Kuulen, ja kuuntelen, jatkuvasti mielelläni eri ihmisten kokemia paranormaaleja tapahtumia ja yliluonnollisia, selittämättömiä asioita. Jokin aika sitten korviini kantautui tarina, jonka haluan jakaa lukijoideni kanssa, koska siinä on jotain selkäpiitä pahemman kerran karmivaa.
Olen joskus itse leikitellyt ajatuksella, että peilin takana ei olekaan vaan seinät tai vaatekaapin pölyttyvät vaatteet, vaan peili onkin todella keino katsoa vastakkaiseen maailmaan. Joskus viihdytin itseäni ajatuksella, että saattaisin saada peilikuvani kiinni tekemästä asiat hieman eri tavalla kuin minä itse. Enkä todella koskaan uskonut kenenkään koskaan kokeneen mitään sen kaltaista. Sehän nyt vain kuulostaa täysin uskomattomalta.
Hanna (nimi muutettu) oli juuri muuttanut väliaikaiseen vuokra-asuntoon odotellessaan uuden kotinsa valmistumista. Hän oli ostanut upouuden kerrostalon asunto-osakkeen omakseen, mutta valmistumiseen menisi vielä reilu vuosi. Asuntoa vailla, hän tarttui kiireesti hieman epämääräiseen, yksityisen vuokranantajan tarjoukseen asunnosta vanhan puutalon yläkerrassa.
Talo oli joskus aikanaan ollut kolmen eri perheen asuntona, sen alakerrassa oli molemmissa päädyissä identtiset, toisilleen peilikuvalliset asunnot, ja yläkerrassa pienempi tila, jota rajoitti harjakaton ja kylmien varastohuoneiden rakenteet. Hannalla oli huoneistoonsa oma sisäänkäynti talon takapihalla, josta hän pääsi portaita pitkin asuntoonsa. Vaikka koko talo oli kuin muinaisjäänne, oli yläkerran asuntoon remontoitu eteis-, pesu- ja keittiötilat, joten Hanna koki hyvin voivansa viettää vain reilun vuoden tässä erikoisessa asumuksessa.
Hanna oli asunut talossa vasta parisen viikkoa, kun tapahtumat alkoivat. Asunto, ja koko talo, tuntuivat elävän omaa elämäänsä, kuten vanhoilla taloilla on usein tapana. Lattiat natisivat kuin joku kävelisi niillä alinomaa, tuntui siltä kuin tavarat vaihtaisivat paikkoja ja joskus Hannan ihon pinnalla tuntui selittämätöntä, kylmää ilmaa. Kaikki tämä oli täysin loogista. Vanhat talot pitävät ääntä, niissä vetää ja väliaikaisena asujana muuttolaatikoiden keskellä on helppoa hävittää taju siitä, missä mikäkin tavara aina on.
Eräänä iltana kuitenkin Hanna oli lähdössä illanviettoon ystäviensä kanssa ja teki viimeisen silmäyksen eteistilojen vaatekaapin peilioveen. Hän heitti nopeasti hymyn kasvoilleen, mutta se ei näyttänyt yltävän silmiin saakka. Hän kohautti harteitaan ja lähti. Palatessaan kotiin hän muisti asian jälleen, kun hänestä vaikutti siltä, että peilikuvan liikkeissä oli jotain outoa verrattuna hänen omiin liikkeisiinsä. Hän syytti asiasta paria viinilasillista, jotka oli ystäviensä kanssa juonut.
Muutamien viikkojen sisään hän huomasi peilikuvan "käyttäytyvän" hieman eri tavalla, ja hän alkoi syyttää liian vilkasta mielikuvitustaan. Tapahtumat kiihtyivät viikkojen sisällä, Hanna huomasi kerran illan hämärässä, että hymyn sijaan peilikuva näytti vain tuijottavan häntä. Eräänä yönä hän havahtui kauhuissaan nähdessään sängyn vieressä seisovan hahmon. Hän nousi pikaisesti ylös huudahtaen, ja ymmärsi, että sängyn viereisessä peilissä näkyi hahmo, joka näytti hänen omalta peilikuvaltaan. Hanna sai tarpeekseen, hän peitti kaikki asunnon peilit.
Peilien peittämisen jälkeen rauha laskeutui asuntoon joksikin aikaa, kunnes peilit alkoivat kolahdella öisin. Hanna ei uskaltanut kertoa tapahtumista kuin yhdelle luotettavalle ystävälleen, joka oli sitä mieltä, että asunnossa on hometta, aiheuttaen Hannan kokemat selittämättömät tapahtumat. Paikalle vuokranantajan luvalla tilatut homekoirat jättivät kuitenkin paikat merkitsemättä. Hanna oli varma, että asunnossa on jotain muuta. Joko jotain homekoirilta huomaamatta jäänyttä sienikasvustoa tai jotain yliluonnollista. Pahaa ja selittämätöntä. Hanna päätti muuttaa ja irtisanoi vuokransa, hän asui hetken ystävänsä nurkissa, kunnes sai uuden väliaikaisen vuokra-asunnon. Tapahtumat eivät jatkuneet enää uudessa asunnossa.
Hanna alkoi uskoa, että asunnon ilmassa tosiaan oli jotain, joka aiheutti hänelle harhoja ja hallusinaatioita. Hän tyyntyi ja sai mielessään kuohuvan pelon aisoihin muutettuaan pois. Hän kiitti onneaan, ettei terveydelle haitalliset hajutekijät olleet ehtineet ilmeisesti tehdä pysyvämpää vahinkoa hänen kehossaan ja mielessään.
Jonkin ajan kuluttua muutosta uuteen väliaikaiseen asuntoonsa hänen siskonpoikansa kuitenkin tuli yökyläilemään hänen luonaan, kuten oli ollut tapana aina välillä jo useamman vuoden ajan. Illalla nukkumaan mennessään yhdeksänvuotias poika totesi Hannalle, että on hyvä kun hän ei enää asunut siinä vanhassa talossa. Hanna naurahti ja tiedusteli mikä sai pojan sanomaan niin. Poika vastasi tätinsä peilikuvan katsoneen häntä aina ilkeästi, ja tuijottaneen häntä kerran peilistä kun hän oli ollut nukkumassa.
Hannan sydän hyppäsi kurkkuun, mutta hän ei näyttänyt sitä pojalle. Hän oli varma, ettei koskaan ollut maininnut pojalle peilistä, eikä siskolleenkaan, sillä vaikka he olivatkin ystäviä, hän tietää että sisko olisi pitänyt häntä välittömästi kajahtaneena. Vain Hannan hyvä ystävä tiesi, eikä tämä ollut kertonut kenellekään.
Mitä asunnossa todella tapahtui? Mikä aiheutti Hannan kokemat paranormaalit ilmiöt? Vastausta ei ole, ja tapahtumat ovat edelleen mysteeri. Ainakin siihen saakka, kunnes asunnon seuraava vuokralainen kertoo oman kantansa.
Jos uskaltaa...
Kerro, kerro kuvastin, piileekö takanasi muitakin?
tiistai 10. joulukuuta 2019
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Urbaani legenda: Blue Baby, Baby Blue
 |
| Kuvituskuva. Henkilökuva, kuvaaja Klint Kustaa Emil 1910-1939. Kuvakokoelma Satakunnan Museo. Lähde: finna.fi |
Tarina alkaa siitä, kun syntyi mitä sinisimmät silmät omistava poikavauva, joka saikin heti syntymänsä jälkeen lempinimen Baby Blue silmiensä ansiosta. Kerrotaan, että kaikki halusivat heijata vauvaa sylissään saaden katsoa tarkasti sen kauniin sinisinä tuikkiviin silmiin. Ainoastaan lapsen äiti ei ollut kiinnostunut lapsestaan, hänelle sosiaalinen asema seurapiireissään merkitsi kaikkea. Niinpä äiti istui tuntikausia peilin edessä valmistautuen eri illallistapahtumiin, mutta aina näin tehdessään Baby Blue itki kehdossaan, kaivaten äitinsä syliin, jossa hän rauhoittui välittömästi. Äidin tämä sai kuitenkin entistä hermostuneemmaksi, sillä hän uskoi jo muiden kuiskuttelevan hänen selkänsä takana, ja seurapiirien ovien sulkeutuvan edessään.
Eräänä iltana äiti päätti aloittaa valmistautumisen illanviettoon aikaisemmin, ehtiäkseen varmasti ajoissa kuntoon, vaikka Baby Blue huutaisikin. Kuitenkin samalla sekunnilla, kun äiti istui peilinsä ääreen, alkoi vauva itkeä lohduttomasti. Äidin hermot pettivät, ja hän heitti parfyymipullonsa peiliin, rikkoen sen säpäleiksi. Tämä sai hänet suistumaan entistä pahemmin raiteiltaan, sillä nyt hänellä ei enää olisi edes peiliä, jonka edessä laittautua. Jokin napsahti hänen mielessään, hän nappasi särkyneen peilin palasen ja lähestyi se kädessään vauvan kehtoa. Hetken päästä Baby Blue ei enää itkenyt.
Äiti havahtui raivokkaasta horroksestaan, ja huomasi verisen peilin sirpaleen painautuneen tiukasti kämmeneensä. Hän kiiruhti takaisin kehdon äärelle, ja näki poikavauvansa sinisten silmien ikuisesti jähmettyneen katseen, ensimmäistä kertaa ymmärtäen kuinka kauniit silmät vauvalla todella olivatkaan. Ahdistuksen ja surun murtamana, äiti surmasi itsensäkin samalla peilin sirpaleella.
Blue Baby, Baby Blue -"kauhupelissä" yritetään kutsua tämä sinisilmäinen vauva omaan syliin heijattavaksi. Vauva ei kuitenkaan ole enää sama herttainen pienokainen, vaan äitinsä järkyttävän teon mädättämä, demoninen olento. Mikäli vauvan paino ilmestyy pelin aikana syliin, on vauva tiputettava avoimeen vessanpönttöön, vedettävä pönttö ja rynnättävä pois vessasta mahdollisimman nopeasti, muutoin Baby Bluen äiti ilmestyy peiliin hakemaan vauvansa takaisin ja surmaten sen varastajan.
Internetin syövereistä löytyy tietenkin ohjeet pelin pelaamiseen:
1. Astu alkuyöstä vessaan. (Tämä vaihtelee, osassa ohjeista neuvotaan tekemään tämä tasan kello kolme aamuyöllä, mikä voikin olla onnistumisen kannalta parempi ajankohta, onhan silloin alkamassa Paholaisen tunti.)
2. Sammuta valot ja lukitse ovi.
3. Suuntaa pimeässä katseesi peiliin ja aseta käsivartesi siten, kuin pitelisit sylissäsi pientä vauvaa.
4. Tuudita käsiäsi hellästi edestakaisin ja lausu rauhallisesti ääneen "Blue Baby, Baby Blue" yhteensä 13 kertaa.
5. Sanotaan, että kahdeksannen kerran aikana saatat alkaa tuntea painoa sylissäsi. Jatka siitä huolimatta.
6. Kun alat tuntea raavintaa tai kutiamista käsivarsissasi tai jaloissasi, on aika lopettaa.
7. Tiputa painontunne sylistäsi vessanpönttöön, vedä pönttö ja kiiruhda ulos vessasta, sulje ovi perässäsi. Jos et ehdi ulos ajoissa, saatat nähdä Baby Bluen äidin hahmon ilmestyvän peiliin tai raavinnan tunteen ihollasi käyvän tuskalliseksi.
Jos ensi yönä tai vaikka tulevana viikonloppuna uskallat lähteä kokeilemaan, kerro miten kävi. Tapahtuiko mitään, vai tunsitko painon käsivarsiesi hellässä syleilyssä?
Oliko sylissäsi hetken aikaa demoninen Baby Blue, vai tekikö aivosi sinulle temput yön synkässä pimeydessä?
Vain sinä voit ottaa selvää siitä...
torstai 31. lokakuuta 2019
Henkimaailman juttuja -näyttely
Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?
Sitten asiaan:
Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.
Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.
Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.
Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.
Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.
Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.
Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.
Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.
Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...
Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?
Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.
Sitten asiaan:
Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.
Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.
Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.
 |
| Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän kuolinaikaa. |
Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.
 |
| Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus- kaappi esillä näyttelyssä. |
Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...
Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?
Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.
sunnuntai 29. syyskuuta 2019
Magiaa metsässä
Löysin taannoisella metsäkävelylläni jotain häiritsevää, joka sai selkäpiin karmimaan. En ole juuri viihtynyt metsissä ilman uskollista koiraystävääni, mutta toisinaan on pakko päästä suurten puiden, sammalten ja luonnon rauhoittavaan syleilyyn. Tällä kertaa happihyppely metsässä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhoittava.
Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.
Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.
Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.
En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.
Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.
Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.
Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.
Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...
Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.
Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.
Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.
Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?
Se, jota me ruokimme.
Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.
Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.
Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.
En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.
Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.
Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.
Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.
Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...
Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.
Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.
Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.
Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?
Se, jota me ruokimme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)