Urbaani legenda: Mae Nak Phra Khanong

Melko varmasti maailman jokaisesta kolkasta löytyy selkäpiitä karmivia urbaaneja legendoja ja kauhutarinoita, ja ne kiehtovat minua ihan uskomattoman paljon. On äärimmäisen viihdyttävää törmätä karmaisevaan tarinaan ja kuvitella sen tapahtumat mielessään, maistellen niitä todenmakuisina, kuin itse kohtaisi jotain vastaavaa silmästä silmään.

Thaimaassa kerrotaan tarinaa erään naisen kummituksesta, Mae Nak Phra Khanongista. Hänen kerrotaan eläneen 1800-luvulla Phra Khaong-nimisellä alueella, kun Thaimaan (silloisen Siamin) hallitsijana oli kuningas Rama IV (hallitsijana vuodesta 1851 vuoteen 1868). Nak oli kaunis nainen, jonka rakastava mies lähetettiin Thaimaan armeijan mukana sotimaan. Raskaana ollut Nak jäi selviytymään kotona itsekseen.

Mies, Mak, haavoittui sodassa ja joutuin jäämään hoidettavaksi Bangkokiin. Miehen ollessa hoidettavana, koitti synnytys valitettavasti Nakin kohtaloksi ja sekä hän että pariskunnan lapsi menehtyivät lapsivuoteeseen. Paikalliset tiesivät tämän, mutta sodasta vihdoin kotiin palaava aviomies ei ollut saanut uutisesta sanaa korviinsa. Mak ei siis lainkaan hämmästynyt, kun hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sen sijaan kyläläisten varoittelut miehelle kummituksesta, joka asui nykyään heidän luonaan, tuntuivat oudolta.

Kotona alkoi kuitenkin tapahtua outoja asioita. Nak oli toisinaan kateissa, hänen ruumiilliset mittansa muuttuivat ja hän pystyi asioihin, joihin tavallinen kuolevainen ei kykene. Kun Nak noukki maasta esinettä ruoanlaiton yhteydessä ylettyen kädellään epänormaalin pitkälle, ymmärsi Mak kyläläisten olevan oikeassa. Kauhuissaan hänen olisi paettava paranormaalin olennon luota, joka joskus oli ollut hänen ihana vaimonsa.

Mak pakeni, tulistunut kummitus jahdaten häntä kylän halki. Thaimaan uskomuksissa yliluonnolliset henget pelkäävät erästä paikallista kukkalajiketta, joten Mak piiloutui sellaisten joukkoon, Nakin vihaisen hengen etsiessä puolisoaan. Mak pääsi turvaan Wat Mahabutin temppeliin, joka on pystytetty pyhälle maalle. Uskomusten mukaan kummitukset eivät pysty kulkemaan pyhällä maalla, joten kauhuissaan oleva Mak oli turvassa.

Nak kuitenkin kosti kyläläisille menettämänsä aviomiehen. Se terrorisoi kylää ja sen asukkaita mitä kammottavimmilla tavoilla, sillä se uskoi kyläläisten varoitusten olevan syy Makin pakenemisiin. Paikalle kutsuttiin kuitenkin manaaja, jonka onnistui vangita Nakin raivoava henki kannelliseen ruukkuun. Ruukku heitettiin Phra Khanongin kanaaliin.

Legendan mukaan Mae Nakin piinattu kummitus odottaa kanaalin pohjassa, ja mikäli joku nostaa purkin ylös ja avaa kannen, pääsee riivaaja jälleen maan päälle suorittamaan kostonsa.

Eri seuduilla kerrotaan tarinaa kuitenkin eri tavoin, ja joidenkin loppujen mukaan kyseessä on toisenlainen reliikki, jonka hallussa Nakin henki olisi. On myös olemassa seesteisempi versio tarinasta. Siinä eräs munkki saa Nakin levottoman hengen rauhoittumaan muistuttamalla, että hänen miehensä liittyy hänen seuraansa toisella puolen kun tämän aika on, ja he voivat olla yhdessä kuoleman jälkeisessä elämässä. Tämä saa Nakin siirtymään eteenpäin tuonpuoleiseen rauhaisasti.

Kaikista kammottavin versio ei ole kuitenkaan hauskaa kuunneltavaa. Sen mukaan Mae Nakin aviomies olisikin ollut läsnä vaimonsa kuoltua ja menneen järjiltään surusta tämän menettämisen vuoksi. Surusta sekaisin oleva Mak ei halunnutkaan haudata vaimoaan vaan sen sijaan piti tämän hiljalleen mätänevän ruumiin kotonaan ja käyttäytyi kuin tämä olisi vielä hengissä.

Kun kyläläiset saivat tästä vihiä, he murtautuivat Makin kotiin ja löysivät osittain mädäntyneen ruumiin. He ottivat ruumiin mukaansa ja hautasivat tämän oikeaoppisesti. Kuitenkin, Mae Nakin henki ei olisikaan enää halunnut lähteä kotoaan. Se jäi vainoamaan kyläläisiä ilmestyen toisinaan kauniina naisena pukeutuneena perinteiseen thaimaalaiseen asuun sylissään vauva. Jos hahmo tuli lähemmäksi, huomasi, että sen kasvot olivatkin puoliksi mädäntyneet.

Jälkimmäisen version tekee kaikista karmivammaksi se seikka, että niin todella on voinut käydä, että surusta sekaisin oleva henkilö säilyttää ruumiin talossaan. Olihan ennen tyypillistä Suomessakin, että ruumista pidettiin esillä ja sille käytiin osoittamassa kunnioitusta. Kesähelteillä nopeasti mätänemään alkava kuollut liha saattoi kuitenkin aiheuttaa pahaa oloa yhdelle jos toisellekin.

Uskon, että on hyvin mahdollista, että Thaimaassa on tapahtunut tarinanmukainen surullinen kohtalo 1800-luvulla ja hyvinkin on voinut olla niin, että Mak-aviomies ei ole halunnut päästää vaimoaan alkuun menemään. Ehkä hän on antanut haudata naisen myöhemmin tai ehkei missään vaiheessa, vaan kyläläisten piti tehdä se väkipakolla. Onko jotain sellaista tapahtunut, että naisen henki on jäänyt vaeltamaan rauhattoman ihmisten keskuuteen, vai onko se vain vajonnut ikiuneen rauhan vallitessa?

Tarinaa lisää selvitelläkseen pitäisi varmaan jalkautua kyseiseen sijaintiin.

Vaikka en voikaan muuta kuin jakaa tämän mielenkiintoisen urbaanin legendan teille oli sillä todellista alkuperää tai ei, niin sen tiedän, että jos aikaisemmin mainitun kanaalin pohjasta löytyy vanha ruukku, kannattaa se pitää suljettuna.

Vara ei venettä kaada, vanha kansa sanoo.

Mutta Mae Nakin kummitus voi sen tehdä.

Valvon untasi

Olen niin tottunut kotini sisältä kuuluviin ääniin, etten välttämättä edes kiinnitä niihin pienessä mittakaavassa suuremmin huomiota enää. Joskus, kun olen tuntenut oloni uhatuksi, on asia toisin. Aloin pohtia asiaa todella viime yönä herättyäni lattialautojen narinaan, jota kuului arvioltani kolmen askeleen verran. Kun kyseessä oli vain tutut äänet, vaikkakaan niille ei ollut mitään havaittavaa selitystä, tunsin oloni silti rauhalliseksi. Olen oppinut ajattelemaan, että kodissani olen turvassa ja äänet ovat joko vanhan talon natisevaa valitusta tai jos kyse on jostain paranormaalista, se ei ole ainakaan vielä yrittänyt vahingoittaa ketään.

Viime yönä kuitenkin kuulin, kuinka hyvin pian lattian narahtelun jälkeen ilman halkoi mekaanisempi ääni. Värisevä ja vaimea helähdys, kuin matkapuhelimen merkkiääni. Se sai minut havahtumaan ja terästämään aistejani. Puolisoni nukkui, samoin lemmikkimme, mutta minä olin yhtäkkiä täysin hereillä.

Yöllä ei saisi päästää koskaan ajatuksiaan laukalle, mutta tuolla hetkellä minä tein sen virheen. Mieleeni ponnahti mielikuva tunkeutujasta, joka ei olisikaan yliluonnollista alkuperää, vain täysin lihaa ja verta kuten minäkin. Tämän jälkeen muistin urbaanin legendan opiskeluajoiltani. Siinä eräs opiskelijatyttö oli elänyt tavallista elämää, herännyt aamulla, mennyt kouluun, käynyt illalla töissä tai opiskellut, mennyt nukkumaan ja herännyt toistamaan samat rutiinit uudelleen. Eräänä päivänä tyttö oli kuitenkin havainnut, että hänen jääkaapistaan tuntui katoavan ruokaa. Alkuun hän tietenkin ajatteli, ettei itse muista oikein mitä siellä on ollut, mutta tarkasteltuaan asiaa vielä päivän hän vakuuttui asiasta.

Hän ei ollut varma miten suhtautua asiaan, mutta näytti siltä, että joku kävi hänen asunnossaan varkaissa. Niinpä hän soitti poliisille, jotka tytön yllätykseksi neuvoivatkin häntä poistumaan rauhallisesti asunnosta herättämättä huomiota, partio olisi matkalla. Partion saavuttua ei kulunut kuin tovi, kun he löysivät kodittoman miehen tytön sängyn alta.

Selvisi, että mies oli majaillut tytön luona jo jonkin aikaa, hyödyntäen tarpeidensa täyttämiseen ajat, jolloin tyttö oli poissa tai nukkumassa. Mies oli asunut tytön sängyn alla. Hengittäen siellä silloin, kun tyttö vain muutaman kymmenen sentin päässä alkoi vajota syvempään uneen. Urbaani legenda ei kerro sitä, mikä saa kylmät väreet vilistämään holtittomasti selkäpiitäni pitkin - saattoiko mies nousta yöllä sängyn vierelle seisomaan ja tuijottamaan nukkuvaa tyttöä tämän ollessa kaikkein haavoittuneimmillaan.

Olin itsekin vain parikymppinen opiskelija, kun kuulin tämän tarinan ensimmäistä kertaa. Asuessani yksin minua kammotti se niin sydänjuuriani myöten, että hetken aikaa minun oli varmistettava, että pienen yksiöni jokainen kolkka oli vapaa tunkeutujista ja että ulko-ovi oli varmasti lukossa ja vielä varmuusketjulla sinetöity.

Myöhemmin elämässäni törmäsin todellisiin artikkeleihin ja turvakameravideointeihin kotien sala-asukeista, ja ymmärsin, että urbaani legenda onkin ennemmin tositapahtumiin perustuva tarina kuin täysin tuulesta temmattu turina. Jokin on kuitenkin irvokkaan vääristyneellä tavalla vialla ajatuksessa, että kodin rauhalliseen turvasatamaan on tullut joku kutsumaton vieras, vieläpä jäädäkseen. Kuinka paljon he näkevät ja kuulevatkaan päivän aikana? Mitä heidän päässään liikkuu, sillä jotenkaan en usko tällaisien luvattomien asukkien ajattelevan täysin selväjärkisesti.

Reilu vuosikymmen sitten Manhattanilainen Joe Cummings huomasi jääkaapistaan katoavan ruokaa ja keittiön lavuaarin haisevan virtsalta. Hän viritti valvontakameran, josta paljastuva näky oli karmivaa katsottavaa. Siinä hintelä nainen laskeutuu yön hämärässä Joen keittiön yläkaapista ja alkaa toimittaa asioitaan keittiössä hyödyntäen lavuaaria ja valiten syötävää jääkaapista. Lopulta nainen palaa takaisin kaappiin. Poliisit saivat naisen kiinni ja päättelivät, että tämän on täytynyt asua Joen kaapissa jo ainakin kaksi viikkoa. He uskoivat naisen aikomuksena olleen ensin ryöstää Joen asunnon arvotavarat, mutta tilaisuus oli tehnyt naisesta sala-asukin.

Youtubesta löytyy Joen itsensä julkaisema alkuperäisvideo tästä tunkeilijattaresta ja kuinka hän kammottavalla, varovaisella tavalla laskeutuu alas kaapista herättämättä minkäänlaista huomiota. Kuin häntä ei todella olisi olemassa, tai kuin hän olisi aave.

Olemme niin haavoittuvaisia yöaikaan, ettemme aina huomaa tai ymmärrä mitä tapahtuu ympärillämme. Se on kaikista pelottavin aika millekään tapahtumalle, oli kyse sitten paranormaaleista tai fyysisen maailman pedoista. Ehkä siksi olemme silloin kaikkein helpoimpia uhreja joka ulottuvuudessa. Muistan joskus lukeneeni, että unessaan ihmisen mieli on kaikkein lähimpänä toisia maailmoja, niitä joita paljas silmä ei erota. Onko kyse sitten toispuoleisesta vai tämän maailman energiavirroista, mutta öisin olemme maalitauluina. Pimeän huoneen nurkkaan voi helposti kätkeytyä silmäpari jos toinenkin katsomaan, kuinka nukumme...

En saanut selvyyttä aamulla matkapuhelimen viime öiseen merkkiääneen, sillä sekä minun että puolisoni matkapuhelimet olivat äänettömillä koko yön. Mutta kiertelin tänään kyllä kodissamme hiukan tarkkaavaisemmin. Vanha talomme, monine vanhan talon oikkuineen ja onkaloineen. Ties mitä täältä voisi löytyä jos todella osaisi etsiä.

Kun olimme muuttaneet, liikkui piha-alueellamme joku luvatta. Hirviöitä on seiniemme ulkopuolella, mutta jos emme ole tarpeeksi valppaana, ne löytävät kolot joista ryömiä sisään.

Yksi kammottavimmista ajatuksista mitä tiedän on herääminen siihen, että joku tuijottaa minua sänkyni vieressä. Havahtua yöllä ja kuulla ylimääräinen hengitys vierestään, pimeydessä välähtävä katse.

Opiskelijanuorena kurkistin joka ilta sänkyni alle kuultuani aikaisemman urbaanin legendan. Jotenkin minusta tuntuu, että kurkkailen sinne taas tovin ennen kuin uskon sen todella olevan tyhjä.

Kauniita unia kaikille...

Mikä keinuen tulee, se viheltäen menee

Kuvituskuva; Puinen keinutuoli raamatullisilla kaiverruksilla.
Kuvaaja Gustaf Welin, Turun Museokeskus.
Kuvan lähde finna.fi

Vuosia sitten kerroin teille lapsuuden aikaisesta tuttavastani ja paranormaalista kokemuksesta, johon liittyi tuttavani keinutuoli. Vierailin jälleen samaisen tuttavan luona tammikuussa, iloisena jälleennäkemisestä. Hän asuu nykyään suhteellisen lähellä muutettuamme lapsuuden kotini maisemiin, mutta tapaan häntä silti aivan liian harvoin. Jotenkin myös tuntuu, että hän mieluummin vierailee muualla kuin kutsuu ketään kotiinsa, saahan hän vaellella keskellä omaa yksinäistä hiljaisuuttaan kaikki päivät ja hakeutuu välillä mielellään muiden ihmisten keskuuteen, irti omista arkisista rutiineistaan.

Paitsi tuttavani tapaamista, odotin myös sanoinkuvaamattoman paljon vanhan keinutuolin näkemistä pitkästä aikaa. Rupateltuamme tovin ja juotuamme kahvit, hakeuduinkin hiljalleen kuin magneetin vetovoimasta lähemmäs ja lähemmäs huonetta, jossa tiesin keinutuolin viimeksi olleen. Kun tuttavani poistui käymään vessassa, jäin nauttimaan vanhan talon äänistä. Odotin jännittyneenä kuulevani tutun keinutuolin narahduksen, mutta sitä ei tullut tällä kertaa. Tilaisuus teki minusta varkaan, ja kurkistin ovesta olohuonemaiseen kamariin, jossa keinutuoli oli. Siinähän se, samassa paikassa kuin ennenkin, kuin tähän huoneeseen ei koskaan ajan hammas olisi yltänytkään tiukalla purennallaan.

Tuijotin keinutuolia hetken uskaltamatta räpäyttää, paloin halusta kokea jälleen saman ilmiön kuin vuosia aikaisemmin, mutta keinutuolin puiset pienat pysyivät hievahtamatta paikallaan. En voinut välttää pettymyksen humahdusta sisälläni, suljin oven ja palasin kahvipöydän ääreen.

Kun tuttavani palasi jutustelimme vielä tovin ennen kuin oli minun aikani päättää vierailu. Nousin ylös lähteäkseni, kun kuulin selkäni takaa suljetun oven toiselta puolelta tutun, väsyneen ja pitkän narinan. Pysäytin kaiken liikkeen ja kohotin katseeni voitonriemuisena tuttavaani, joka vain hymyili minulle lempeästi. Tajusin, ettei hän ollut kiinnittänyt ääneen huomiota, eikä yhdistänyt sitä mihinkään spesifiin asiaan. Minulle sen sijaan se oli merkki siitä lumotusta, taianomaisesta keinutuolista, jonka läheisyyteen liittyy jotain sellaista energiaa, mitä ei järjellä pysty selittämään.

Lähdin tuttavani luota kummastuttavan ilahtuneena, oli suorastaan huvittavaa kuinka paljon niin pienen hetken kestävä ääni pystyi mielialaani kohottamaan. Enhän edes voinut olla täysin varma sen tulleen keinutuolista, en mitenkään. Mutta jokin sisälläni kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä.

Kun illalla olin kotona valmiina pistämään päiväni päätökseen ja painamaan pääni tyynyyn, haukahti nuori koirani yhtäkkiä ja murisi vaimeasti. Säpsähdin hiukan ja katsoin suuntaan, jonne koirani pelokas huomio oli kiinnittynyt. Sydämeni alkoi takoa hiukan lujemmin, kun huomasin oman keinutuolini keikahtavan pari kertaa eteen ja taakse, vain hiukan, mutta kuitenkin selvästi. Naurahdin ääneen. Kuinka hassu sattuma se olikaan, että kissani oli ollut keinutuolissa nukkumassa ja jostain syystä koirani oli reagoinut sen liikkeisiin. Minusta oli huvittavaa, että niin kävi juuri sinä päivänä, kun keinutuolit olivat mielessäni enemmän kuin koskaan muulloin.

Katsoin hetken keinutuoliamme, joka on myös kotiutunut meille sukupolvien takaa, kun kissani naukaisi unisena selkäni takaa. Käännähdin katsomaan juuri sopivasti nähdäkseni sen loikkivan portaikosta yläkertaan vierelleni. Täysin eri suunnasta, kuin olisi mahdollista. Mikäli se olisi ollut keinutuolissani.

Jos se ei ollut keikauttanut keinutuoliani, niin mikä sitten? Miksi koirani oli reagoinut niin vahvasti?

Aistivatko eläimet todella jotain mihin me ihmiset emme aisteillamme kykene?

Ja jos aistivat... Ajatus tuntuu hieman pelottavalta...

Eihän mikään olisi voinut seurata minua kotiin tuttavani luota?

Eihän..?

Vierailija

Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".

Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.

Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.

Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?

Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?

Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.

Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.

Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.

Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.

Mutta olenko todella? Valmis?

Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...