Kun aika seisahtuu

Aika on ihmeellinen, ihmisen luoma käsite. Monesti lukee tai kuulee tarinoita todellisesta elämästä, kun aika on kirjaimellisesti pysähtynyt itse Kuoleman korjatessa satoaan. Seinällä vuosikausia sinnikkäästi tikittänyt kello pysähtyy tismalleen samalla hetkellä kun ihminen luovuttaa taistelunsa ja vetää viimeisen hengenvetonsa. Myös Iltasanomat uutisoi tällä viikolla tästä aiheesta, hakien järkiperäistä lähestymistapaa aiheeseen. Iltasanomien lukijoiden kommentit jutun jälkeen käyvät myös vaihtoehdon jos toisenkin läpi tämän ilmiön syyksi. Haluan nyt pureutua tähän äärimmäisen mielenkiintoiseen asiaan hieman tarkemmin.

Kautta maailman on uutisoitu vedettävien seinäkellojen, pattereilla toimivien rannekellojen tai vaikkapa sähköllä tikittävien radiokellojen toiminnan häiriintyvän kun joku huoneessa kuolee. Joskus kello ei ole edes samassa huoneessa kuolevan kanssa, vaan pitkään sairaalassa huonossa kunnossa olleen isoisän rannekello pysähtyy kotona samaan aikaan kun hänen kuolinaikansa julistetaan, tai kotona rauhallisesti nukkuvan pojantyttären kelloradio käynnistyy ja täyttää huoneen valkoisella melulla, kunnes numerot sen näytöllä alkavat vilkkua tuota kohtalokasta kellonlukemaa isoisän viimeisestä hetkestä. Mitä tuolloin tapahtuu ja ennen kaikkea - miksi niin käy?

Iltasanomien artikkelissa muutama lukija kertoo oman tarinansa ja kelloseppä Toni Pietilä vastaa kysymykseen rationaalisesti. Hänen mukaansa henkisen maailman asiat eivät kelloihin vaikuta, vaan ne pysähtyvät vain ja ainoastaan kun niihin tulee vikaa, tai kun jouselta loppuu voima. Hän uskoo, että kellot noudattavat puhtaasti fysiikan lakeja, ja niiden pysähtymiselle löytyy aina syy jos vaan tarpeeksi tarkasti sitä haetaan. Mielestäni Pietilän kuvaamat seikat eivät pysty poissulkemaan vaihtoehtoa yliluonnollisesta, on hyvin epätodennäköistä, että kelloon iskee vika tai fysiikan lait puuttuvat peliin juuri samalla hetkellä, kun kuolema on lähellä. Niin voisi käydä toisinaan, mutta näitä tapauksia käy melko usein.

Kaikista mielenkiintoisimmat pohdinnat käydään artikkelin kommenttiosastolla, jossa ensimmäinen kommentti (vanhimmasta alkaen) kuvailee kellon pysähtyvän koska ihmisestä purkautuu valtava määrä energiaa tämän kuollessa. Kommentoijan mukaan tämä energiapurkaus pysäyttää kellon. Päälle kaksituhatta ihmistä on tykännyt EnergyManin kommentista, ja päälle kaksituhatta ihmistä unohtaa, että aina tuo pysähtynyt kello ei ole samassa huoneessa kuolevan kanssa. Entäpä se seikka, että mikäli energiapurkaus pysäyttäisi kellon, eikö niin kävisi joka kerran kun ihminen kuolee ja huoneessa on kello läsnä? Jos energia on se, mikä pitää meidät elossa, liikkeessä, ja sen määrä on noin valtava, eikö esimerkiksi teurastamolla olisi mahdotonta olla kelloja? Siellä purkautuva energia olisi tämän teorian mukaan jotain käsittämättömän suurta. En ole koskaan käynyt teurastamolla, mutta uskon että sielläkin on kelloja. Antaa ajattelemisen aihetta.

Kommenteista heijastuu myös matemaattinen aspekti asiaan. Moni jaksaa mainita, että tunti- ja minuuttiviisarilla on vain 720 vaihtoehtoista pysähtymispaikkaa. Tottahan tuo, mutta jättää silti vaihtoehdon todennäköisyyden hyvin pieneksi. Ja tämä seikka koskee vain kerran vuorokaudessa tai kahdessa vedettävää kelloa. Patterilla toimivan kellon todennäköisyys pysähtyä omistajansa kuolemanhetkellä on vielä tuotakin pienempi ja lähes laskemattomissa. Onhan se toki mahdollista, että patterit loppuvat juuri samalla minuutilla, ja niinkin on varmasti käynyt. Mahdollista, mutta erittäin, erittäin, epätodennäköistä.

Suosittu selitys on myös sattuma, ja sen tiliin voikin laittaa tässä maailmassa melkein mitä vaan. Varmasti sattumallakin on joissain tapauksissa ollut sormensa pelissä, mutta muistakaamme, että näitä selittämättömiä kellonpysähdyksiä kuoleman hetkellä käy melko usein. Aiheesta on kirjoitettu kirjoja, artikkeleja ja siitä keskustellaan sukukokouksissa joko tosissaan tai puolileikillään. Eikö koko käsite "sattuma" edellytä tapahtuman olevan erittäin harvinainen, ehkä jopa täysin yllättävä tekijä?

Entä jos hetken aikaa leikittelemme ajatuksella, että tietyn ihmisen kuolemalla todella on osuutta kellojen pysähtymiseen. Että jollain tapaa aika, joka on aikaisemmin sanellut ihmisen elämän, konkreettisesti pysähtyy, koska ihminenkään ei ole enää siihen sidottu. Se voi olla viesti kuolleelta tai merkki, mutta se voi myös viitata ajattomuuteen, johon hän on siirtynyt. Kiehtovaa, mutta en tietenkään voi todistaa asian puolesta tai sitä vastaan, jokaisen on itse päätettävä mihin uskoa.

Omassa elämässäni en ole kiinnittänyt ilmiöön huomiota, enkä osaa sanoa onko se osunut kohdalleni. Kerroin läheisimmästä tietämästäni tapauksesta blogitekstissäni Mahonkikaappi, jossa kahvilanpitäjä kertoi kellon pysähtyneen miehensä kuolinaikaan, mutta vasta kuoleman jälkeen, muiden kaapin läheisyydessä tapahtuvien outojen seikkojen yhteydessä.

Oli kyseessä sitten energia, matemaattinen osuma pieneen todennäköisyyteen, sattuma tai yliluonnollinen selitys, toivon todella, että poistuessani tästä maailmasta saan kellon pysähtymään samalla hetkellä. Vaikka asiaa miten tahansa kääntelisi ja siihen löytyisi täysin todistettavissa oleva rationaalinen selitys, niin onhan tuo selkäpiitä jännittävästi kutitteleva asia.

Meille aikaan sidotuille se muistuttaa myös siitä, että jonain päivänä viisarit pysähtyvät meille kaikille.

Kuollut astuu huoneeseen

Viime yönä säpsähdin hereille tasan klo 03:33 rajuun ukonilmaan. Sade hakkasi ikkunoita ja kattoa, salamat välähtelivät verhojen takana. Sen kaltaiseen rajuilmaan on jotenkin jännittävää ja hermostuttavaa herätä, ilma tuntuu samaan aikaan sekä painostavalta että sähköiseltä. Tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua millä sekunnilla hyvänsä pitää vahvasti kiinni käsillä olevassa hetkessä. Olen hereillä, olen läsnä.

Olen joskus kuullut, että ukonilmalla henkimaailman ja fyysisen todellisuuden portit aukeavat, kuka tahansa voi astua hetkeksi toiselle puolelle. Tekstissäni Räyhähenki  mainitsin valojen välkkymisen ja sammumisen johtuvan kuolleen astumisesta huoneeseen, ja ukonilmalla valot eivät juuri muuta teekään kuin välky holtittomasti.

Salamointi ja taivaankantta rumpusetin lailla jylisyttävät jyrähdykset viitoittivat minut yöllä muistojeni tielle ja lapsuudessani/nuoruudessani kokemiini ukkosmyrskyihin. Yksi pelottavimmista seikoista ukonilmalla oli se, että lankapuhelimiin ei saanut vastata mikäli ne pirahtivat soimaan. Muistan kysyneeni miksi en saa vastata, kuka siellä sitten soittaa. Sain vastauksen "ei kukaan", jolloin aloin uskoa kummitusten pystyvän soittaa ukkosen aikana. Kuka muukaan se olisi lapsen mielestä voinut olla, kun puhelin soi ilman että kukaan oikeasti soitti?

Lukioikäisenä yksi ukkosmyrsky jäi mieleeni paremmin kuin mikään toinen sitä ennen tai sen jälkeen. Olin jo sen verran "vanha", että oli lapsellista pelätä jyrähdyksiä ja salamointia, hakeutua sen vuoksi muiden perheenjäsenten joukkoon. Niinpä olin yksin makuuhuoneessa myrskyn iskiessä täydellä voimallaan päällemme. Jyrinä oli voimakasta ja tuli läheltä, kuin ukkoskuuro roikkuisi aivan talon kattomme yläpuolella. Erään kovan paukauksen päätteeksi valot välähtivät ja kuulin huoneen nurkasta elektronisia piippauksia, ensin tiheänä sarjana, sitten hidastuen nopeasti ja päättyen lopulta muutamien nuottien laskevaan, surumieliseen sointuun. Pengoin äänenlähteen esille ja hetken päästä pidin käsissäni sisareni pattereilla toimivaa peliä, jossa "noppaa" heitettiin painamalla nappia. Valo vilkkui vielä pahaenteisessä kohdassa, jossa oli suuri punainen X-kirjain, "menetit vuorosi". Laskin pelin käsistäni ja korviini kantautui makuuhuoneen vaatekomerosta vaimeaa, mekaanista kikatusta, joka päättyi lauseeseen "kiss me". Kikatus jatkui ja jatkui alkaen kuulostaa melkein hysteeriseltä vaikka tiesin, ettei se ollut mahdollista. Se päättyi ja alkoi aina uudelleen, lopettaen sarjansa samaan lauseeseen.

Tiesin kyseessä olevan sisareni unohdetun, kammottavan pusunuken, mutta en ollut koskaan kuullut sen joutuvan vastaavanlaiseen oikosulkuun. Ääni tuli monien tavaroiden peittoamana, kuuluen vain tukahdutetusti. Sisareni nukkeajat olivat ohi jo aikapäiviä sitten, ihme että kyseisessä karmivassa kapistuksessa oli enää edes potkua.

Nuken hilpeä, samaa kaavaa toistava kikatus oli jollain tapaa irvokas vastakuva ulkona jylläävälle säätilalle, ja se tunkeutui syvälle mieleeni ahdistavasti. Se oli liikaa, poistuin huoneesta hyvin nopeasti. Pyysin äitiäni mukaan kuulemaan saman, mutta tullessamme takaisin oli nukke jo hiljentynyt, eikä huoneessa ollut mitään muita ääniä kuin taustalla raivoava ukkonen. Outoa, että sillä oli niin kova voima, niin suuri sähkölataus. Ellei kuitenkin..?

Metsien keskellä varttuneena opin muistamaan ukkosmyrskyt myös siitä, että ne saattoivat ottaa nykyajan mukavuudet tuntikausiksi pois käytöstämme. Sähkökatkokset olivat etenkin pimeänaikaan jännittävä, jopa pelottava asia. Suhtautumiseni ukonilmaan juontaa pitkälti kotoani, ja vaikka en nykyään enää pelkääkään, synnyttävät ne silti minussa pelonsekaista kunnioitusta.

Myös, ja etenkin, siksi, että paranormaali teoria porttien avonaisuudesta nostattaa ihoni kananlihalle aina kun aivan yläpuolellani jyrähtää ja huoneen valot välähtävät.