Viime yönä säpsähdin hereille tasan klo 03:33 rajuun ukonilmaan. Sade hakkasi ikkunoita ja kattoa, salamat välähtelivät verhojen takana. Sen kaltaiseen rajuilmaan on jotenkin jännittävää ja hermostuttavaa herätä, ilma tuntuu samaan aikaan sekä painostavalta että sähköiseltä. Tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua millä sekunnilla hyvänsä pitää vahvasti kiinni käsillä olevassa hetkessä. Olen hereillä, olen läsnä.
Olen joskus kuullut, että ukonilmalla henkimaailman ja fyysisen todellisuuden portit aukeavat, kuka tahansa voi astua hetkeksi toiselle puolelle. Tekstissäni Räyhähenki mainitsin valojen välkkymisen ja sammumisen johtuvan kuolleen astumisesta huoneeseen, ja ukonilmalla valot eivät juuri muuta teekään kuin välky holtittomasti.
Salamointi ja taivaankantta rumpusetin lailla jylisyttävät jyrähdykset viitoittivat minut yöllä muistojeni tielle ja lapsuudessani/nuoruudessani kokemiini ukkosmyrskyihin. Yksi pelottavimmista seikoista ukonilmalla oli se, että lankapuhelimiin ei saanut vastata mikäli ne pirahtivat soimaan. Muistan kysyneeni miksi en saa vastata, kuka siellä sitten soittaa. Sain vastauksen "ei kukaan", jolloin aloin uskoa kummitusten pystyvän soittaa ukkosen aikana. Kuka muukaan se olisi lapsen mielestä voinut olla, kun puhelin soi ilman että kukaan oikeasti soitti?
Lukioikäisenä yksi ukkosmyrsky jäi mieleeni paremmin kuin mikään toinen sitä ennen tai sen jälkeen. Olin jo sen verran "vanha", että oli lapsellista pelätä jyrähdyksiä ja salamointia, hakeutua sen vuoksi muiden perheenjäsenten joukkoon. Niinpä olin yksin makuuhuoneessa myrskyn iskiessä täydellä voimallaan päällemme. Jyrinä oli voimakasta ja tuli läheltä, kuin ukkoskuuro roikkuisi aivan talon kattomme yläpuolella. Erään kovan paukauksen päätteeksi valot välähtivät ja kuulin huoneen nurkasta elektronisia piippauksia, ensin tiheänä sarjana, sitten hidastuen nopeasti ja päättyen lopulta muutamien nuottien laskevaan, surumieliseen sointuun. Pengoin äänenlähteen esille ja hetken päästä pidin käsissäni sisareni pattereilla toimivaa peliä, jossa "noppaa" heitettiin painamalla nappia. Valo vilkkui vielä pahaenteisessä kohdassa, jossa oli suuri punainen X-kirjain, "menetit vuorosi". Laskin pelin käsistäni ja korviini kantautui makuuhuoneen vaatekomerosta vaimeaa, mekaanista kikatusta, joka päättyi lauseeseen "kiss me". Kikatus jatkui ja jatkui alkaen kuulostaa melkein hysteeriseltä vaikka tiesin, ettei se ollut mahdollista. Se päättyi ja alkoi aina uudelleen, lopettaen sarjansa samaan lauseeseen.
Tiesin kyseessä olevan sisareni unohdetun, kammottavan pusunuken, mutta en ollut koskaan kuullut sen joutuvan vastaavanlaiseen oikosulkuun. Ääni tuli monien tavaroiden peittoamana, kuuluen vain tukahdutetusti. Sisareni nukkeajat olivat ohi jo aikapäiviä sitten, ihme että kyseisessä karmivassa kapistuksessa oli enää edes potkua.
Nuken hilpeä, samaa kaavaa toistava kikatus oli jollain tapaa irvokas vastakuva ulkona jylläävälle säätilalle, ja se tunkeutui syvälle mieleeni ahdistavasti. Se oli liikaa, poistuin huoneesta hyvin nopeasti. Pyysin äitiäni mukaan kuulemaan saman, mutta tullessamme takaisin oli nukke jo hiljentynyt, eikä huoneessa ollut mitään muita ääniä kuin taustalla raivoava ukkonen. Outoa, että sillä oli niin kova voima, niin suuri sähkölataus. Ellei kuitenkin..?
Metsien keskellä varttuneena opin muistamaan ukkosmyrskyt myös siitä, että ne saattoivat ottaa nykyajan mukavuudet tuntikausiksi pois käytöstämme. Sähkökatkokset olivat etenkin pimeänaikaan jännittävä, jopa pelottava asia. Suhtautumiseni ukonilmaan juontaa pitkälti kotoani, ja vaikka en nykyään enää pelkääkään, synnyttävät ne silti minussa pelonsekaista kunnioitusta.
Myös, ja etenkin, siksi, että paranormaali teoria porttien avonaisuudesta nostattaa ihoni kananlihalle aina kun aivan yläpuolellani jyrähtää ja huoneen valot välähtävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jäikö asia askarruttamaan - ota yhteyttä ja kommentoi!