Käy kanssani kuolemaan, seuraa tankin pohjan tuonelaan

Vuonna 2013 maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylitti eräs tänäkin päivänä spekulointia aiheuttava katoamistapaus. Tammikuussa nuori opiskelijanainen Elisa Lam majoittui Los Angelesissa Cecil-hotellissa. Hän matkusti yksin, ja majoittui hotelliin jaettuun huoneeseen. Hänen huonetoverinsa kuitenkin valittivat hotellin henkilökunnalle naisen oudosta käytöksestä, ja hänet siirrettiin omaan huoneeseensa, josta hänen oli tarkoitus lähteä tammikuun viimeisenä päivänä.

Elisa otti yhteyttä vanhempiinsa jokaisena matkustuspäivänään, kunnes koitti tammikuun viimeinen. Hänen vanhempansa huolestuivat aktiivisesti yhteyttä pitävän tyttärensä katoamisesta, ja ottivat yhteyttä Los Angelesin poliisiin. Vanhemmat myös matkustivat paikan päälle auttamaan tyttärensä etsinnöissä. Selvisi, että Elisaa ei katoamispäivänään ollut nähnyt moni, mutta läheisessä kirjakaupassa hän oli asioinut. Hän oli käynyt ostamassa tuliaisia perheelleen ja pohtinut myyjän kanssa olisivatko jotkut teokset liian raskaita kantaa mukana matkustellessa. Myyjän kertoman mukaan Elisa oli käyttäytynyt ystävällisesti ja eloisasti.

Poliisien koirayksikkö kiersi hotellissa kattoa myöten, mutta koirat eivät onnistuneet löytämään Elisaa. Kaikkia huoneita ei kuitenkaan tutkittu, sillä poliiseilla ei tuossa vaiheessa ollut syytä epäillä rikosta. Elisa Lam oli kadonnut kuin tuhkana tuuleen.

Elisa Lamin katoamisen jälkeen Cecil-hotellin vieraat alkoivat valittaa huonosta vedenpaineesta, pahanmakuisesta ja -värisestä vedestä sekä veden epämiellyttävästä hajusta. 19. helmikuuta Elisa löytyi. Hänen ruumiinsa oli turvonnut ja mädäntynyt hotellin katolla olevassa vesitankissa. Tankista vesi tuli käyttöön hotellin huoneisiin, ravintolaan ja kahvilaan.

Cecil-hotelli ei ole enää toiminnassa vaan yksityinen omistaja kunnostaa tuota historiallisesti arvokasta, varjeltua kohdetta. Hotellin maine "elää" kuitenkin edelleen tarinoissa ja huhuissa. Se tunnetaan myös kirottuna hotellina tai kauhuhotellina, sillä siellä on ajan havinoissa moni siirtynyt tästä maailmasta tuonelaan. Osa tapauksista on ollut murhia, osa itsemurhia, mutta tuskaa ja levottomuutta hotellin seinät ovat sulkeneet sisälleen poikkeuksellisen paljon.

Myös Elisa Lamin kuolemaan liittyy vahvasti hotellin "riivattu" ilmapiiri. Nimittäin poliisi julkaisi ennen ruumiin löytymistä hotellin hissin turvakameranauhan, jossa Elisa näkyi katoamispäivänään. Hän käyttäytyy hermostuneesti, kuin joku, tai jokin, jahtaisi häntä. Hän painelee hätääntyneen oloisena, jopa peloissaan hissin nappeja, käy välillä hissin ulkopuolella ja tulee takaisin, näyttää jopa yrittävän piiloutua hissin seinämän taakse. Hän myös astuu välillä käytävälle, huitoo käsillään ja näyttää keskustelevan jonkun kanssa. Koko episodin aikana hissin ovet pysyvät apposeen ammollaan, täysin liikkumatta. Jokin riivaa Elisaa tuolloin, eikä se todellakaan ole vain epäkuntoinen hissi. Valvontakameran nauhoitusten julkaisun jälkeen epäiltiin, että Elisa olisi käyttänyt huumeita tai, koska sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olisi hän voinut olla jonkinasteisessa psykoosissa videolla.

Videosta tekee jollain tapaa kylmäävän kammottavan se seikka, että hissi on kuin omaan aikaansa jämähtänyt, Elisan käyttäytyessä pelottavasti sen läheisyydessä. Kun Elisa lähtee pois, alkavat hissin ovet toimia, sulkeutuen ja avautuen tyhjään tilaan, yhä uudelleen ja uudelleen. Kuin se olisi ollut staattisessa toimimattomuuden tilassa, ja Elisan lähtö olisi rikkonut staattisuuden pysähtyneen verkon. Kuin tilassa olisi ollut läsnä jotain selittämätöntä energiaa, jonka ei ehkä siellä kuuluisi olla.

Alla turvakameran pätkä. Ei kaikista herkimmille!

Nauhan jälkeen julkaistiin myös teoria eräästä Japanissa ja Koreassa suositusta paranormaalista hissipelistä, jonka mukaan hissin nappuloita painamalla pääsee toiseen ulottuvuuteen, jossa on täysin yksin. Mysteerisessä pelissä hissin nappuloita pitää painaa tietyssä järjestyksessä ja seilata kerrosten väliä, kunnes lopulta hissiin astuu tuntematon nainen. Nainen on "paha henki", joka yrittää varastaa hississä matkustavan sielun, joten häntä ei saa huomioida mitenkään. Kerrotaan myös, että toisesta ulottuvuudesta palaavat käyttäytyvät hetken sekavasti. Olisiko Elisa pelannut kuolettavaa hissipeliä? Näin moni uskoo.

Elisan ruumiinavauksessa paljastui, että hänen veressään ei ollut jäämiä huumeista, ainoastaan hänen käyttämästään lääkityksestä. Ruumis löytyi vesitankista hotellin katolta, jonne ei ollut helppo päästä. Elisan ruumis löydettiin altaasta pahasti turvonneena ja alastomana, vedestä löytyivät myös naisen vaatteet. Kuoleman syyksi patologit ilmoittivat hukkumisen. Merkkejä fyysisestä väkivallasta ei löytynyt. Elisa Lam oli jotenkin onnistunut kiipeämään hotellin suljettuun vesitankkiin, ja hukkunut.

Elisa Lamin kuolema aiheuttaa edelleen tänäkin päivänä päänvaivaa sitä pohtiville. Vaikka näyttääkin ehkä selvältä Elisan hukkuneen tai hukuttautuneen psykoosin vallassa, jättää tuo kaikista järkevinkin teoria valtavia aukkoja jälkeensä. Ensinnäkin hotellin katolle pääsi aiheuttamatta hälytyksiä vain paloportaiden kautta, mutta sitä ei tietänyt moni. Ovet ja kulkutiet katolle olivat lukittuja. Toisekseen vesitankin luukku oli korkealla, hotellin työntekijätkin käyttivät erillisiä tikapuita päästäkseen tarkastamaan vettä. Elisan ruumiin löytöpäivänä katolla ei ollut mitään, joka viittaisi Elisan käyttäneen jotain apukeinoja tankkiin päästäkseen. Mikäli Elisa olisi päässyt tankin luukulle, olisi hänen täytynyt käyttää massiivista voimaa saadakseen tankin raskas luukku auki - ja kiinni perässään. Tämä kaikki vaikuttaa melko systemaattiselta toiminnalta psykoosissa hukkuneen naisen teoiksi.

Paitsi jos...

Elisa ei kärsinytkään psykoosista. Oliko hänen perässään joku? Eikö hänen kuolemansa ollutkaan vahinko tai itseaiheutettu?

Ja vielä kammottavampana vaihtoehtona: entä jos jokin yliluonnollinen voima todella vainosi häntä tuolla hotellissa? Vainosi hänet suoraan kuoleman kylmään ja kosteaan syleilyyn.

Teoriat Elisan kuolemasta tulevat vellomaan niin kauan kun ihmisiä on, ellei joku keksi todellista syytä ennen sitä. Kannattajia löytyy niin itsemurhaan, murhaan, vahinkoon, yliluonnollisiin voimiin kuin jopa palkkamurhaan. Mitä tahansa tapahtuikin, liittyy kuolemaan kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastausta.

Tieto siitä mitä todella tapahtui, painui vesitankin pohjaan Elisan kanssa. Hotellin levottomat sielut saivat jälleen yhden uuden onnettoman seuraansa, hylättyjen henkien hautausmaalle. Ehkäpä se oli niiden tavoite alun alkaenkin.

The more the merrier...

Juhannustaikaa

Ilta-Sanomien viihdearkusta osui silmiini mielenkiintoinen artikkeli juhannuksen ajan kummitustarinoista. Artikkelissa kerrotaan, että juhannusta on tyypillisesti pidetty Suomessa aikana, jolloin henget liikkuvat. Tänä keskikesän juhlana, jolloin pitkät päivät alkavat kääntyä kohti syksyn pimeneviä iltoja, on myös tehty kaikenlaisia taikoja. Myös kummitustarinoita on kerrottu ja kerrotaan, kun ihmiset kokoontuvat viettämään aikaa yhdessä mökkien hämärtyville pihoille, juhannuskokon hiipuvaan loisteeseen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin blogitekstissäni Bloody Maryn legendasta, on etenkin nuorilla naisilla ollut tapana tehdä taikoja saadakseen etukäteen kurkkauksen tulevasta aviomiehestään. Myös Ilta-Sanomien artikkelin mukaan aina ei näitä nuoria naisia heijastuksesta takaisin katsonutkaan komea miekkonen, vaan toisinaan itse kuolema. Se tarkoitti, ettei kyseinen nuori nainen ehtisi naimisiin ennen kuin kuolema kävisi hänet korjaamassa pois elävien kirjoista.

Wikipediassa juhannustaioista kerrotaan, että ne ovat liittyneet ennen kaikkea lempeen, naimaonneen ja tulevaisuuteen. Sen mukaan juhannusta on pidetty ennen kaikkea hedelmällisyyden juhlana. Wikipedian sivuilla onkin melkoinen lista taikoja, joiden avulla voi päästä tekemään ennakkokatsauksen tulevaisuuden rakkaastaan.

Ilta-Sanomien artikkelin mukaan juhannuksena vaeltaisivat ennen kaikkea onnettoman rakkautensa vuoksi menehtyneiden neitojen henget. En aikaisemmin ollut kuullut tästä, enkä myöskään siitä, että Suomessa on uskottu juhannuksena henkien olevan liikkeellä. Uskoisin, että juhannuksen aikaisten henkien vaeltaminen on jäänyt lemmentaikojen varjoon, sillä kuulostaa jotenkin loogisemmalta, että tämä vehreä, yltäkylläinen kesäjuhla on juhlinut ennen kaikkea hedelmällisyyttä. Juhannuksesta on alkanut kausi, jolloin sadot alkavat kypsyä, taikoja on luultavasti tehty myös tuottamaan paremmat sadot syksyn korjuuseen. Syksyllä, ja etenkin pyhäinpäivän aikoihin, on uskottu kuolleiden nousevan häiritsemään eläviä, sillä luonnon kuihtuminen talvea varten on luonut suurta symboliikkaa myös tälle.

Artikkelissa kerrottiin kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen kummitustarina näin juhannuksen ratoksi. Siinä torpan seinän takaa kuului askeleita ja koputuksia, vaikka siellä ei tiedettävästi ketään voinut olla. Seinän takaa paljastui salahuone, josta löytyi talon entisen isännän luuranko. Koputukset lakkasivat, kun luuranko saatiin siunatuksi haudan lepoon. Isäntä oli surmattu salahuoneeseen, kun hänelle oli tullut riitaa varakkaita matkaajia ryöstäneiden maantierosvojen, rikoskumppaneidensa, kanssa.

Mieleeni palasivat muistot lapsuudenkotini läheisestä kummitustalosta, jossa koputukset ulko-oveen saivat minut karttelemaan taloa joksikin ajaksi. Tuossa tekstissäni sanoin meneväni koputtamaan uudelleen ulko-oveen, mutta en ole saanut siihen tarpeeksi rohkeutta. Kummitustalo seisoi pitkään paikallaan omassa iättömässä ikuisuudessaan seisahtuneena, kunnes kerran kuljettuani sen ohi järkytyin - ikkunat oli lyöty säpäleiksi, ja sisällä olleita tavaroita oli heitelty pitkin takkuista pihamaata. Äitini kertoi, että jotkut nuoret olivat kuuleman mukaan riehuneet siellä. Rikkonaiset ikkunat ammottivat talon ja sen sisällä värjyvien salaisuuksien synkkään pimeyteen, kunnes niiden päälle lyötiin puiset levyt. Ovet lyötiin kiinni laudoilla.

Mitä niihin nuorukaisiin tulee, en tiedä heistä muuta kuin sen, että ainakin yksi päätyi narun jatkoksi. Ehkä syynä karu, ongelmallinen elämä, päihteitä, väkivaltainen lapsuus, uskon puute parempaan...

Tai...

Ehkäpä nuo nuoret eivät tienneet mihin sekaantuivat tuona yönä, kun tuhosivat talon, jonka emäntä ei halunnut tulla häirityksi.

Ja jokin seurasi heitä kotiin.

Pitäisikö minun olla peloissani?

Kotini yliluonnolliset selittämättömyydet ovat tuntuneet rauhoittuvan vuosien varrella. Osittain se varmaan johtuu siitä, että etenkin yöaikaan tapahtuvat selittämättömyydet sälytän tottuneesti kissani syyksi, sillä vaihtoehdot saisivat toivoni sikeästä unesta lipumaan liian kauas ulottuvistani. Samalla, kun kissani saa syytteet kolahduksista yläkerrasta, tömähdyksistä portaissa ja ovenkahvojen narahduksista, nukkuu se monesti sikeänä tai tapahtumia seuraten. Kuitenkin se, että olen kieltänyt tapahtumien johtuvan muusta, on saanut ne selkeästi vähenemään. Olen ollut liian pelokas. Ja samalla tiedostamattani sulkenut kotioloissani kuudetta aistiani.

Paranormaaleista tosielämän tapahtumista ja tarinoista blogia kirjoittavana ihmisenä, minun pitäisi tietää paremmin. Minun pitäisi olla rohkeampi. Jossain vaiheessa silti jänis pääsi loikkaamaan lahkeisiini. Hetken aikaa painoin villaisella vaatehuoneemme, jossa valot elävät omaa elämäänsä, työhuoneemme, josta kuuluu selittämättömiä kolahduksia sekä monet muut eriskummalliset selittämättömyydet kotonani. Toisaalta rauha, jonka olkaa kohauttamalla sain, oli tervetullutta vaihtelua, mutta se ei kestänyt. Ja omassa hieman masokistisessa mielessäni olen siitä kiitollinen, täällähän alkoi melkein olla jo pitkästyttävää.

Tapahtuma, joka havahdutti minut jälleen maailmaani, jossa kuolleet eivät ole kaukana, kävi muutama viikko sitten. Olin sitä aikaisemmin kiinnittänyt huomiota vaatehuoneemme syttyviin valoihin, jotka esimerkiksi olivat aina öisin päällä käydessäni vessassa. Eräänä yönä nähdessäni valojen olevan pimeinä, sanoin huvittuneena ääneen "jaahas, taidanpa olla yksin tämän yön". Samassa valot syttyivät. Hymyni hyytyi.

Seuraavana päivänä olin yksin kotona, valmistautumassa lenkille koirani kanssa. Kissa norkui jaloissani alakerrassa. Kävellessäni yläkertaan johtavien portaiden ohi, kuulin keittiöstä keraamisen kolahduksen. Kuin kaksi lautasta lyötäisiin yhteen melko voimakkaasti. Pysähdyin kuulostelemaan, mutta muistin vain hetki sitten avanneeni tiskikoneen. Joku lautanen oli luultavasti ollut vain pois paikaltaan, tipahtaen koloonsa osuen voimakkaasti vierustoveriinsa.

Naurahdin, sillä edellisen yön valotempauksen jälkeen olin jälleen avannut mieleni asioille, joita ei välttämättä voi täysin järjellä selittää. Tämä kuitenkin oli selitettävissä. Kunnes yhtäkkiä sama ääni kuului uudelleen, yhtä voimakkaana kolahduksena. Jostain syystä aloin pohtia, mitä tekisin mikäli olisin kauhuelokuvassa. Ajatuksesta huvittuneena kysyin yläkertaan:

"Tarkoittaako tämä, että paranormaalit tapahtumat ovat taas alkaneet täällä?"

Keraaminen, voimakas kolahdus.

Olin hetken hiljaa. Sattumalla on kiero huumorintaju.

"Tarkoittaako tämä, etten ole yksin?"

Kello nakutti seinässä.

Tik tak. Tik Tak. Tik...

Kolahdus keittiöstä.

Lähdin päivänvalosta rohkaistuneena harppomaan yläkertaan, jossa viime syksynä oli kutsumaton vieras. Astelin suoraan avoimen tiskikoneen luo ilman epäilystäkään, että ääni oli tullut siitä. Katsoin puhtaana kiiltäviä astioita, mutta mikään ei ollut erikoisen sekaisin tai pois paikaltaan. Alatasolla oli keraamisia kulhoja ja lautasia. Kolauttelin niitä yhteen saadakseni saman äänen, ja hetken päästä kahden suuren puurokulhon yhteen kolahdus synnytti tismalleen samanlaisen kolahduksen, jonka olin jo kuullut kolme kertaa. Kulhot olivat siististi  ja tukevasti omilla paikoillaan, sain äänen kuulumaan vain käyttäessäni hiukan voimaa.

Jännittyneenä odotin hetken yläkerrassa jotain muuta tapahtuvaksi. Niin ei käynyt, joten aloin tehdä lähtöä uudelleen. Kävelin portaat alas, ja päästyäni viimeiselle askelmalle, sama, kova kolahdus kajahti alakertaan.

Kerran tai kaksi, helposti. Kolmas kerta jo kysymysmerkki, mutta että neljä kertaa? Sama, vieläpä voimakas kolahdus astioista neljä kertaa, vielä senkin jälkeen kun kävin itse niitä kolistelemassa? Outoa.

Jälleen pohdin mitä tekisin kauhuelokuvassa, ja vieläkin pelottomana, pienen virneen kanssa kysyin hiljaa kohti yläkertaa:

"Pitäisikö minun olla peloissani?"

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Kovensin ääntäni hieman, ja kysyin saman kysymyksen uudelleen.

Tik tak. Tik tak. Tik tak.

Mielessäni näin kauhuelokuvan, jossa henkilö kysyy vielä kolmannen kerran kovaa huutaen saman asian, ja vastaus tulee takaisin paljon kovempaa, ehkä jopa jollain karmivalla tavalla.

Tuo mielessäni hyppäsi jänis jälleen lahkeisiini, ja peräännyin välittömästi. Virne oli hiipunut pois jo hetki sitten, mutta aloin hyräillä kovaan ääneen, jotta en vahingossakaan kuulisi, mikäli vastaus olisi myöntävä.

Lähdin lenkille ajatuksissani.

Eriskummallista ja outoa, todella.

Vielä vähän matkaa kuljettuani, nousi toinen kysymys mieleeni.

Entä jos viimeisen kysymykseni kohdalla kolahdus ei olisi ollutkaan myöntävä vastaus. Mitäpä jos sain jo sellaisen?

Sitä kun sanotaan, että hiljaisuus on myöntymisen merkki...

Hukkunut Doreen

Joki oli hänelle tuttu. Hän oli peseytynyt ja uinut siinä sadat kerrat aikaisemminkin. Aurinko paistoi korkealla, päivä oli lämmin.

Saapuessaan rannalle, kylmyys kiertyi hänen ympärilleen ja sitoi hänet paikoilleen hetkeksi. Oli helle, mutta hänen ihonsa oli kananlihalla. Puistattava väristys vaelsi hänen selkärankaansa ylös niskaan saakka, ja sai hänet pudistamaan päätään ja ravistamaan käsiään.

Kuvittelen, hän ajatteli ja riisuutui laskeakseen jalkansa vilvoittavaan veteen.

Veden pinta väreili ja hän katsoi hetken sen rauhallisella pinnalla lenteleviä hyönteisiä. Ympäristö oli oudon hiljainen, edes linnut eivät laulaneet. Hänen mieleensä muistui tarina, jonka hänen ystävänsä oli hänelle kesäillan pimeydessä kuiskuttanut. Tarinan mukaan tuon joen syvimmässä pohjassa piili jokin olento, hirviö, jonka piti aika ajoin nousta pinnalle saalistaakseen uimarin sielun mukaansa syövereihin. Eräs hänen ystävistään oli kertonut nähneensä luurankomaiset kasvot pinnan alla, syvyyksissä.

Hän ravisti jälleen päätään ja työnsi kauhutarinan mielestään. Sitä se vain oli, tarina. Ja nyt hänen oli peseydyttävä. Hän oli uinut täällä satoja kertoja aikaisemminkin, mikään ei ollut muuttunut.

Veden syleily hänen ympärillään rauhoitti hänen levottoman mielensä. Tuttu ja turvallinen paikka. Hän ui hiukan pidemmälle kuin normaalisti, vain todistaakseen omalle mielelleen, että oli rohkeampi kuin todella olikaan. Uskalsi uhmata vaaraa.

Hän kellui pinnan päällä omissa maailmoissaan, eikä huomannut maailman ympärillään muuttuvan kuolettavan hiljaiseksi. Hyönteisten surinakin oli kaikonnut. Veden syvyyksissä, kaukana pinnan alla oli liikettä.

Yhtäkkiä hän tunsi jalassaan nykäisyn. Hän kirkaisi ja nosti päänsä pinnan yläpuolelle nähdäkseen ympärilleen. Vedenpinta oli edelleen rauhallinen, mutta jokin oli toisin. Rannalla hänet vallanneet kylmät väreet palasivat taas, voimakkaampina kuin koskaan aikaisemmin. Hän otti muutaman uimavedon rantaa kohti, ensin rauhallisemmin, sitten nopeammin, sovittaen vedot kiihtyvään sydämen sykkeeseensä.

Lähellä rantaa hän tunsi taas kovan, kylmän kosketuksen nilkkansa ympärillä. Hän avasi suun huutaakseen, mutta jokin nykäisi hänet pinnan alle ja suu täyttyi vedellä.

Veden pinta roiskui ja lainehti, kunnes tuli aivan hiljaista. Ja hitaasti, varovaisesti ilma täyttyi taas hyönteisten surinasta ja lintujen laulusta.

13-vuotiaan Doreen O'Sullivanin ruumis löydettiin Lockyer Creek -nimisen joen vesistä. Hän oli hukkunut.

Yllä oleva kuvaus on kuvitteellinen, mutta vuonna 1915 kyseiseen jokeen todella hukkui 13-vuotias tyttö Doreen O'Sullivan. Tyttö oli mennyt peseytymään joen pahamaineiselle paikalle, joka tunnetaan nimellä Murphy's Hole. Murphy's Hole on hieman yli kuusi metriä (20 jalkaa) syvä kohta joessa. Onnettomuus uutisoitiin paikallisessa lehdessä 22. marraskuuta vuonna 1915 (The Brisbane Courier, Trove - National Library of Australia). Doreenin ruumista ei löydetty etsinnöistä huolimatta tuntiin hukkumisen tapahduttua.

Hukkuminen olisi kamala tapa menehtyä. Ensin koittaa pidätellä henkeään, mutta aivojen vaatiessa happea olisi lopulta vedettävä henkeä. Sen sijaan että keuhkot täyttyisivät raikkaasta ilmasta, tulvisi niihin nestettä, täyttäen jokaisen sopukan ja ontelon, kunnes ei enää tuntisi mitään. Mutta pelkästään hukkuminen ei tarkoita paranormaalia toimintaa tai tapahtumaa, eivätkä edes villit spekulaatiot hukkumissyistä. Doreen O'Sullivanin hukkumisesta mielenkiintoisen tekee seikka, joka tapahtui sata vuotta hukkumisen jälkeen.

Kim Davison ja Jessie Lu olivat kolmen lapsen kanssa uimassa Murphy's Holella vuonna 2015 marraskuussa, tismalleen sata vuotta Doreenin hukkumisen jälkeen, ja valokuvaan, joka heistä otettiin ilmestyi neljäskin lapsi, häilymään pinnan tuntumaan (valokuva löytyy aikaisemman linkin takana olevasta Daily Mailin artikkelista). Kim kertoo myös, että hänen tyttärensä jalkaan tartuttiin vedessä ainakin kahdesti, ja tunnelma oli jollain tapaa erikoinen joen tuntumassa.

Onko Doreen O'Sullivan edelleen läsnä hukkumispaikallaan? Yrittääkö hän vetää itselleen lapsia leikkiseuraksi joen synkän pohjan ikuisuuteen? Entä miksi hän hukkui, mitä tapahtui tuona marraskuisena päivänä?

Vielä erikoisemmaksi hukkuneen Doreenin tarinan tekee se, että neljän vuoden kuluttua marraskuussa 1919 myös Sydneyssä hukkuu Doreen O'Sullivan -niminen tyttö. Tyttö oli the Sydney Morning Heraldin mukaan hukkuessaan myös 12/13 -vuotias. Sydneyssä hukkuneen Doreenin ruumis löydettiin vasta seuraavana aamuna naaraamalla.

Teorioita on. Erään lähteen mukaan kyseessä on sarjamurhaaja, toisen mukaan jotain yliluonnollista, kolmas uskoo tähtiin kirjoitettuihin virheisiin ja neljäs huonoon tuuriin. Jotain Lockyer Creekissä kuitenkin on, ja voisi hyvin olla, että siellä virkistäytyminen jäisi viimeiseksi. Se yksi kesäinen päivä Verivalkaman lähettyvillä olevassa järvessä säikäytti minut pahanpäiväisesti veden alle nykivien kuolleiden suhteen. Puhumattakaan kaikista niistä salaisuuksista, joita veden hiljaisen pinnan alla makaa, odottaen oikeaa hetkeä, odottaen jonkun onnettoman sielun liittyvän seuraansa...

Kesä on juuri alkamaisillaan. Uskallatko sinä pulahtaa veteen, johon tiedät jonkun hukkuneen?

Se kosketus jalassasi ei välttämättä ollut järven pohjan kasvillisuutta.

Älä anna sen viedä sinua.