ja on valmis jakamaan tarinan lukijoilleni nyt.

Noihin aikoihin hänen kummitätinsä asui yksin vanhassa omakotitalossa pienessä, metsäisessä kunnassa, ja tuttavallani oli tapana ajella joka viikko reilu puolen tunnin matka rakkaan kummitätinsä luo. Alkumatka oli isoa maantietä, ja loppuosa kiemurtelevaa, hiekkaista soratietä. Eräänä syksyisenä, sumuisena iltapäivänä hän oli ajamassa maantietä pitkin kummitädilleen, kun avautuvan suoran päässä näkyi mustiin pukeutunut hahmo. Hahmon käsi oli ojentunut tielle, mutta tuttavani ei erottanut oliko peukalo pystyssä. Hahmo näytti kuitenkin toivovan kyytiä, joten tuttavani hidasti lähestyessään hahmoa, jonka huppu oli vedetty syvälle kasvojen eteen.

Tuttavani valtasi outo tunne. Hahmo seisoi hievahtamatta, ilmeisen aikomatta edes vilkaista häntä lähestyvää, vauhtiaan hidastavaa autoa. Tuttavani antoi autonsa lipua hitaasti hahmoa kohti, mutta päätti pysäyttää sen vasta ohitettuaan hahmon. Jokin tilanteensa alkoi karmia häntä, ja hän päätti vilkaista ensin liftaajan kasvoja. Auto lipui hahmon ohi ja tuttavani kurkisti varovasti hupun uumeniin.

Hän ei erottanut selvästi kasvonpiirteitä, mutta muistaa vahvasti nähneensä kaksi kauttaaltaan pikimustaa silmää tuijottavan karmivalla tavalla eteenpäin. Hän päästi pari kirosanaa ääneen vahingossa, ja tallasi kaasun pohjaan. Auto lähti renkaat vinkuen tienposkesta, jättäen synkän, pelottavan liftaajan jälkeensä. Päästyään turvalliseen vauhtiin tuttavani vilkaisi taustapeilistä liftaajaa, mutta se oli kadonnut tienposkesta. Missään ei näkynyt enää mustiin pukeutunutta hahmoa, ei edes loikkimassa metsään valtavan ojan toisella puolen. Hahmo oli hävinnyt.

Tuttavani vapisi hetken päästyään kummitätinsä talon edustalle, ja istui autossa odottaen sykkeen tasaantuvan. Hän ei ollut lainkaan varma mitä oli juuri todistanut, vai oliko mieli tehnyt hänelle tepposia. Parina seuraavana kertana hän ei nähnyt hahmoa, mutta jokin samankaltainen ilmestys oli eräänä toisena syyspäivänä maantiellä hieman kauempana tiestä ja lähempänä hänen kummitätinsä taloa. Tuttavani alkoi ajaa matkaa pitäen katseensa visusti tiessä.

Syksy kului oudon tunteen vallassa, ja lopulta hän mainitsi kummitädilleen nähneensä hahmon tienposkessa. Iäkäs kummitäti naurahti vanhuksille tuttuun tapaan kuullessaan jotain omasta mielestään huvittavaa, ja tokaisi:

"Tuo naapurin poika keppostelee, ei sinun sellaisia kannata säikkyä."

Tuttavani oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta liike jäi kesken.

"Täti, mistä pojasta sinä puhelet?"

"Siitä tuolla tien päässä", täti vastasi ja huiskaisi epämääräisesti hiekkatien suuntaan. "Väinön pojasta. Tulee minunkin ikkunan taakse huppu silmillä, mutta enhän minä sellaisia pelkää."

Tuttavani valahti kalpeaksi. Hän yritti löytää sanoja, muttei ollut varma miten kertoa tädille, että tämä kyseinen Väinön poika oli jo aikamies, joka kävi kaupungissa töissä, eikä edes asunut vanhan isänsä luona enää.

Tuttavani päätti olla sanomatta mitään. Olihan toki mahdollista, että jollain pojalla olisi niin tavattoman paljon ylimääräistä aikaa, kiusanhenkisyyttä ja mielenterveyden ongelmia, että hän olisi ottanut harrastuksekseen autoilijoiden ja vanhusten pelottelun. Jokin hänen kuulemassaan karmi kuitenkin häntä syvemmältä, kuin mikään koskaan. Jokaisen asian voisi aina yrittää selittää järjellä, mutta tunteet kertoisivat muuta. Jokin pelottavassa, mustasilmäisessä liftaajassa, ja kummitädin kertomuksessa osuivat hyytävällä tavalla yhteen, eikä tuttavani halunnut uskoa, mitä hänen sisimpänsä yritti hänelle viestittää.

Sen sijaan hän teki niin kuin moni muu hänen sijassaan, hän päätti yrittää unohtaa asian.

Vuodenvaihteen jälkeen hänen kummitätinsä menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan. Tädin löytänyt sukulainen yritti lohduttaa tuttavaani, joka oli murheen murtamana.

"Älä sure. Täti lähti kivuttomasti ja ilmeisesti nopeasti, löytyi sieltä kammarinsa ikkunan edestä suorilta jaloilta kaatuneena. Ollut ihailemassa lintulaudan lintuja varmaan, niin kuin tykkäsi tehdä."

Tuttavani melkein putosi polvilleen.

Entä jos viimeinen tädin näkemä asia ei ollutkaan linnut talvisissa ruokailuissa, vaan ne samat kammottavat, mustat silmät, jotka hän itse näki? Entä jos hänen onnistui jotenkin vetää jotain synkkää, paranormaalia energiaa mukanaan tätinsä luokse?

Tätinsä kuoleman jälkeen tuttavani ei enää nähnyt mustasilmäistä liftaajaa, eikä hän haluaisi uskoa sen olleen todellinen aikaisemminkaan, mutta ääni hänen sisällään on eri mieltä.

Enemmän kuin mitään muuta hän toivoo, ettei enää koskaan näekään sitä hahmoa.

Ääni hänen sisällään kuiskaa, että hahmon myötä, on itse kuolema lähellä.

Paina kaasu pohjaan, äläkä katso taaksesi...