lauantai 30. huhtikuuta 2022

Ken kaivoon kurkistaa...

Eräs ystäväni kertoi kerran koiran kanssa lenkkeillessään ajautuneensa syrjäiselle metsäpolulle, joka kulki selvästi jonkin vanhan pihapiirin poikki. Vanha traktorin perässä vedettävä heinäharava oli jäänyt luonnon valtaamaksi ruostumaan omaan rauhaansa, omenapuut ja syreenit rehottivat ja ympärillä kasvoi metsää ja sammaloituneet kivipaasit vihjasivat paikasta, jossa oli joskus ollut jonkun koti. Näytti siltä, kuin ympärillä kasvava metsä olisi nielaissut kaiken, kuin luonto olisi päättänyt ottaa takaisin omansa. Pihapiiri kiehtoi ystävääni, ja hän istahti hetkeksi kuuntelemaan keväistä linnunlaulua.

Ystäväni uskollinen, musta labradorinnoutaja istui maltillisesti omistajansa viereen, olihan se jo saanut kävellä kilometritolkulla. Hetken kuluttua koira kuitenkin valpastui ja vinkaisten nousi takaisin neljälle jalalleen. Se tuijotti metsän laitaan. Ystäväni koetti tähyillä puiden sekaan ja kuulosteli mahdollisia ääniä, mutta luonto hänen ympärillään kuulosti samalta kuin aikaisemminkin.

Yhtäkkiä koira, joka rakasti kaikkia ja kaikkea, päästi kurkustaan vaimean murahduksen. Ystäväni nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Hän lähti kävelemään metsänreunaa kohti koira epäröiden vierellään. Silloin hän kuuli jotain. Vaimeaa, kimakkaa vihellystä. Kuin eläimen uikutusta tai ulinaa. Hän terästi korviaan ja lähti kulkemaan kohti ääntä.

Metsänreunassa ystäväni näki vanhan, sammaloituneen kaivon ja paikansi äänen tulevan sen ympäristöstä. Ympäristö näytti niin hiljaiselta, että kummallinen ääni ei sopinut siihen alkuunkaan. Hän lähti hiljaisin askelin kohti kaivoa, mutta koira pisti jarrut pohjaan. Se oli selvästi päättänyt, että ääni oli sille liian epämiellyttävä. Ystäväni solmi koiranhihnan puuhun ja jatkoi itse kaivon luokse.

Kaivolla hän painoi korvansa kiinni sementtiin ja tosiaan, vaimea, valittava ääni tuntui kuuluvan sieltä. Ystäväni epäili, että jossain kohtaa kaivon sementtiä oli juuri sopiva rako ilmaa varten, ja raosta läpi puhaltava ilma se siellä vain metelöi. Hän nousi kaivon vierestä ja kääntyi huvittuneena koiransa puoleen. Mumisi sille sen jänishousuista ja pudisteli huvittuneena päätään. Sitten kuitenkin, tasaisesti ja niskakarvoja nostattavan hyytävästi vaimea, kimeä vihellys alkoi muuttua kovemmaksi ja kovemmaksi. Ystäväni hypähti kauemmas kaivon luota hämmästyneenä. Voisiko ilmarako enää selittää tuon?

Koira alkoi vikistä kauempana ja ystäväni lähti suuntaamaan takaisin sen luo. Kulkiessaan kauemmas kaivosta, kuului sieltä yhtäkkiä voimakas pamaus. Ystäväni loikkasi koiran luo ja käännähti jännittyneenä katsomaan taakseen, mutta mikään takana olevassa maisemassa ei ollut muuttunut. Hän kertoi, että oli hetken aikaa luullut kaivon betonikannen räjähtäneen irti ja lentävän päällensä. Ääni oli kuitenkin lakannut jo, mutta siinä pelossa, että se alkaisi kuulua uudelleen hän ei jäänyt aikailemaan, vaan nappasi koiran irti puusta ja he lähtivät yhteistuumin niin kauas kuin mahdollista tästä erikoisen tapahtuman miljööstä.

Koiran iloinen ja rento olemus palautui hetki hetkeltä, kun he pääsivät kauemmas. Ystäväni oli mietteissään pitkään kokemansa jälkeen, eikä osaa kertoa mitä koki tuolloin metsässä. Minulle tietenkin tuli hänen kertomuksestaan ensimmäisenä mieleen, että ehkäpä tuo kadonnut piha ei ollut kadonnut omasta tahdostaan, vaan se oli kadotettu tarkoituksella. Saattaa hyvinkin olla, että puiden katveessa nököttävä kaivo kätkee sisälleen muutakin, kuin mitä päälle päin näyttää. Kerroin ystävälleni, että ensimmäinen asia, joka mieleeni hänen kertomuksestaan tuli, oli kauhuelokuva The Ring. Jotka ovat nähneet sen, ymmärtävät vertaukseni. Kuten myös ystäväni, joka parkaisi ja kielsi minua jatkamasta. Hän vannoi, ettei koskaan palaa enää kyseiseen paikkaan, vaikka aionkin saada hänet pyörtämään päätöksensä joskus ja näyttämään tämän paikan minulle.

Joitakin kiviä ei ole tarkoitettu käännettäviksi tai kaivoja kurkistettaviksi. Mutta jos rohkaisemme mielemme, mitä löydämme? Paluu tapahtumapaikalle, mysteerin alkulähteelle, on todennäköisesti itselleni vääjäämätöntä. Tarina houkuttelee minua syvästi.

Ystäväni labradorinnoutaja ei luultavammin jaa innostustani...







keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Hän tappoi minut

Ikuinen kysymys monen huulilla ja mielessä on mitä tapahtuu elämän jälkeen? Kun fyysinen olemuksemme makaa multana maan povessa, ajattoman ikuisuuden harmaan ja mustan sävyihin kiedottuna, mihin katoaa energia sisältämme, henki, sielu? Viime kesänä kävin erään vanhuksen kanssa mieltä avartavan keskustelun uudelleensyntymästä ja aihe on jäänyt kutkuttamaan mieleeni. Erityisen kiinnostavana pidän lapsia, jotka muistavat edellisen elämänsä. On uskomatonta, että joku niin pieni, kenellä hädin tuskin riittää ymmärrystä ympärillä olevaan, näkyvään maailmaan, pystyy kertoa niin spesifisti jostain tietystä ihmisestä, tapahtumasta tai paikasta. Joidenkin lasten kertomaa on jopa pystytty yhdistämään oikeisiin tapahtumiin. Miten on siis mahdollista, että juuri puhumaan oppinut lapsi osaisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista?

Yksi mielenkiintoisimmista tällaisista lapsista syntyi Golanin kukkuloille, Israelin ja Syyrian rajamaastoon. Lapsi syntyi erikoinen syntymämerkki päässään, pitkä punainen jälki. Kun poika oli kolmen vuoden ikäinen alkoi hän kertoa entisestä elämästään vanhemmilleen. Perhe harjoitti druusi-uskontoa, jonka mukaan kuollut druusilainen sielu siirtyy syntyvään druusiin. "Naissielut" aina naisiin ja miehet miehiin, eikä sielu koskaan synny uudelleen muuhun kuin druusi uskontoa harjoittavaan perheeseen. Tällaisen taustan kanssa perhe ei kääntänyt lapsen kertomuksia mielikuvituksen tuotteeksi tai villien unien aiheuttamiksi höpinöiksi, vaan sen sijaan perhe päätti ottaa asiasta paremmin selvää. Druusien tavoin on tyypillistä viedä lapsi edellisen elämänsä tapahtumapaikoille, mikäli lapsi muistaa edellisen elämänsä tarkoin.

Perhe vei pojan kylään, josta tämä väitti olevansa kotoisin. Poika kertoi, että hänet oli edellisessä elämässään surmattu kirveellä, isketty päähän juuri siihen kohtaan, jossa syntymämerkki oli. Druusien, ja muidenkin tiettyjen uskontojen, uskomuksiin kuuluu, että syntymämerkit lapsella liittyvät jotenkin tapaan, jolla hän on edellisessä elämässään kuollut. Poika ei muistanut vain kuolintapaansa, vaan osasi myös kertoa samassa kylässä asuneen murhaajansa nimen. Perhe kävi kysymässä asiasta väitetyltä murhaajalta, joka oli muuttunut välittömästi kalpeaksi ja kieltänyt ehdottomasti että hänellä oli asian kanssa mitään tekemistä. Paikalliset osasivat kertoa myös, että se poika, joka tämä edellisen elämänsä muistava poika väitti olevansa, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen nelisen vuotta sitten.

Pojan muistot kuitenkin palautuivat kirkkaana hänen mieleensä ja hän pystyi johdattamaan perheensä ja paikallisia ihmisiä paikkaan, jonne hän kertoi tulleensa haudatuksi edellisessä elämässään. Kaikkien kauhuksi paikalta löytyi lapsen luuranko, jonka kallossa oli kirveen iskemä lovi, samassa paikassa kuin pojan syntymämerkki. Läheltä luurankoa löytyi myös kirves, joka todettiin murha-aseeksi.

Paikalliset viranomaiset ja pojan perhe kohtasivat uudelleen väitetyn murhaajan, joka lopulta tunnusti rikoksensa ja päätyi tuomituksi siitä.

Reinkarnaatiosta liikkuu paljon tarinoita ja huhuja, joista moni eittämättä valhetta ja sepitystä. Vanhempien on helppoa vaikuttaa lastensa mieleen kertomalla tarinoita ja hyvällä tuurilla tarinat saattavat saada lasten mielikuvituksessa siivet alleen ja osua yhteen jonkin ihmiskohtalon kanssa, sillä onhan tällä planeetalla tallustanut lukemattomia jalkapareja. Sitten on myös niitä vanhempia, jotka syöttävät itse lapsille tarinat heidän edellisistä elämistään, jotta saisivat huomiota ja pääsisivät otsikoihin ihmeellisen "uudelleen syntyneen lapsensa" kanssa. Mutta on myös niitä tarinoita, joissa täysin normaalin lapsuuden saanut lapsi osaa kertoa hyvinkin tarkasti asioita, joita hän ei ole mitenkään saattanut kuulla mistään aikaisemmin. Reinkarnaation takana vankasti seisovat uskovat, että lapsi on herkimmillään muistamaan edellisen elämän tapahtumat kahdesta kuuteen ikävuoden aikana, mutta siitä alkaen varhaiset muistot alkavat sekoittua liikaa eletyn elämän kanssa, ja on enää vaikea saada selkoa missä kohtaa raja menee.

Lapsien muistoja edellisistä elämistään on paljon ja haluaisin palavasti kohdata tällaisen lapsen. Siinä missä jotkin tarinat ovat keksittyjä, eivät kaikki ole. On todella olemassa selittämättömiä asioita muistavia lapsia. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, kuinka lapset aistivat yliluonnollisia asioita herkemmin. Ymmärrän sen olevan täysin mahdollista, sillä elämän kylmä, kyyninen ja rationaalinen ajattelu ei ole vielä sulkenut heidän aistejaan. Heille mikä vain on mahdollista, ja he myös kokevat huomattavasti enemmän selittämättömiä, paranormaaleita ilmiöitä. Meidän aikuisten on vain niin helppo laittaa kaikki mielikuvituksen piikkiin. Todellisuudessa yliluonnollisia asioita kyllä tapahtuu kaikkialla ympärillämme, mutta aikuistuessamme menetämme joko kykymme nähdä ne tai uskoa niihin. Siinä missä se on jokaisen oma oikeus, haluan itse elää mieli avoimena.

Jos minulta suoraan kysytään, niin kallistun siihen, että osa lasten reinkarnaatiotarinoista on kyllä totta. Niin uskomattomalta kuin tämä tarina Golanin kukkuloiden pojastakin on, saattaa se hyvin olla totta - ainakin jossain määrin. Tämä, ja yhdeksän muuta mielenkiintoista uudelleensyntymisen tarinaa, löytyy myös YouTubesta "Top 10 Kids Who Remembered Their Past Lives".

Muistan joskus ajatelleeni ja blogissakin ääneen pohtineeni, josko tuntemattomat kasvot ja paikat unissa kielivät jälleensyntymisen ihmeestä ja kaikista eletyistä elämistä, joissa henkinen energiamme on virrannut. Unet tuntuvat karkaavan niin nopeasti heräämisen hetkellä, kuin siksi, että mieli olisi suunniteltu unohtamaan menneiden elämien muistot mahdollisimman nopeasti, jotta ne eivät haittaisi elettävää elämää. On kuitenkin fakta, että tieteilijät ja unitutkijat uskovat vieraiden kasvojen ja paikkojen olevan vain palapelin palasia oikeasta, meneillään olevasta elämästä, jotka aivot vain yhdistävät öisin unissa uuden näköisiksi paikoiksi ja ihmisiksi mielissämme. He myös uskovat, että unien tuntemattomat kasvot voivat olla kasvoja, jotka ohimennen näkee vaikka kadulla, mutta ei paina niitä sen kummemmin mieleensä - uni vain toistaa silmien näkemää, joka on tallentunut aivoihimme.

Joko siis tutkimaton osa pääkoppaamme on vastuussa monista yliluonnollisiksi oletetuista asioista, tai kyse todella on siitä miltä se näyttää. Erikoisinta, ja kiehtovinta on, ettei kukaan todella voi sitä tietää.

Uudelleensyntymä. Reinkarnaatio. Sielunvaellus. Energian siirtymä.

Voisivatko entisen elämänsä muistavat lapset olla todistajia reinkarnaatiosta? Ajatuksena se on lohdullista.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut - haluan uskoa ainakin siihen, ettei ole todella olemassa loppuja. On vain alkuja.







sunnuntai 27. helmikuuta 2022

Parasomnia ja Parksin tapaus

Yksi iänkaikkisista suosikkiaiheistani on unet ja nukkuminen, sekä unien aikaiset paranormaalit ilmiöt. Parasomnia käsitteenä tarkoittaa kaikkia kliinisesti uni- ja valvetilaan liittyviä oireita unettomuudesta unissakävelyyn. Parasomniaan kuuluu siis myös kokemani kammottavat painajaiset, jotka unisieppari onnistui lopettamaan, ja unihalvaukseni sekä lapsuudenaikaiset unissakävelyni.

Unissakävelyn kerrotaan olevan suhteellisen tavallista 4-8 vuotiaille lapsille, sillä syvän unen määrä on heillä suurempi. On kuitenkin olemassa myös aikuisia ihmisiä, jotka vajoavat niin syvälle unen maailmaan, että pystyvät suorittamaan yksinkertaisia asioita kotonaan fyysisesti mielen olevan jossa kaukana, kuten esimerkiksi availla ovia ja ikkunoita, puhua sekavia tai jopa äärimmäisessä tapauksessa ajaa autoa. Unissakävelyn kerrotaan olevan vahvasti perinnöllistä, mutta esimerkiksi omassa tapauksessani en tunne muita perheen tai sukuni jäseniä, jotka olisivat kävelleet unissaan edes lapsena. Minulla on kuitenkin aina ollut vilkas "yöelämä" ja vahva kiinnostukseni unen maailmaan näkyy myös selkounissani.

Ehkä selkounien myötä minusta kuulostaa todella äärimmäiseltä, että joku ei pystyisi olla niin läsnä nukkuessaan, että keho voisi esimerkiksi lähteä ajamaan autolla ilman että mieli tietäisi siitä mitään. Se kuulostaa todella pelottavalta, miten kukaan voi menettää oman itsensä hallinnan niin totaalisesti? Jos pystyisi ajamaan unissaan autoa, voisiko käydä jotain pahempaakin? Eräs tällainen äärimmäinen ilmiö on Kenneth Parksin tapaus. Miehen, joka surmasi anoppinsa nukkuessaan.

Oli toukokuun 23 päivä vuonna 1987 Ontariossa, Kanadassa. Kenneth Parks, tai Unissakävelevä tappaja, nousee sängystään yöllä, kävelee autolleen ja ajaa määrätietoisesti yli kahdenkymmenen kilometrin matkan appivanhempiensa talolle. Siellä hän käytti hänelle annettua avainta mennäkseen sisään ja hakkasi anoppinsa metallisella rengasavaimella ja keittiöveitsellä kuoliaaksi. Hän yritti myös kuristaa appiukkonsa. Verisenä hän meni autolleen ja ajoi lähimmälle poliisiasemalle ja tunnusti surmanneensa jonkun.

Oikeudessa Parks vetosi syyntakeettomuuteensa ja oikeudenkäynnin aikana nähtiinkin todistajia, jotka todistivat Parksin tehneen rikoksensa unissakävellessään. Lääkärin mukaan Parks oli kärsinyt ensisijaisesti uniongelmista, eikä niinkään mistään sairaudesta, psykiatrisesta kuin neurologisestakaan. Viisi todistajaksi kutsuttua neurologia olivat samaa mieltä. Syyttäjän piti väitettä unissakävelyn aikana suoritetusta rikoksesta naurettavana, mutta valamiehistö oli vakuuttunut. Valamiehistö julisti oikeudenkäynnin päätteeksi Kenneth Parksin syyttömäksi.

Unispesialistit totesivat, että Parksilla oli poikkeavia aivoaaltoja hänen nukkuessa ja unissakävely historia. Taloudellinen ahdinko aiheutti hänelle voimakasta stressiä ja ahdistuneisuutta, joka edesauttoi unissakävelyilmiötä. Spesialistien mukaan tapahtumaketju, joka aiheutti Parksin voimakkaan ahdistuksen, ei olisi todennäköinen uudelleen, eli vastaavaa ei luultavasti enää tapahtuisi. Oikeudenkäynnissä tällä oli kuitenkin merkittävä voima, sillä tapauksen jälkeen hyväksyttiin mahdollisuus unissakävellessä tapahtuvista rikoksista. Vaikka Parks todettiinkin syyttömäksi, oli tapahtunut liikaa hänen avioliitolleen ja se hajosi jonkin ajan kuluttua. Parks kävi terapiassa unissakävelynsä vuoksi.

World Science Festivalin julkaisemassa asiantuntija Youtube-videossa käsitellään Parksin tapausta, ja siinä kerrotaan unissakävelyä tukeviksi seikoiksi Parksin unissakävelytaustan, josta oli näyttöä myös hänen sukulaisillaan. Lisäksi hän ei ollut pystynyt nukkua ennen rikosta pariin vuorokauteen, hänellä oli fyysistä ja henkistä stressiä. Rikosta edeltävänä päivänä hän oli juuri järjestänyt appivanhempiensa luona grillausjuhlat, joten hän oli mielessään ja todellisuudessa ajanut reittiä juuri aikaisemmin. Mitään motiivia appivanhempien tappamiselle ei ollut, ja spesialistit eivät osaa arvioida syytä miksi Parks äityi väkivaltaiseksi unissakävellessään. Suhde appivanhempiin oli hyvä ja Parksin anoppi kutsui jopa vävyään nimellä "lempeä jättiläinen".

Unissakävely on kautta aikojen tulkittu pelottavaksi ilmiöksi, ja aikaisemmin unissakävelijöitä saatettiin luulla vaikkapa kummituksiksi tai demonien riivaamiksi. Myös on ajateltu häiriintyneiden sielujen nostavan kantajansa yöllä sängystä. Unissakävely on ennen kaikkea tieteellinen ilmiö, mutta onko siinä kuitenkin jotain sellaista, mitä ei järjellä pysty selittämään?

Kuten esimerkiksi Kenneth Parksin tapauksessa. Miten on mahdollista, että kaikista näistä taustatekijöistä huolimatta Parks suoriutui unissaan niin kovin järjestelmällisesti, kuin suorittaakseen tehtävän, joka hänelle oli annettu? Miten on mahdollista, että toiset unissakävelevät mutisevat epäselvästi, virtsaavat makuuhuoneen nurkkaan ja käpertyvät lattialle nukkumaan, kun taas toiset, väitetysti, ajavat useita kilometrejä joutumatta onnettomuuteen tai aiheuttamatta sellaista?

Unissakävelyä tuntuu olevan monenlaista, jokainen unissakävely yhtä erilainen kuin ihminen itse. Mutta miten on mahdollista, että toiset pystyvät toimimaan kylmäverisen systemaattisesti ja toiset käyttäytyvät kuin järjeltään vajavaiset? Onko kyse "poikkeavista aivoaalloista nukkuessa" kuten Parksin tapauksessa, vai onko jollain yliluonnollisella asialla näppinsä pelissä. Varmaan on ainakin se, ettei unihäiriöitä kutsuta parasomniaksi aivan syyttä. Parasomnia-sanan alkuperä kun on para, joka tarkoittaa ennen kaikkea poikkeavaa, epänormaalia, normaalien sääntöjen vastaista tai sen yläpuolella olevaa ilmiötä, käsitettä tai asiaa ja somnia tulee latinan sanasta somnus, joka tarkoittaa nukkumista.

Yritin selvittää omaa sukuhistoriaani unikävelyssä, mutta sain selville toistaiseksi vain, että kaikilla sukupolvilla ainakin äitini puolella on esiintynyt unissapuhumista, ja jopa kauhukohtauksia. Tämä vaatinee lisätutkimuksia. Mitä tulee Parksin tapaukseen, en ole varma voiko näin ihan todella tapahtua pelkästään aivoissa tapahtuvan parasomnia-ilmiön vuoksi. Ja miten on mahdollista, siis todella mahdollista, että ei ole uskottu näin tapahtuvan uudelleen? MIksei samankaltaista stressiketjua, tai pahempaakin, voisi tulla uudestaan ja Parks tappaisi taas? Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi.

Omakohtaisista kokemuksista en tiedä muuta kuin asiat, jotka minulle on kerrottu. Unissapuhuja ja -kävelijä on kuin toinen ihminen - kaikki mitä hän tekee tai sanoo eivät tallennu hereillä olevan minän muistoihin. On kuin ihminen muuttuisi hengittäväksi, eläväksi koneeksi, jolla on tehtävä. Toisilla se tehtävä on makuuhuoneen nurkkaan virtsaaminen, toisilla jotain paljon kuolettavampaa.

Äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiö, jossa tieteelläkin on vielä paljon työtä tehtävänään. Yhtä voimme kaikki olla kuitenkin siitä, että ihmismieli on pelottavan tutkimaton paikka.





torstai 23. joulukuuta 2021

Tienristeyksessä

Jokainen on varmasti kuullut legendan "tienristeysdemonista". Legendalla on monta eri kasvoa, toimintamallia ja tyyliä, mutta yhteistä tarinoilla on tienristeys, jossa voi kohdata paranormaalin ilmiön.

Kansantaruissa tienristeys on kohtaamispaikka myös yliluonnollisen maailman ja elävän elämän välillä. Siellä tapahtuu paranormaaleja ilmiötä, ja juuri risteyksissä saa yhteyden yliluonnollisiin voimiin. Aikanaan tietyillä alueilla uskottiin, että rikolliset kannatti haudata risteysalueelle, sillä sieltä heidän pahat sielunsa eivät löytäisi takaisin elävien luo vaan siirtyisivät nopeammin helvetin syövereihin.

Yleisin, ja ehkä tunnetuin versio tienristeysdemonista on länsimainen legenda, jonka mukaan tienristeyksissä voi manata esiin paranormaalin olennon, jonka kanssa voi käydä kauppaa vastineeksi sielustaan. Tätä legendaa on hyödynnetty myös paranormaaliaiheisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa.

Viimeisin, jonka kuulin, sopii erityisesti kerrottavaksi näin joulun alla. Siinä tulee ihmisen käydä jouluaattona seisomaan keskelle sellaista nelihaaraista risteystä, jossa jokaisen tien suuntaan katsoessa näkee kirkon. Aikansa siinä seistyään leijuu jokaista tietä pitkin paikalle keijut, jotka lupaavat hyvää onnea, rikkauksia ja iloa, kun risteykseen asettunut kulkija lähtee niitä seuraamaan. Mikäli kulkija pitää paikkansa, yrittävät keijut kovemmin saada hänet matkaansa, lopulta muuttaen muotonsa joksikin kulkijalle rakkaaseen hahmoon. Keijut käyttävät kaikki konstinsa, myös kaikkein likaisimmat keinot, sillä he haluavat saada kulkijan mukaansa tämän sielun varastaakseen. Jos kulkija pitää paikkansa kaikesta lahjonnasta, uhkailusta ja pelottelusta huolimatta jouluyön aamunsarastukseen saakka, katoavat keijut ja suunnaton onni ja vauraus odottaa häntä. Mikäli kulkija kuitenkin sortuu seuraamaan yhtä keijuista, palaa hän risteyksestä järkensä menettäneenä ja sielunsa myyneenä.

Harva meistä todella koskaan pysähtyy risteykseen, vaan ne ovat pelkästään siirtymäkohtia meille. Käymme niissä kääntymässä, ehkä joskus eksyneenä kartan kanssa, mutta emme koskaan oleskele niissä. Voiko todella olla, että yhteys rinnakkaismaailmoihin on lähellä niissä?

Voin hyvin kuvitella, että joku on palannut kotiin järkensä menettäneenä seistyään koko jouluaaton tienristeyksessä. Vaan entä jos tarinoissa todella onkin jotain perää? Jos risteysalueelle jäisi seuraamaan, ehkä yrittäisi tehdä jotain taikoja, tulisiko paikalle joku ihmisen kaltaiseksi naamioitunut vieras. Mitä hän puhuisi?

Huomenna, jouluaattona, on hyvä testata. Jos ei satu olemaan parempaa tekemistä. Mutta jos teet sen, kerrothan minulle kuinka kävi.

Mikäli olet vielä järjissäsi...




Kiitos lukijoilleni kuluneesta vuodesta ja siitä, että jaatte kanssani kokemuksianne. Yhteinen taival kanssanne on ollut mahtavaa.

Karmivaa joulua ja hyvää uutta vuotta!