Onko siellä joku?

Aikaisemmin blogitekstissäni mainitsin, kuinka olen saanut viime aikoina nukkua yöni rauhassa lapsuudenkodissani, kuinka kummittelut siellä ovat loppuneet. Pääsiäisen vietin kuitenkin noilla tutuilla nummilla ja rakkaiden seinien sisällä, ja pitkästä aikaa myös siellä tapahtui jotain selittämätöntä.

Heräsin yöllä oudon unen jälkeen mennäkseni vessaan. Astuin pimeään käytävään varovaisesti ja ennakkoluuloisena, täysin hereillä. Tuntui, kuin joku olisi tarkkaillut minua, vaikka talossa oli äänetöntä. Muistin, kuinka sisareni kertoi kerran nähneensä puolisoni näköisen varjohahmon samaisella käytävällä, ja toivoin koko sydämestäni etten itse kokisi juuri nyt samaa, vaikkakin se olisi loistavaa ainesta blogiini.

En nähnyt mitään ja uskalsin edetä. Wc:n valossa, lukitun oven takana, tunsin olevani jälleen turvassa. Hetken kuluttua kuulin jonkun saapuvan wc:n oven taakse kolauttaen kevyesti kahvaa, ja oloni koheni välittömästi - joku muukin oli hereillä, en vaeltanut pimeässä talossa yksikseni.

Jatkoin toimeni suorastaan korviahuumaavassa hiljaisuudessa ihmetellen, miksi oven taakse tullut perheenjäseneni ei ilmoittanut olevansa siinä etten säikähtäisi tai vaikka sammuttaisi turhaan vessan valoja. Jännitys hiipi jäseniini, ja rohkaisin itseni kysymään oven taakse: "Onko siellä joku?". En saanut vastausta, mutten myöskään ollut kuullut kenenkään poistuneen oven takaa. Jätin valot palamaan ja avasin oven hiljaa, vain kohdatakseni yön pimeän tyhjyyden. Minua kylmäsi ja sykkeeni pingahti nousuun. Olinko muka vain kuvitellut kahvan kolahduksen ja raskaiden askelten synnyttämät puulattian narahdukset?

Tiesin, etten ollut.

Tiesin myös, että minun pitäisi päästä takaisin makuuhuoneeseen.

Veren kohistessa korvissani sammutin valon ja astuin pimeään käytävään. Otin pari varovaista askelta, kun yhtäkkiä selkäni takaa kuului vaimea tömähdys. Paniikki tarrautui minuun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, ja ampaisin käytävään vilkaisemattakaan taakseni. En ollut valmis kohtaamaan mitään yliluonnollista. Syöksyin makuuhuoneeseen ja suljin oven visusti takanani.

Hetken rauhoittelin itseäni, annoin hengityksen ja sykkeen tasaantua, yrittäen löytää rauhallisen mielentilan lymyämästä vielä jostain mieleni perukoilta. Sitten sukelsin takaisin sänkyyn peiton alle, kuitenkin täysin valveilla. Tuijotin pimeää huonetta ja sen hämärää katonrajaa kuullessani puulattian narahtavan aivan makuuhuoneen oven takana. Pelästyin niin paljon, että unohdin hetkeksi hengittää. Samalla ovea kopautettiin. Yritin palauttaa hengitykseni normaaliksi, mutta olin liian peloissani edes liikahtamaan. Tuolloin kopautus kuului toisen kerran. Sen jälkeen talon yölliset äänet hiljenivät, mutta minulla kesti hetki ennen kuin sain uudelleen unenpäästä kiinni.

Tapahtumat olivat hämmentäviä ja yönsydännä erittäin pelottavia. Seuraavana aamuna kysyin muilta talossa majoittuvilta olivatko he liikkuneet yöllä käytävällä, eikä kukaan myöntänyt tehneensä niin. Enkä uskokaan sen olleen mikään fyysinen olento, sillä ääniä olisi tuolloin kuulunut enemmän.

Eräs toinen paranormaaleista asioista kiinnostunut henkilö sanoi minulle, että minun on päästävä peloistani yli ja kohdattava vastaavanlaisten äänien aiheuttaja, mitä asiaa sillä on.

Helppo niin on ajatella, mutta entä kun on tosi kyseessä? Pelottomuudessa on paljon mukavampi ja helpompi kellua, tietämättömyys lisää onnea. Sekä harmikseni että ilokseni olen kuitenkin tiedonjanoinen yksilö, eikä pieni pelkokaan silloin tällöin ole pahitteeksi!

Varjohahmot

Edellisen blogitekstini innoittamana katsoin Netflixistä dokumentin The Nightmare. Dokumentissa eri ihmiset USA:sta kertoivat omista unihalvauskokemuksistaan. En ollut mitenkään vaikuttunut niistä, sillä todella monella kokemukset olivat luultavasti liioiteltuja, ehkä jopa täysin kuvitteellisia, mutta oli dokumentissa muutama antoisakin asia. Suurimpana niistä olivat varjohahmot.

Dokumentissa useat unihalvauksen kokeneet olivat nähneet huoneessa mustan hahmon ääriviivat, mutta hahmo oli ikään kuin kasvoton ja valoton, vain pelkkä synkkä aukko. Kuin varjot, jotka maahan muodostuvat aurinkoisella ilmalla. Takerruin tähän seikkaan sen vuoksi, että useat eri ihmiset yhdistivät nämä varjohahmot unihalvaukseen. Googlailtuani unihalvauskokemuksia paljastui, että muutkin ovat nähneet varjohahmoja makuuhuoneessaan, mutta myös ilman varsinaista liikkumattomuuden tunnetta, joka on olennainen osa unihalvausta.

Minullakin on kokemus varjohahmosta makuuhuoneessani, mistä kerroin ensimmäisessä blogitekstissäni "Kuudes aisti". Kylmät väreet kiirivät selkärangassani kun muistelen yöllä makuuhuoneessani seissyttä hahmoa, joka ei kuitenkaan ollut millään tavalla uhkaava. Useat kuvaavatkin huoneissaan olleita varjohahmoja pelottavina ja karmivina, mutta ei koskaan agressiivisina. Jonkun näkemä varjohahmo on seissyt sängynpäädyssä, ehkä jopa kumartunut nukkujan ylle, mutta ei koskaan koskenut nukkujaan. Toisaalta joku dokumentissa kuvaili kuinka hahmoja oli sängyn ympärillä useampia, ja ne tuntuivat imevän ilmasta onnellisuutta. Tämä mielestäni kuulostaa innokkaan Harry Potter -fanin unelta ankeuttajineen.

Pohdin usein omaa kokemustani unihalvauksesta ja leikittelen ajatuksella, että olisin uskaltanut avata silmäni. Näin päivänvalossa harmittaa etten tehnyt sitä, mutta yön pimeydessä en kadu vähääkään. Olisiko vatsaani painanut, tai sen päälle istunut, ollut varjohahmo? Mahdotonta sanoa, mutta haluan uskoa olevani tarpeeksi rohkea avaamaan silmäni, kun koen vastaavaa uudelleen. Unihalvauksilla on ilmeisesti tapana nimittäin toistua, ja erään nuoria aikuisia koskeneen tutkimuksen mukaan jopa 40 % tutkituista oli kokenut unihalvauksen ainakin kerran.

Unien maailma on muutenkin äärimmäisen kiehtova asia, mutta kun se sekoittuu todellisuuteen ja härnää kaikkia aisteja ja loogisia uskomuksia, on kokemus järisyttävä. Kauhistuttava, jäätävä, karmiva, pelottava, mutta ennen kaikkea ihmistä muuttava, käsityksiä avartava.

Unihalvaus

Tuona yönä heräsin jälleen asunnossamme kuuluvaan kolahdukseen ja narahdukseen portaissa. Jokin oli tulossa, mutta olin aivan liian peloissani avatakseni silmäni, nähdäkseni minua yön pimeydessä vaanivan vaaran. Yhtäkkiä vaistosin jonkin pahan, sieluttoman, läsnäolon makuuhuoneessani. Pelko iski minuun kuin myrskyaallot rantaan ja sykkeeni kiihtyi. Olin yksin kotona, en voinut edes huudahtaa puolisolleni, varoittaa, että joku on huoneessamme.

Kauhuissani ajattelin, että esitän vain nukkuvaa, yritän seurata huonetta muilla aisteillani, jotka olivat pelon vuoksi terävöityneet äärimmilleen. Minulla oli kylmä ja huoneessa oli painostavan hiljaista. Makasin selälläni sängyllä silmät kiinni, kun tunsin jonkin painavan alavatsaani, kuin joku olisi istunut päälleni pimeässä. Tunsin selkäni painuvan kiinni patjaan tiukemmin, ja pelkäsin kuollakseni että jokin rusentaa minut hengiltä. Hengittäminen oli vaikeaa, en uskaltanut edes yrittää vetää syvään henkeä, peläten että jokin päälläni istuva olento havaitsisi etten nukukaan.

Yritin päättäväisesti siirtää käteni alavatsani päälle varmistaakseni oliko siinä todella jotain, mutta käteni ei suostunut liikahtamaankaan. Ajattelin, että olen niin lamaantunut kauhusta, etten pysty enää edes liikkumaan. Kauhu jäyti sisuskalujani ja painontunne vatsallani kävi yhä ahdistavammaksi. Sitten, aivan yhtäkkiä ja nopeasti, paino nousi päältäni. Makasin vielä hetken hereillä uskaltamatta avata silmiäni, uskaltamatta liikahtaa. Kun olin varma, että olen jälleen yksin siirsin varovaisesti käteni vatsani päälle. En tuntenut siinä enää mitään poikkeavaa joten kurotin napauttamaan yöpöytäni valon päälle ja nousin peittoa hamuten istualleni sängynlaidalle.

Mitä hemmettiä juuri äsken tapahtui? Kotonani oli jo jonkin aikaa kuulunut ääniä, etenkin öisin oli vaikea olla heräilemättä kolahduksiin, mutta mitään tämänkaltaista en ollut koskaan aikaisemmin kokenut. En koskaan ollut tuntenut fyysisesti mitään. Alavatsaani jomotti vielä painon jäljiltä. Tiedän olleeni hereillä koko tapahtuneen läpi, en vain pystynyt ymmärtämään, että jotain tällaista voisi tapahtua minulle. Päätin olla kertomatta asiasta kenellekään, ne jotka eivät sanoisi minulle että olen hullu koittaisivat väittää, että tapahtuma oli unta.

Muutamia kuukausia myöhemmin törmäsin Ylen sivuilla tekstiin unihalvauksista. Lukiessani tekstiä eteenpäin ymmärsin, että juuri tuo oli tapahtunut minulle, enkä ole ainoa laatuani. Unihalvaus tarkoittaa tieteen mukaan tilaa, jossa ihmiselle jää tämän herätessä päälle REM-unen aikainen liikkuvuutta estävä tila, joka normaalisti estää meitä satuttamasta itseämme unennäön aikana. Tuolloin aivorungon vireystilaa säätelevät mekanismit eivät toimi oikein, ja tietoisuus herää jo ennen lihashalvauksen päättymistä. Eli olemme täysin tietoisia ympäristöstä, mutta oman kehomme vankina.

Unihalvauksen aikana ihminen monesti näkee hallusinaatioita, kun uni ja todellisuus sekoittuvat keskenään. Vaikka unihalvaukselle on annettu tieteellinen, järkeenkäypä selitys, ei mikään tutkimus löydä syytä siihen, miksi unihalvauksen kokeneet aistivat lähes poikkeuksetta pahan läsnäolon huoneessa. Tunne ei koskaan ole hyvä tai miellyttävä. Tieteellisesti ajatellen se johtuu siitä, että tilanne halvaantuneena, pystymättä liikkumaan on jo itsessään niin pelottava. Paranormaalisti ajatellen, suosittelen kaikkia katsomaan seuraavan kerran unihalvauksen jälkeen kelloa, jos se vaikka sattuisi "paholaisen tunnin" ajalle. Ajankohtaan, jolloin muutenkin sanotaan demonien olevan lähempänä kuin muulloin.

Unihalvauksia on tapahtunut kautta aikojen ja jo 1700-luvulla on maalattu pirullisen näköisiä olentoja istumassa nukkuvien päällä. Ne ovat salaa tiedetty, mutta vain vähän tunnettu ja puhuttu aihe ympäri maailmaa, kantaen toinen toistaan karmivampia nimityksiä. Japanissa puhutaan kanashibarista, joka tarkoittaa sitomista metallisella köydellä. Thaimaassa unihalvaukset tunnetaan phi umeina, tarkoittaen "aaveen peittämää". Meksikossa ne tunnetaan nimellä "subida del muerto". (Lähde: Wikipedia - Unihalvaus)

Subida del muerto, eli kuolleiden nouseminen.

Aokigaharan itsemurhametsä

(Kuvan metsä ei liity Aokigaharaan)

Japanissa sijaitsee maailman toiseksi suosituin kohde tehdä itsemurha - Aokigaharan 35 hehtaarin metsä, johon on vaeltaja jos toinenkin kadonnut kuin sammuva liekki pimeyteen. Metsä on tiheäkasvuinen ja kasvillisuudeltaan kauttaaltaan samanlainen, tehden suunnistamisen maamerkeistä mahdottomaksi. Vulkaaninen maaperä sekoittaa kompassin metsässä, jossa on kirjaimellisesti kuolemanhiljaista.

Kymmenet ihmiset vuosittain päättävät päivänsä Aokigaharan kolkossa syleilyssä, vaikka jo ennen metsään astumista muistutetaan itsemurhaahautoville heidän perheistään, ystävistään, elämän arvosta. Japaniksi kirjoitettu kyltti vetoaa vielä viimeisen kerran ahdistunutta sielua kääntymään takaisin kotiin, harkitsemaan ennen lopullista ratkaisua. Viimeisenä, epätoivoisena oljenkortena varoituskyltissä on "itsemurhatukilinjan" puhelinnumero siltä varalta, että tukeutuminen tuntemattomiin auttajiin estäisi soittajan kohtalokkaan päätöksen.

Wikipedian mukaan vuonna 2003 metsästä löytyi jopa 105 ihmisen ruumiit ja vuonna 2010 kerrotaan yli kahdensadan ihmisen yrittäneen itsemurhaa Aokigaharassa. Heistä kuitenkin "vain" lähes 50 henkilöä onnistui tehtävässään. Missään ei kerrota miksi suurin osa päätti toisin, vai epäonnistuiko heidän yrityksensä jollain toisella, kammottavalla tavalla. Legendan mukaan Aokigaharan metsään, "Puumereen", menevät eivät palaa enää koskaan. Useat heistä merkitsevätkin reittinsä teipein, jotta palaaminen lähtöpisteeseen olisi vielä mahdollista.

Japanilaisen mytologian mukaan metsä on demoninen, täynnä pahantahtoista energiaa, joka huokuu puista vangiten sinne eksyvän ihmismielen, vetäen hänet mukanaan. Kun ihminen kuolee täynnä vihaa, katkeruutta tai surua, ei hänen henkensä pääse uskomusten mukaan eteenpäin, vaan jää jumiin maan päälle. Tällaiset epätoivon ja kauhun kyllästämät henget tunnetaan Japanissa nimellä yurei. Yureit, riivatut sielut, kostavat niille, jotka sattuvat niiden tielle, eivätkä ne tunne armoa.

Metsänvartijat, jotka joutuvat hakemaan itsemurha-aikeissaan onnistuneiden ruumiit Aokigaharan puumerestä, vievät ruumiit niille tarkoitettuihin huoneisiin metsän laitamilla odottamaan noutoa. Mikäli ruumiit joutuvat olemaan yön yli säilössä, arpovat metsänvartijat yhden joukostaan nukkumaan samaan huoneeseen ruumiin kanssa. Tämä johtuu siitä uskomuksesta, että ruumista ei voi jättää yöksi yksin, sillä muutoin yurei kulkee huoneessa kirkuen häiriintyneenä ja mielenvikaisena. Usko yurein olemassaoloon on niin vahva, ettei kukaan metsänvartija halua sellaista lähelleen.

Aokigaharan metsä sijaitsee maantieteellisesti Mount Fujista luoteessa.

Puumeri on kiehtova kohde paranormaaliin matkailuun, joskin tällä hetkellä on vaikea kuvitella, että uskaltaisin astua jalallani, edes varpaankärjelläni, kyseisen metsän maaperälle. Yurein kohtaaminen ei kuulu toiveisiini, en usko että sellaisesta voisi enää toipua.

Aokigahara on kirvoittanut myös monia elokuvia ja tekstejä, tuorein filmaus on varmasti tänä vuonna ensi-iltaan saapuva The Forest. Katsomalla sen olen jo tarpeeksi lähellä Aokigaharaa, mutta silti turvallisen välimatkan päässä. Alla traileri Youtubesta.

PS. Jos pohditte mikä on suosituin itsemurhakohde maailmassa, ohittaen Aokigaharan, on se San Franciscon Golden Gate -silta.

Nukkesaari - Isla de las Munecas

Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin kunnollinen, selkäpiitä syvältä karmiva yliluonnollinen tarina - oli se sitten totta tai tarua. Tällainen on tarina Isla de las Munecasta, nukkesaaresta Mexico Cityn eteläpuolella. Saari on poikkeuksellinen, sillä se on täynnä nukkeja, roikkumassa puista ja talojen seinistä irvokkaasti. Osa nukeista on menettänyt päänsä tai jonkin raajoistaan, ja niiden sieluttomat silmät tuijottavat ohikulkijoita armottomasti.

Tarinan mukaan saaren huoltomies, Don Julian Santana Barrera, löysi 1900-luvun puolivälissä saaren rannalta hukkuneen tytön, joka ei elvytysyrityksistä huolimatta palannut enää henkiin. Pian traagisen tapahtuman jälkeen huoltomies löysi vedestä ajelehtivan nuken, ja kunnioituksesta menehtynyttä tyttöä kohtaan ripusti Barrera nuken puuhun, osoittaakseen tukensa "tytön hengelle".

Barrera alkoi uskoa, että nuket, joita hän keräili saarellaan ja ripusti esille, olivat riivattuja tytön hengellä. Barreran läheiset kertovat miehen muuttuneen vuosien varrella, kuin jokin suurempi voima olisi ottanut hänestä vallan. Lopulta, viisikymmentä vuotta tytön kuoleman jälkeen, löytyi huoltomies kuolleena - hukkuneena tismalleen samaan paikkaan rantamatalikossa kuin tyttökin. Saaren asukit uskovat, että Barreran henki on jäänyt myös asumaan saarelle ja sen lukuisiin nukkeihin.

Isla de las Munecas onkin tänäpäivänä "paranormaalista matkailusta" kiinnostuneiden suosikkikohde. Myös ne, jotka eivät usko riivattuihin nukkeihin ovat myöntäneet, että tuossa saaressa on jotain pahasti vialla. He kertovat, että siellä kulkeminen saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin ja tuntuu siltä, kuin joku tarkkailisi heidän jokaista askelmaansa. Kuin kuolema olisi lähellä.

Saaresta kiinnostuneet voivat tutkia lisää saaren omilta nettisivuilta isladelasmunecas.com tai vain googlettamalla, sillä kuvahaun tulokset paljastavat toinen toistaan karmeampia, irvokkaampia nukkeja roikkumassa luonnottomissa asennoissa, tuijottaen tyhjyyteen. Myös Iltalehti on uutisoinut saaresta yhtenä aavemaisimmista paikoista maailmassa.

Nukkesaari riivattuine kauhunukkeineen - sinne täytyy päästä jonain päivänä.

Kuolleet eivät koputa

Nykyisessä kodissani on kaksi kerrosta, ja talolla on jo ikää nelisenkymmentä vuotta. Näin "iäkäs" talo saattaa elää omaa elämäänsä, mutta vaikka kuinka haluan etsiä rationaalisia syitä tapahtumille kotonani, keksin sellaisen vain hetkeksi - kunnes taas jotain selittämätöntä tapahtuu.

Olimme vasta hiljattain muuttaneet tänne puolisoni kanssa, kun ensimmäinen outo asia tapahtui. Heräsimme yöllä metalliseen kolahdukseen, joka kantautui alakerrassa olevaan makuuhuoneeseemme yläkerrasta. Koiramme nukkui sikeästi kopassaan sängyn vierellä, ja se hälvensi kauhuntunnetta sisälläni, pelkoa murtovarkaasta. Koiramme nimittäin on äärimmäisen tarkka mitä vahtimiseen ja oman lauman turvaamiseen tulee. Halusin mennä tarkastamaan yläkerran, mutta en uskaltanut tuolloin vielä yksin lähteä selvittämään oudon äänen syitä. Kapusimme siis molemmat yläkertaan.

Jäin seisomaan portaiden yläpäähän silmäillen pelokkaana pimeää yläkertaa. Puolisoni kiersi huonetta ja havaitsi äänen aiheuttajan nopeasti. Hän hymähti ja nosti metallisen konvehtirasian lattialta mutisten huvittuneena paranormaalista toiminnasta, vaikka minä tunsin jännityksen kirpaisevan suonissani. Kyseinen konvehtirasia oli turvallisesti keskellä pöytää mennessämme nukkumaan, eikä metalliset rasiat käsittääkseni lentele pöydiltä ilman, että joku työntäisi niitä!

Hankimme myöhemmin myös kissan, ja sen tulon myötä on ollut helppoa vierittää jokainen yöllinen kolahdus karvapallomme harteille. Olen kuitenkin monesti noussut sängystä herättyäni voimakkaaseen kolahdukseen tai rämähdykseen ja mennyt katsomaan mitä tihutöitä kissamme on keksinyt, vain löytääkseni sen nukkumasta unisena saunan lauteilta. On kuitenkin lohduttavaa ajatella äänien olevan kissan aiheuttamia, sillä vaihtoehto on aivan liian pelottava ja tekee uudelleen nukahtamisesta vaikeaa.

Yläkerrassamme on yksi ylimääräinen makuuhuone, jota käytämme työhuoneenamme, ja josta oudot äänet yleensä alkavat. Olen herännyt joskus siihen, että työhuoneestamme kuuluu kolinaa ja kauhukseni kuullut kuinka hetken kuluttua portaidemme narahtava askelma päästää karun, selkäpiitä karmivan narinansa. Työhuoneen ovi on yleensä suljettuna, ja joskus päivänvalollakin on kuulostanut siltä kuin joku raapisi ovea toiselta puolelta, vaikka lemmikkini ovat olleet tarkasti näköetäisyydelläni. Kerran jopa koirani meni tuijottamaan ovea ja kallistelemaan päätään, kuin koettaen ymmärtää mikä toisella puolella oli.

Viime yönä heräsin jälleen kolaukseen. Kissani oli muualla hoidossa ja koirani unten mailla, puoliso ei ollut kotona. Hetken kuluttua kuulin sydämeni kiivastuvien lyöntien läpi pari raskaalta askeleelta kuulostavaa tömähdystä portaikosta, jonka jälkeen ilman valtasi hiljaisuus. Minulla oli kauhean kylmä, joten kietouduin tiukemmin peittooni ja heitin toisen tyynyn pääni päälle vaimentaakseni kaiken mahdollisen, mitä makuuhuoneen ulkopuolella mahdollisesti tapahtui. Vilkaisin vielä tyynyn alta, että makuuhuoneen ovi oli varmasti kiinni ja pakotin itseni ajattelemaan jotain täysin muuta. Onnekseni olin todella, todella väsynyt, joten nukahdin uudelleen melko pian.

Aamulla herätessäni huomasin makuuhuoneen oven olevan apposen ammollaan. Olen aivan varma, että laitoin sen tiukasti kiinni mennessäni nukkumaan, ja että se oli kiinni kun yöllä heräsin. Pahinta tässä on se, että makuuhuoneen ovenkahvamme on jäykkä, se pitää ihmeellistä kitisevää ääntä, kun se painetaan auki. Minulla on hyvin epämääräinen muistikuva, että olisin kuullut tuon äänen yöllä, sekoittanut sen unissani siihen, että puolisoni olisi tullut kotiin. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, mutta joku oli huoneen oven avannut.

Haluan uskoa, että mikäli kyseessä olisi jotain pahantahtoista yliluonnollista, eläimeni reagoisivat vahvemmin. On tietenkin mahdollista, että kaikelle tälle löytyy jokin järkevä selitys, mutta minun alkaa olla vaikea uskoa tieteeseen aivan kaiken suhteen. Maailmassa tapahtuu outoja ja selittämättömiä asioita joka päivä, asioita, joita edes myytinmurtajat eivät pystyisi todistamaan oikeiksi tai vääriksi.

Eräänä yönä koin ahdistavimman ja pelottavimman tapahtuman, johon olen koskaan joutunut yöllisten kolinoiden jälkimainingeissa. Silloin tunsin pahan läsnäolon huoneessa, niin kuin yleensä muutkin, jotka kokevat saman - unihalvauksen. Mutta siitä kerron teille toisella kertaa...