Vaanija metsän pimeydessä

Vihreän seasta jo nyt erottuvat vaimeammat keltaisen ja punaisen sävyt muistuttavat jännittävimmän vuodenajan olevan alkamassa. Loputtoman tuntuiseen pimeyteen kääriytyvät illat ja ne harmaat, synkät loppusyksyn päivät tarjoavat paranormaalin faneille aavemaisia maisemia ja pelottavia kokemuksia, olivat ne sitten todellisia tai mielikuvituksen värittämiä. Puhumattakaan siitä, että syksyllä on myös pyhäinpäivä, halloween - päivä jolloin "kuolleet vaeltavat maan päällä".

Minua ja ystävääni (joka on mainittu myös teksteissäni Verivalkama, Kummitustalo ja Ei valoa käytävän päässä) piinasi yhtenä syksynä metsien pimennoissa joku, jokin, josta emme koskaan ottaneet selkoa. Meillä oli tapana käydä yhdessä lenkeillä purkaaksemme milloin mitäkin mieltemme ahdistustiloja, kun eräänä pimenevänä lokakuisena iltana mukanamme ollut ystäväni koira pysähtyi tuijottamaan metsää muristen. Mekin seisahduimme katsomaan, sillä leppoisan, ystävällisen kaikkienkaverin suusta tuo murina kuulosti luonnottomalta, pahaenteiseltä. Emme huomanneet mitään ja vedimme koiraa liikkeelle, kun ystäväni yhtäkkiä huudahti näkevänsä jonkun seisovan metsässä. Pelästyneenä käännyin katsomaan ja metsän aukossa tummansinistä taivasta vasten todella näkyi tumma hahmo. Se seisoi hetken paikoillaan, emmekä me uskaltaneet liikahtakaan. Sitten se siirtyi syrjään, kadoten metsän pimeyteen ja sysäten meidät liikkeelle paniikin siivittäminä. Juoksimme pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme hengästyneinä puimaan kokemaamme. Halusimme uskoa jonkun vain pelleilevän kustannuksellamme, mutta ajatus ihmisestä haahuilemassa pimeässä metsässä pysähtyen tuijottamaan ohikulkijoita oli epätodennäköistä.

Seuraavana päivänä menimme tutkimaan samaisen metsäaukean päivän valossa, jos vain saisimme jonkin viitteen näkemästämme hahmosta. Aukea oli hieman mutainen, joten toivoimme löytävämme ainakin jonkun jalanjäljen. Sidoimme koiran hihnan tiukasti puuhun ja lähdimme määrätietoisesti kirkkaan päivän rohkaisemina haravoimaan aluetta, löytämättä kuitenkaan mitään. Päätimme lopulta luovuttaa, mutta palatessamme lähemmäs koiraa huomasimme sen istuvan kuin patsas samalla paikalla mihin olimme sen jättäneet. Energisin koira, jonka olen koskaan tuntenut, vain istui ja tuijotti lasittunein katsein ohitsemme, hievahtamatta. Jännitys hiipi mieleeni ja koetin havahduttaa koiran horroksestaan päästämällä sitä normaalisti innostavia ääniä, mutta se ei reagoinut meihin millään tavalla. Normaalisti tuo samainen koira olisi jo hyppinyt innosta sekaisin paikallaan, malttamattomana odottaen hetkeä, jolloin voisi iskeä kuraisten etutassujensa jäljet takkiini.

Pääsimme muutaman metrin päähän jähmettyneestä koirasta, kun se yhtäkkiä ikään kuin säpsähti hereille ja juoksi villisti luoksemme, vapaana hihnastaan, joka roikkui edelleen puuhun sidottuna. Koiran hihna ja kaulapanta olivat täysin ehjiä, mutta jotenkin koira oli päässyt irti ja heilutti häntäänsä villisti edessämme. Lähdimme kiireesti paikalta, mietteliäinä.

Vain alle viikon sisään tapahtumista ystäväni soitti minulle erään lenkkimme päätteeksi paniikissa. Hän kulki erottuamme kotimatkansa valaisemattomalla tienpätkällä, ja oli kuullut tuolla pimeällä osuudella haapametsän kuivien lehtien päällä laahaavia askeleita. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan, metsään muriseva koira vierellään. Pariin sekuntiin ei ollut kuulunut mitään, kun yhtäkkiä askeleet kuuluivat taas, tulevan lähemmäs ja lähemmäs, ja täysin odottamattomasti muuttuen juoksuaskeliksi. Ystäväni oli saman tien ottanut omat jalkansa alleen ja juossut suoraan kotinsa eteiseen asti, ehtimättä hädin tuskin edes hengittää. Hänen isänsä oli lähtenyt tutkimaan taskulampun kanssa kyseistä metsätaipaletta saadakseen syyllisen kiinni verekseltään. Tuloksetta.

Tuona samana syksynä nuo lapsuudenkotini läheiset metsät pelottelivat meitä oudon hahmon ja äänien muodossa. Minäkin sain kokea sen kammottavan tunteen, kun kuulee jonkun syöksyvän metsästä kohti, eikä pysty tekemään muuta kuin pakenemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee. Tuntui, että se jokin mikä metsässä vaani, oli aina meitä askeleen edellä. Pelleilikö joku kanssamme ja jos näin, kenellä sellaiseen oli aikaa? Kuka tiesi milloin menisimme tuon metsän ohi?

Vaihdoimme reittiä enemmän asutulle alueelle, mutta pyhäinpäivän jälkeen tapahtumat vähenivät huomattavasti ja loppuivat talveen mennessä kokonaan. Yksittäisiä pelottavia tapahtumia kävi vielä aina toisinaan, mutta emme yhdistäneet myöhempiä kokemuksiamme enää tämän syksyn selittämättömyyksiin.

Kun aikaa tapahtumista on kulunut, muistelen niitä kauhulla, sillä oli kyse paranormaalista tapahtumasta tai yhdestä metsässä vaanivasta mielisairaasta, kuulostavat molemmat vaihtoehdot mielestäni kammottavilta. Eikä paranormaalia näkökulmaa kevennä sekään seikka, että metsä, johon nämä tapahtumat sijoittuivat, oli sen valtavan, hehtaaritolkulla jatkuvan metsän reunaa, jonka uumenista löytyy myös Verivalkama.

Kun aika seisahtuu

Aika on ihmeellinen, ihmisen luoma käsite. Monesti lukee tai kuulee tarinoita todellisesta elämästä, kun aika on kirjaimellisesti pysähtynyt itse Kuoleman korjatessa satoaan. Seinällä vuosikausia sinnikkäästi tikittänyt kello pysähtyy tismalleen samalla hetkellä kun ihminen luovuttaa taistelunsa ja vetää viimeisen hengenvetonsa. Myös Iltasanomat uutisoi tällä viikolla tästä aiheesta, hakien järkiperäistä lähestymistapaa aiheeseen. Iltasanomien lukijoiden kommentit jutun jälkeen käyvät myös vaihtoehdon jos toisenkin läpi tämän ilmiön syyksi. Haluan nyt pureutua tähän äärimmäisen mielenkiintoiseen asiaan hieman tarkemmin.

Kautta maailman on uutisoitu vedettävien seinäkellojen, pattereilla toimivien rannekellojen tai vaikkapa sähköllä tikittävien radiokellojen toiminnan häiriintyvän kun joku huoneessa kuolee. Joskus kello ei ole edes samassa huoneessa kuolevan kanssa, vaan pitkään sairaalassa huonossa kunnossa olleen isoisän rannekello pysähtyy kotona samaan aikaan kun hänen kuolinaikansa julistetaan, tai kotona rauhallisesti nukkuvan pojantyttären kelloradio käynnistyy ja täyttää huoneen valkoisella melulla, kunnes numerot sen näytöllä alkavat vilkkua tuota kohtalokasta kellonlukemaa isoisän viimeisestä hetkestä. Mitä tuolloin tapahtuu ja ennen kaikkea - miksi niin käy?

Iltasanomien artikkelissa muutama lukija kertoo oman tarinansa ja kelloseppä Toni Pietilä vastaa kysymykseen rationaalisesti. Hänen mukaansa henkisen maailman asiat eivät kelloihin vaikuta, vaan ne pysähtyvät vain ja ainoastaan kun niihin tulee vikaa, tai kun jouselta loppuu voima. Hän uskoo, että kellot noudattavat puhtaasti fysiikan lakeja, ja niiden pysähtymiselle löytyy aina syy jos vaan tarpeeksi tarkasti sitä haetaan. Mielestäni Pietilän kuvaamat seikat eivät pysty poissulkemaan vaihtoehtoa yliluonnollisesta, on hyvin epätodennäköistä, että kelloon iskee vika tai fysiikan lait puuttuvat peliin juuri samalla hetkellä, kun kuolema on lähellä. Niin voisi käydä toisinaan, mutta näitä tapauksia käy melko usein.

Kaikista mielenkiintoisimmat pohdinnat käydään artikkelin kommenttiosastolla, jossa ensimmäinen kommentti (vanhimmasta alkaen) kuvailee kellon pysähtyvän koska ihmisestä purkautuu valtava määrä energiaa tämän kuollessa. Kommentoijan mukaan tämä energiapurkaus pysäyttää kellon. Päälle kaksituhatta ihmistä on tykännyt EnergyManin kommentista, ja päälle kaksituhatta ihmistä unohtaa, että aina tuo pysähtynyt kello ei ole samassa huoneessa kuolevan kanssa. Entäpä se seikka, että mikäli energiapurkaus pysäyttäisi kellon, eikö niin kävisi joka kerran kun ihminen kuolee ja huoneessa on kello läsnä? Jos energia on se, mikä pitää meidät elossa, liikkeessä, ja sen määrä on noin valtava, eikö esimerkiksi teurastamolla olisi mahdotonta olla kelloja? Siellä purkautuva energia olisi tämän teorian mukaan jotain käsittämättömän suurta. En ole koskaan käynyt teurastamolla, mutta uskon että sielläkin on kelloja. Antaa ajattelemisen aihetta.

Kommenteista heijastuu myös matemaattinen aspekti asiaan. Moni jaksaa mainita, että tunti- ja minuuttiviisarilla on vain 720 vaihtoehtoista pysähtymispaikkaa. Tottahan tuo, mutta jättää silti vaihtoehdon todennäköisyyden hyvin pieneksi. Ja tämä seikka koskee vain kerran vuorokaudessa tai kahdessa vedettävää kelloa. Patterilla toimivan kellon todennäköisyys pysähtyä omistajansa kuolemanhetkellä on vielä tuotakin pienempi ja lähes laskemattomissa. Onhan se toki mahdollista, että patterit loppuvat juuri samalla minuutilla, ja niinkin on varmasti käynyt. Mahdollista, mutta erittäin, erittäin, epätodennäköistä.

Suosittu selitys on myös sattuma, ja sen tiliin voikin laittaa tässä maailmassa melkein mitä vaan. Varmasti sattumallakin on joissain tapauksissa ollut sormensa pelissä, mutta muistakaamme, että näitä selittämättömiä kellonpysähdyksiä kuoleman hetkellä käy melko usein. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, artikkeleja ja siitä keskustellaan sukukokouksissa joko tosissaan tai puolileikillään. Eikö koko käsite "sattuma" edellytä tapahtuman olevan erittäin harvinainen, ehkä jopa täysin yllättävä tekijä?

Entä jos hetken aikaa leikittelemme ajatuksella, että tietyn ihmisen kuolemalla todella on osuutta kellojen pysähtymiseen. Että jollain tapaa aika, joka on aikaisemmin sanellut ihmisen elämän, konkreettisesti pysähtyy, koska ihminenkään ei ole enää siihen sidottu. Se voi olla viesti kuolleelta tai merkki, mutta se voi myös viitata ajattomuuteen, johon hän on siirtynyt. Kiehtovaa, mutta en tietenkään voi todistaa asian puolesta tai sitä vastaan, jokaisen on itse päätettävä mihin uskoa.

Omassa elämässäni en ole kiinnittänyt ilmiöön huomiota, enkä osaa sanoa onko se osunut kohdalleni. Kerroin läheisimmästä tietämästäni tapauksesta blogitekstissäni Mahonkikaappi, jossa kahvilanpitäjä kertoi kellon pysähtyneen miehensä kuolinaikaan, mutta vasta kuoleman jälkeen, muiden kaapin läheisyydessä tapahtuvien outojen seikkojen yhteydessä.

Oli kyseessä sitten energia, matemaattinen osuma pieneen todennäköisyyteen, sattuma tai yliluonnollinen selitys, toivon todella, että poistuessani tästä maailmasta saan kellon pysähtymään samalla hetkellä. Vaikka asiaa miten tahansa kääntelisi ja siihen löytyisi täysin todistettavissa oleva rationaalinen selitys, niin onhan tuo selkäpiitä jännittävästi kutitteleva asia.

Meille aikaan sidotuille se muistuttaa myös siitä, että jonain päivänä viisarit pysähtyvät meille kaikille.

Paranormaalia matkailua: Britannian kummitushotelleja

Iltalehti tarjoili tälläkin viikolla antoisaa materiaalia ja oivaan ajankohtaan - osalla saattaa olla vielä lomapäiviä käyttämättä ja halua matkustaa, kohde vain puuttuu. Iltalehden listasta Britannian riivatut hotellit - uskaltaisitko yöpyä? voi poimia huoletta minkä tahansa ja luultavasti saa rahalleen vastinetta, mikäli kertomaan voi luottaa. Toki melko tavalla sitä rahaa pitää olla valmis käyttämäänkin, sillä osa kohteista näyttäisi olevan useamman tähden hotelleja.

Monien hotellien kummitustarinoiden taustalla on joko rakkaus tai intohimorikos. Tämä tuntuu mielenkiintoiselta aiheelta myös etenkin siksi, että sain tänään kommentin blogistekstiini Mustion linnan kummitukset, jonka mukaan linnassa kummittelevaan harmaaseen rouvaan liittyy jonkinlainen traaginen rakkaustarina palvelusväen keskuudessa. Kommentti sai mielikuvitukseni laukkaamaan, mutta mitään todellista aineistoa minulla ei vielä tapauksesta ole, minun täytyy kaivella vielä aihetta ja kääntää maata sen ympäriltä paljastaakseni todelliset luurangot. Joka tapauksessa rakkaus jos mikä on asia, joka jättää kuolevan levottomaksi ja hengen kiinni fyysiseen maailmaamme, ehkä ikuisesti epätoivoissaan rakastaan etsien ja kaivaten.

Vähemmän "romanttiset" kummitustarinat Iltalehden mainitsemiin hotelleihin liittyvät esimerkiksi Chillinghamin linnan hotelliin Englannissa, jossa on edelleen alkuperäinen kidutuskammio muokkaamattomana. Kuinka monta veripisaraa onkaan sen linnan lattioita kostuttanut... Jos vain seinät osaisivat puhua...

Kaikista houkuttelevin kohde listalla on mielestäni ehdottomasti Coombe Abbey -hotelli, joka on rakennettu 1100-luvulla ja toiminut aikanaan luostarina. Iltalehden mukaan paikka on niin pelottava, että vieraat ovat lähteneet sieltä pakoon keskellä yötä. Onhan se kyllä totta, että ovia paiskova kummitus vaikuttaa melko agressiiviselta, joten turvallisinta saattaa olla poistua paikalta ennen kuin henkiolento onnistuu vaikka tipauttamaan kattokruunun niskaan. Aivan eri kaliiperia kuin omassa kodissani selittämättömästi ja itsekseen rauhallisesti avautuvat ovet.

Matkustaessani Skotlannissa kuulin, että eräs aivan Edinburghin keskustassa oleva hotelli on muokattu vanhaan majataloon, jonka yhdessä huoneessa väitettiin kummittelevan. Kukaan ei uskaltanut yöpyä huoneessa, joten se jätettiin tyhjäksi jopa silloinkin, kun majatalo oli täyteen varattu. Eräs skeptinen nuori mies innostui yöpymään kuuluisassa huoneessa, kun kuuli siivoojan joutuneen mielisairaalaan käytyään kyseisessä huoneessa. Siivooja oli löydetty huoneen nurkasta tuijottamasta katonrajaa, inisten ja keinuttaen itseään puolelta toiselle.

Nuori skeptikko halusi yöpyä huoneessa, johon majatalon isäntä suostui vastahakoisesti vaatien miehen ottavan kellon mukaansa, jotta mies voisi soittaa sitä jos jotain tapahtuisi. Isäntä valvoisi ja kuuntelisi, ryntäisi heti apuun mikäli kuulisi kellon soivan. Nuorukainen otti ylpeänä kellon matkaansa, tokaisten ettei sitä tarvita, kummituksia ei ole olemassa.

Aamuyön tunteina isäntä kuuli kellon soivan. Hän lähti välittömästi kohti kirottua huonetta kellon alkaessa helistä yhä kovempaa ja kovempaa. Kun hän pääsi ovelle lakkasi kello soimasta, mutta hän ei saanut ovea auki, se tuntui turvonneen kiinni karmeihinsa. Miespuolinen majatalon työntekijä tuli isännän avuksi ja yhdessä he saivat oven antamaan periksi. Huoneessa heitä odotti karmaiseva näky: nuorukainen istui huoneen laidalla selkä seinää vasten silmät huoneen katonrajaan tyhjänä toljottaen, kauhu jähmettyneenä liikkumattomille kasvoilleen. Isäntä riensi nuorukaisen luo, ja totesi tämän olevan kylmä kuin kivi. Hän ei ymmärtänyt miten kello oli soinut, vaikka nuorukainen oli selvästi ollut kuollut jo useamman tunnin.

Miespuolinen työntekijä käveli toiselle laidalle huonetta ja nosti ruumiista päinvastaisesta nurkasta kellon. Nurkka oli sama, missä siivooja oli seonnut, kummankin uhrin katse oli ollut jähmettyneenä saman nurkan katonrajaan. Isäntä ja työntekijä lähtivät huoneesta, ja poliisin tehtyä siellä tutkintansa naulasivat he huoneen umpeen.

Skotti, joka minulle kertoi tämän tarinan paljasti myös, että nykyisestä hotellista kuuluu joskus selittämätöntä kellon kilahtelua aamuyön pimeimpinä tunteina.

Vaikka minulla ei juuri nyt ole tiedossa viiden tähden kummitushotellivisiittiä, voitte olla varmoja, että kuuntelen hieman tarkemmin unisovellukseni nauhoituksia. Entä jos mukanani tuli epämiellyttäviä matkamuistoja, ja nauhoituksista alkaakin kuulua vaimeaa kellon helinää...

Kesäillan melodia

Minulle ja sisarelleni on käynyt selittämättömiä asioita lapsuudenkodissamme (lue esim. blogitekstini Kuka pelkää pimeää?). Yleensä tapahtumat ovat sattuneet puitteiltaan otollisiin aikoihin yöllä tai loppusyksyn loputtomassa pimeydessä, kuitenkin täysin ennalta-arvaamatta. Mutta edes kesä ja sen kirkkaat illat ja valoisat yöt eivät ole esteenä eriskummallisille tapahtumille.

Vuosia sitten eräänä aurinkoisena kesälomailtana olin sisareni kanssa makuuhuoneessani vitsailemassa ja pelleilemässä, pitämässä hauskaa. Naurumme säteili ympäri huonetta, mutta hetken päästä erotin omien ääniemme seasta jotain sinne kuulumatonta. Naurumme hiipui pois ja katsoimme toisiamme kummastuneina, kun kuulimme avonaisen tuuletusikkunamme takaa kantautuvan vaimean hyräilyn. Hiivin lähemmäs ikkunaa, painaen korvani kiinni hyttysverkkoon. Aivan ikkunamme takaa seinän vierestä todella kuului miehen hyräilyä. Melodia oli ilomielinen, jopa kaunis, mutta se hyydytti silti veren suonissani. Minä ja sisareni olimme varmuudella kahden, eikä äänessä ollut mitään etäisestikään tuttua.

Sisareni kysyi minulta hiljaa, leuka aavistuksen verran vapisten, miksi joku mies on tullut metsästä ikkunamme taakse hyräilemään. En osannut vastata. Talomme takana oli vain metsää ja suota, emmekä olleet kuulleet kenenkään saapuvan etupihalle. Pyysin sisartani odottamaan, kun kiersin kaikki talomme takapihan suuntaan ikkunalliset huoneet, yrittäen kurkistella ulos peläten näkeväni siellä jonkun tuntemattoman. Toivoin, että marjastaja olisi vain eksynyt ja jatkanut matkaansa päästyään talollemme, hyräilyä ei muihin huoneisiin kuulunut.

Palasin huoneeni lattialla tismalleen samassa asennossa kyyhöttävän sisareni luo ja rauhoitin jännityksestä kiivastuneen hengitykseni. Kuulostelin avonaista ikkunaa, josta säikähdyksekseni vaimea hyräily edelleen kantautui. Ihmettelin kuiskaten sisarelleni äänen jatkuneen uudelleen, johon hän sanoi ettei se koskaan lakannutkaan.

Katsoin sisartani hetken lamaantuneena, kunnes vanhemman sisaruksen suojeluvaisto ponnahti päällimmäiseksi mieleni rauhattomalle pinnalle. Lähdin määrätietoisesti marssimaan kohti ulko-ovea, oli aika passittaa hyväntuulinen hyräilijä tiehensä, sisareni alkoi olla todella jo peloissaan. Määrätietoisuus riitti hyvin ovesta ulos ja talon sivustalle, kiukun sykkiessä suonissani saavuin talon nurkalle lähelle huoneeni ikkunaa ja pysähdyin kuuntelemaan. Melodinen, aina alusta uudelleen alkava hyräily tavoitti jälleen kuuloaistini ja ymmärsin, että saan syyllisen pian verekseltään kiinni. Adrenaliini pumppasi minuun rohkeutta, ja valmistauduin juoksemaan tarvittaessa pakoon niin lujaa kuin kintuistani irtoaisi, takaisin sisälle turvaan lukittujen ovien taakse.

Olin juuri aikeissa kurkistaa nurkan taakse, kun hyräily katkesi. Pidätin jännittyneenä hengitystäni ja kurkistin talon takapihalle, jossa minua vastassa oli tyhjä piha, koko takaseinän mitalta. Kavahdin kauemmas nurkalta nähdäkseni alueen tarkemmin, mutta missään ei näkynyt ketään, ei pienintäkään liikettä. Ei ollut piilopaikkoja, ei edes painaumia sammaleessa tai nurmikolla. Oli vain metsän hiljaisuus ja tuulen kohina etupihamme lehtipuissa. Juoksin pelon vauhdittamana sisälle, jossa sisareni tuli minua vastaan kiitollisena että olin häätänyt hyräilijän pois. Hän kysyi kuka siellä oli ollut, vastasin että eksynyt marjastaja samalla kun peitin käsieni vapinan häneltä.

Olin unohtanut kauniin, iloisen sävelen, joka ikkunastani tuolloin kantautui kunnes kuulin sen reilu viikko sitten uudelleen lapsuudenkotini metsissä. Alkuun luulin toisen ulkoilijan lähestyvän minua, mutta askeleita ei kuulunut, ainoastaan hyräilyä, joka sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. Odotin hetken paikoillani, koiranikin seisoi jähmettyneenä korvat koholla ja pää ymmärryksen puutteesta kallistellen. Otin muutamia varovaisia askeleita kohti hyräilyä saaden sen voimistumaan hieman, kunnes se yhtäkkiä katkesi, kuihtui kesäiltaan. Kylmät väreet kihelmöivät ihollani, kun muistini onki mieleeni aikaisemman kohtaamiseni saman melodian kanssa. Tälläkin kertaa ääni hävisi kuin kuiskaus tuuleen, samoin kuin sen tekijä. Jäin vielä hetkeksi metsään pyörimään ja katsomaan jos jostain tupsahtaisi toinen kulkija, mutta ketään ei näkynyt. Koirani alkoi käyttäytyä normaalisti heti äänen loputtua.

Hyräily on vain yksi monista oudoista, selitystä vailla olevista asioista, joita lapsuudenkotini kätkee sisälleen. Minun on yritettävä selvittää mitä tuolla alueella on aikaisemmin ollut, mitä siellä on tapahtunut. Saisinko selityksen oudolle hyräilyllekin? Voi olla, että se jää ikuisesti salaisuudeksi jonka vain metsä tietää, piiloutuen havujen ja juurien alle, odottamaan oikeaa hetkeä nousta pinnalle jälleen.