Kuoleman lähettiläs

"Se on pelottava hetki, se katsoo lävitseni vaikkei sillä ole silmiä. Jotenkin se näkee minut kuitenkin. Ja kun herään, joku läheisistäni on kuollut."

Eräs tuttavani halusi jakaa kammottavan salaisuuden elämästään. Hän ei ole halunnut aikaisemmin puhua asiasta, peläten puhua siitä ääneen. Se tekee asiasta liian todellista. Hän on halunnut sulkea asian mielestään, unohtaa sen. Mutta hiljattain se tapahtui taas. Unohdus ei ole ratkaisu.

"Uni on ensin ihan tavallinen. Ei mitään erityistä mainittavaa. Kuljen puistossa, kotona, kaupungilla... Viimeisimmässä unessani, jossa se olento ilmestyi, kävelin kylänraittia. Näin sen ensin takaapäin puiden lomasta. Sillä on aina yllään sellainen rähjääntynyt ja reikäinen, valkoinen kaapu, ja harmaa takkuinen tukka. Unessani pysähdyin katsomaan, ja tunsin painajaistunteen kohoavan. Tämä hetki tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes yhtäkkiä sen pää pyörähti sen harteilla ympäri. Keho pysyi paikoillaan. Kuulin sellaista tukahdutettua kirkuntaa ja näin sen vanhan naisen rumat kasvot. Sillä ei ole silmiä, ei suuta, vaan kolme mustaa, ammottavaa aukkoa naamassaan.

Heräsin ihan hikisenä, enkä nukkunut enää, koska tuijotin vaan puhelinta ja odotin tietoa. Ja niinhän se tuli, kun aamu valkeni. Enoni oli saanut yllättäen aivoinfarktin, se oli vienyt hänet saman tien."

Aikaisemmin tuttavani kertoo nähneensä tuon vanhan naisen kaksi kertaa, molempien isoäitiensä kuolemaa ennen. Jos kyseessä olisi pelkkä vaisto, enneuni, ei uskoisi saman hahmon esiintyvän siinä yhä uudelleen. Tuttavani on nähnyt sen vain, kun kuolema on koskettanut hänen elämäänsä, mutta näkyä ei voi unohtaa - se on jotain liian karmivaa.

Selvitellessäni asiaa törmäsin vanhaan irlantilaiseen legendaan Banshee-nimisestä olennosta, jonka kohtaaminen ennustaa lähipiirissä tapahtuvaa kuolemaa, joskus jopa näkijän omaa menehtymistä. Bansheet näyttäytyvät naisen hahmossa, usein kauniina nuorena naisena tai vanhana rumana akkana. Banshee kirkuu, huutaa tai voivottelee ja valittelee kovaan, epämääräiseen sävyyn varoittaakseen lähestyvästä, tai jo tapahtuneesta, kuolemasta. Irlantilaisen legendan mukaan bansheen varoitus oli monesti ensimmäinen ilmoitus, jonka omaiset saivat, ennen kuin todelliset suru-uutiset tavoittivat heidät. Bansheet myös ilmestyivät varoittaakseen, mikäli henkilö oli menossa jonnekin, jossa kuolema koittaisi varmuudella.

Legendan bansheet eivät ole varsinaisia syypäitä kuolemiin, vaan ennemminkin tiedonantajia, kuolemasta varoittavia olentoja tai henkiä. Mutta tapa, jolla ne asiansa esittävät vaikuttaa karmivalta. Bansheet kuulostavat ja vaikuttavat minusta vain kansantarulta, kaukaiselta iltanuotion äärellä kerrottavalta sadulta. Tuttavani kertoman myötä joudun kuitenkin kyseenalaistamaan niistä syntyneen mielipiteeni, sillä hänen unimaailmassa kohtaamansa olento täyttää bansheen kriteerit. Ovatko bansheet todella kuoleman lähettiläitä, jotka ilmaantuvat vain tietyille ihmisille? Mahdoton sanoa, onko bansheen kohtaaminen kirous vai lahja. Tuttavani on hyväksynyt asian, muttei osaa itsekään vastata tuohon kysymykseen.

Parisen vuotta sitten hän törmäsi todisteeseen, joka antoi ymmärtää ruman naisen olleen läsnä hänen elämässään jo paljon ennen kuin hän muisti. Hän löysi tuolloin piirustuksen lapsuusajoiltaan, johon hän oli piirtänyt vanhan naishahmon, pelkät mustat aukot silminä ja suuna. Piirustuksen aikahaarukan perusteella se sattuu ajankohtaan, jolloin kuolema ensimmäistä kertaa osui hänen lähelleen, vieden hänen isoisänsä haudan kylmään syleilyyn.

Sattumaa? Enne?

Tai ehkä...

Banshee.

Mustion linnan kummitukset - Osa 2

Kerroin aikaisemmin Uudellamaalla sijaitsevasta Mustion linnasta ja sen historiaa pursuavien seinien sisällä vaeltavista levottomista sieluista. Satuin hiljattain törmäämään Iltalehden parin vuoden takaiseen artikkeliin, jossa esiteltiin myös Mustion linnan kummitukset, ja niihin liittyviä tarinoita. Erityisen kiinnostavan artikkelista teki seikka, joka antoi yhdellen Mustion linnan kummituksista nimen ja kasvot.

Toki tuo on puhdasta arvailua, mutta linnan levoton Valkoisena rouvana tunnettu kummitus voisi todella olla nainen, joka elämänsä aikana kärsi niin sanotuista "hulluuskohtauksista". Magnus Linder III:n aviopuolison Jeanette Hisingerin kerrottiin olleen mieleltään järkkynyt, ja hänet lukittiin aika ajoin toisessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseen, joka oli varta vasten näitä mielenjärkkymiskohtauksia silmällä pitäen tehty. Muuna aikana Jeanette oli puoliso ja perheenäiti, joka osallistui perheen arkielämään tavalliseen tapaan. Uskoisin, että hulluuskohtausten aikana linnan seinien sisäpuolella elämä muuttui pelottavaksi. Miten mahtoivat pariskunnan lapset reagoida äitiinsä noina aikoina, entä siihen, että tämä lukittiin pois tuoksi ajaksi? Huusiko Jeanette? Riehui, löi, repi seiniä kynsillään? Vai käyttäytyi muuten sekavasti, puhui outoja? Varmuudella tiedämme ainakin, että linnan komea julkisivu kätki sisälleen salaisuuksia ja pelkoa.

Kirjoitettuani ensimmäisen kerran Mustion linnan kummituksista sain myös tietooni erään lukijani kautta, että linnassa kummitteleva Harmaa rouva saattaisi olla ennen kuolemaansa palvelusväkeen kuulunut nainen. Kommentoija kertoi yhteyksistään Mustion linnaan, ja paljasti, että Harmaan rouvan kummitteluun liittyisi dramaattinen ja traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Se sopisi äärimmäisen hyvin siihen tietoon, että Harmaan rouvan läsnäoloon on liittynyt ketjujen kalketta, pesemisen ääniä ja laahustamista. Ketjujen kalke ehkä vain kuvainnollisesti voidaan yhdistää isäntäväkeensä kahlehdittuun piikaan, mutta pesemisen äänet ovat hyvin konkreettinen seikka. Tai entäpä, jos kahleet viittaavat juurikin traagiseen rakkauteen sidottuun sieluun? Sieluun, joka ei edes kuolemassa osannut päästää irti?

Mitä enemmän luen tai kuulen Mustion linnasta, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. En ole ainoa paranormaalista kiinnostunut, joka on nähnyt tämän arvokkaan vanhan rakennuksen potentiaalin, lukuisat yliluonnollisista tapahtumista kiinnostuneet löytävät tiensä jylhän rakennuksen luo yhä uudelleen. Myös Aavedata on käynyt paikan päällä (lisää heidän tutkimuksistaan: Aavedata).

Mustion linna seisoo komeana kummullaan. Kun sitä katsoo kaukaa, se näyttää mahtipontiselta kartanolta, joka sulkee sisälleen valtavan määrän historiaa ja erilaisia ihmiskohtaloita. Kuinka monet kenkäparit ovatkaan talon pääovelle kavunneet?

Linna näyttää rauhalliselta, hiljaiselta, aavemaiselta. Kuitenkin noiden keltaisten puuseinien takana on kätkettyjä salaisuuksia, traagisia elämäntarinoita ja ikuisesti rauhattomuuteen tuomittuja sieluja.

Jospa vain seinät pystyisivät puhumaan...

Avain salaisuuteen

Vietin puolisoni ja lemmikkieni kanssa joulun lapsuudenkodissani. Päivisin talo oli täynnä elämää ja melskettä, mutta yön laskeutuessa jäivät taloon meidän lisäksemme vain vanhempani. En ajatellut paranormaaleja tapahtumia, jotka vuosien saatossa ovat lapsuudenkodissani minua häirinneet, keskityin vain joulun hiljaiseen kauneuteen. Koristeltu kuusi loisti oleskeluhuoneessa, ja ikkunoihin ripustetut tähdet loivat sisälle lämmintä valoa. Tuntui siltä, että jouluna saisin varmuudella nukkua rauhassa ja herätä aamulla levänneenä, ilman selittämättömiä tapahtumia.

Kuitenkin, yhtenä yönä tapahtui siinä samassa eteisessä, josta olen jo aikaisemminkin kirjoittanut mm. Hahmo peilissä, jälleen jotain kummaa. Heräsin tuona yönä kovaan kolahdukseen. Se repi minut saman tien uneni miellyttävästä maailmasta, ja pakotti nousemaan sängynreunalle istumaan. Vuoteen lämpö hehkui vielä hetken ylläni, kun kuuntelin öistä hiljaisuutta. Samassa kuulin toisen, samanlaisen kolahduksen. Joulun mielenrauha oli kääntänyt "kuudennen aistini" pois päältä, joten ensimmäinen ajatukseni liittyi kissaamme.

Hemmetin katti, ajattelin. Se on varmasti tekemässä jotain yöllisiä tihutöitään, vaikka se ei normaalisti sen tapaan kuulukaan. Kissani tekee toisinaan kiellettyjä asioita päivänvalossa, mieluiten jonkun nähden, jotta saisi maksimaalisen huomion itseensä. Sitten se kirmaa pois kuin pistoksissa, tyytyväisenä päästessään pälkähästä.

Nousin ripeästi ylös sängystä ja kiirehdin oleskeluhuoneeseen tarkastamaan joulukuusen. Se seisoi tyynessä rauhassaan lattialla, eikä mikään viitannut, että nelijalkainen ystäväni olisi keksinyt aloittaa jouluterrorisointia. Yhtäkkiä kolahdus kuului taas, ja ymmärsin sen kantautuvan suuresta eteisestä. Kolahduksessa oli mielestäni jotain metallista, kuulosti siltä kuin puisen avainkaapin sisällä olevat avaimet olisivat helisseet.

Lähdin kiiruhtamaan kohti eteistä valmiina saamaan tihulaisen kiinni itse teossa, mutta jähmetyin sijoilleni ennen kuin pääsin oleskeluhuoneesta ulos. Kissani tuijotti minua keltaisilla silmillään yhdellä huoneen nojatuoleista. Se näytti tyytymättömältä ja väsyneeltä, kuin äänet olisivat häirinneet senkin unta.

Eteisessä katsoin ensimmäisenä avainkaappia. Ovi oli tiukasti kiinni, niin kuin kuuluisikin. Sitten huomasin, että katosta avainkaapin lähellä roikkuva joulukoriste heilui. Kyse oli painavasta koristepallosta, joka ei todellakaan pienestä tuulenvireestä vaivautuisi heilahtamaankaan. Jokin oli kuitenkin saanut sen liikkeelle.

Nyt eteinen oli hiljainen ja yön rauha oli laskeutunut huoneeseen. Avasin avainkaapin. Kiinnitin huomiota muutamaan vanhannäköiseen, suureen rauta-avaimeen. Muistaakseni ne ovat olleet siellä jo kauan, elleivät peräti aina. Toinen sopii isovanhempieni talon ulkorakennukseen, mutta toisesta en osannut sanoa. Kysyin asiasta vanhemmiltani seuraavana aamuna, ja sain kuulla, että avain kuului talomme tontilla aikaisemmin sijainneeseen työhevosen pieneen tallirakennukseen/ulkovajaan.

Vilkas mielikuvitukseni lähti työstämään tarinaa ja selitystä tapahtuneelle, mutta myös aikaisemmin kokemilleni asioille lapsuudenkodissani. Entä jos tontilla on aikaisemmin tapahtunut jotain - jotain peruuttamatonta, kamalaa? Rikos? Katoaminen?

Kylästä on aikojen saatossa hävinnyt ihmisiä maailmalle, mutta entä jos yksi ei koskaan lähtenytkään?

Ehkä hän kohtasi loppunsa jonkun toisen toimesta, ja tämä sama ihminen peitti jälkensä hautaamalla uhrin paikalle, johon oltiin rakentamassa pientä ulkorakennusta. Ruumista ei koskaan löydetty, ehkä sellaista ei edes tiedetty olevan.

Rakennus purettiin, kun olin lapsi. Muistan sen kuitenkin erittäin hyvin. Minusta siinä oli aina jotain karmivaa, mutta samalla kiehtovaa.

Ehkäpä rakennus tuhottiin, mutta sen alle haudatut salaisuudet säilyivät. Ja jokin on odottanut jo liian kauan totuuden nousua pinnalle.

Spekulointia.
Vai hyvä onninen arvaus?

Jouluruletti

Joulun aika on täynnä tunnetta, täynnä taikaa. Nykyajan kaupalliset jouluperinteet ovat kaikkea muuta kuin pelottavia, vaikka näin ei ole aina ollut (lue tekstini: Pakanallinen pukki). Vuosien saatossa niin perinteet kuin uskomuksetkin muuttuvat, ja ihmiset ovat menettäneet "taikauskoaan". Enää ei jätetä puuroa saunatontuille tai tehdä taikoja tallin takana, vaikka jotkin satuolennot säilyvätkin tiukasti joulun vietossamme.

Luin kirjasta Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017, aikaisemmin mainittu blogissani mm. tekstissä Syntynyt kuolemaan) eräästä Nakkilassa tapahtuneesta, kammottavasta "enteestä", joka liittyi joulun ajan ennustamiseen. Tarinan mukaan kertojan mummu oli aikoinaan Huhtalan torpan emäntänä, ja päätti jouluaattoiltana mennä vanhan tavan mukaan ulos katsomaan ikkunan takaa joulupöydän ääreen istuutunutta perhettään. Perheen emäntä näki kaikki rakkaat perheenjäsenensä ikkunan takaa, mutta katsoessaan pientä tyttöään Kristiinaa, huomasi hän järkytyksekseen näkevänsä tytön lasin läpi ilman päätä. Hän ymmärsi, että Kristiinan päivät olisivat luetut, ja että tämä menehtyisi tulevana vuonna. Emäntä ei kertonut kenellekään näkemästään. Kun Kristiina seuraavana kesänä sairastui, sanoi perheen äiti heti, että pikku-Kristiina kuolisi. Hän kertoi tienneensä sen joulusta saakka. Niin kävikin, Kristiina menehtyi kesän aikana.

Kertojan mummu kehotti lapsiaan luopumaan tästä tavasta katsoa jouluaattoiltana ikkunan takaa perhettään, sillä hänelle se oli tuottanut vain tuskaa.

En ollut aikaisemmin kuullut kyseisestä perinteestä, mutta minun on pakko myöntää tuntevani suurta kiusausta mennä jouluaattoiltana ulos kurkistamaan ikkunasta. En kuitenkaan usko tekeväni sitä, rohkeuteni ei lopulta riitäkään. Ikkunan takana istuvat kuitenkin itselleni kaikkein tärkeimmät, ja vaikka en uskoisikaan kyseiseen "enteeseen", saisi se minut vähintään vainoharhaiseksi. Ja vuosi on pitkä, pitkä aika olla vainoharhainen.

Venäläinen ruletti ei ole minua varten, ei missään muodossa, millään panoksella. Vaikka tällainen ennustus voisi joskus toimiakin, ehkäpä luvata jotain hyvääkin, on tietämättömyys tulevaisuudesta siunaus.

Mieltäni polttava kysymys onkin...
Uskallatko sinä tehdä sen?

*****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****

Kiitos kuluneesta vuodesta kaikille lukijoilleni! Sukelletaan jälleen selittämättömyyksiin ensi vuonna.

Hyvää joulunaikaa ja onnea vuodelle 2018!

Ystävällisin terveisin,
HR

*****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****     *****