Henkimaailman juttuja -näyttely

Ensinnäkin, karmaisevaa halloweenia! Mikäs sen parempi tapa viettää selittämättömästi unetonta paholaisen tuntia, kuin julkaisemalla uusi blogiteksti?

Sitten asiaan:

Sain kuulla Hämeenlinnassa meneillään olevasta Museo Skogsterin (Hämeenlinnan kaupunginmuseo) ilmaisnäyttelystä nimeltä Henkimaailman juttuja, ja tiesin, että minun on päästävä paikan päälle tarkistamaan kyseinen näyttely ennen kuin se vaihtuu. Ehdinkin lokakuun aikana osallistua ilmaiseen opaskierrokseen, jollaisia tilassa järjestetään päivittäin (ti-su) klo 13:00.

Näyttely oli hyvin suppea ajatellen sitä, miten paljon enemmän paranormaaleja tapahtumia ja uskomuksia maailmassa on, mutta opaskierroksen ansiosta siitä sai todellakin irti ainutlaatuisen kokemuksen. Kierros alkoi hämäläisten muinaisista jumalista ja taikauskosta, kävi läpi muutamaa paikallista kummitustarinaa, -esinettä ja -miljöötä sekä yliluonnollisuutta popkulttuurissa, huijauksissa ja kummitusten metsästämisessa. Kaikkein eniten minuun teki vaikutuksen tarinat kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelystä suomalaisessa historiassa, sillä osa seikoista oli minulle vielä täysin uusia.

Kävi ilmi, että ennen vanhaan uskottiin mitä vahvimmin siihen, että vainaja kuoltuaan pyrkii palaamaan kotiin, ja sen paluu tulisi estää muistuttamalla sitä omasta kuolemastaan. Vainajat vietiin jalat edellä talosta pois, jotta ne eivät voisi katsella mistä ovat tulleet ja palata takaisin, ja niiden kuolleiden, joiden uskottiin palaavan ehkä jopa vihaisina kummittelemaan, jalat ja kädet solmittiin yhteen arkussa, jotta palaaminen vaikeutuisi.

Opaskierroksen aikana minulle tuli vastaan uusi termi hautajaissaattueen etenemisestä. Kun ruumis kuljetettiin haudattavaksi, oli tapana pysähtyä matkan varrella kotoa hautapaikalle tekemään karsikko vainajalle. Tämä tarkoitti sitä, että valittiin reitin varrelta metsäpaikka ja puista karsittiin alempia oksia. Yhden puun rungosta kuorittiin kaarnaa, ja paljaan puun pinnalle kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Tämän uskottiin estävän kotiinsa takaisin lähtevän vainajan matkaa, sillä hän muistaisi karsikon nähdessään olevansa kuollut, ja palaisi takaisin hautaansa.

Kello jäi ikuisesti näyttämään talon isännän
kuolinaikaa.

Kiehtovaa oli myös kuulla uskomuksesta, jonka mukaan jokaiselle sielulle olisi määrätty tietyn mittainen taival maan päällä. Tällöin esimerkiksi onnettomuuden ja rikosten uhrien sielut saattoivat jäädä herkemmin vaeltamaan keskuuteemme, sillä heidän sielujensa matka elävien keskuudessa olisi katkaistu liian aikaisin. Tällaiset sielut jäivät helposti piinaamaan eläviä. Samankaltaisia uskomuksia on edelleen nykypäivänä, kun ajatellaan että niillä, jotka ovat traagisesti menehtyneet, saattaa olla jotain viestitettävää eläville tai keskeneräisiä asioita elävien keskuudessa.

Kierroksella kerrottiin myös uskomuksesta, jonka mukaan kaikki kuolevat kaksi kertaa. Ensin maanpäällinen kuori kuolee ja sielu siirtyy toispuoleiseen maailmaan, jossa sielu vaeltaa niin kauan, kun hänet muistaa joku maanpäällä elävä sielu. Kun viimeinenkin muisto elävien maailmassa vainajasta kuolee, menehtyy myös sielu rajan takana. Saaden ehkä ikuisen rauhan, palkinnon tai rangaistuksensa.

Fredrika Wetterhoffin tekemä kummitus-
kaappi esillä näyttelyssä.

Näyttelyssä oli esillä paljon mielenkiintoista tavaraa, kuten kummittelevan kartanon miljööhön ujutettu seinäkello, jonka museolle lainannut yksityishenkilö kertoi olevan niitä kelloja, joka oli pysähtynyt talon isännän kuolinhetkellä. Olen aikaisemmin syventynyt vastaavaan tekstissäni Kun aika seisahtuu. Toinen erityisen tuttu näyttelyesine oli Wetterhoffin kummituskaappi. Kierroksen aikana esiteltiin lyhyesti sen historia ja pahamaineisuus kummituskaappina, mutta tarina erosi himpun verran kuulemastani. Opaskierroksen aikana kerrotussa tarinassa kaapin kummittelu olisi rauhoittunut heti, kun erään työntekijän uneen ilmestynyt kaapintekijä, Fredrika Wetterhoff, oli kertonut haluavansa kaappiin kirjoja, ja kirjoja oli tuotu. Aikaisemmin jututtamani työntekijä taas kertoi tämän rauhoittaneen kummitelua, muttei lopettaneen sitä kokonaan.

Näyttelyssä sai kertoa myös anonyymisti omista kokemuksistaan ja selasinkin kuvan kirjasen läpi innolla. Yliluonnollisia, selittämättömiä tapahtumia on käynyt monelle, ne ovat useita meistä yhdistäviä tekijöitä. Silti, niistä on tabu puhua ääneen. On hienoa, että näyttely antoi mahdollisuuden jakaa kokemansa samanhenkisten kanssa ilman leimautumisen pelkoa.

Museo Skogsterin näyttely on avoinna vielä 19.1.2020 saakka, aivan Hämeenlinnan torin kupeessa. Ehdit vielä paikalle jos kiinnostuit. Itse olen tyytyväinen, että ehdin. Etenkin näin pyhäinpäivän kynnyksellä henkimaailman jutut ovat erityisen lähellä meidän elävien maailmaa. Onhan se päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme...

Klo 03:17 aamuyö, ja yhtäkkiä kissani tasainen kehräys vieressäni lakkaa. Katson sitä ja se tuijottaa huoneen nurkkaan silmät rävähtämättä. Itse en näe mitään, en kuule mitään, mutta jännitys kohoaa sisälläni. Onhan nyt tosiaan pahamaineisin aika olla hereillä. Kissani nousee lokoisasta lekotteluasennosta valmiusasentoon, tuijottaen edelleen silmät pyöreinä samaa kohtaa huoneessa. Rapsutan sitä, mutta se ei anna huomionsa herpaantua. Olen hiljaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin kissani asettuu jälleen makaamaan, edelleen vilkuillen samaa kohtaa varuillaan. Hiljalleen sen kehräys alkaa taas kantautua korviini. Mikä säikäytti sen? Mitä huoneen nurkassa oli?

Raottakaamme hieman lisää ovea tuonpuoleiseen, jos uskallamme. Pyhäinpäivän läheisyydessä kaikki on mahdollista.

Magiaa metsässä

Löysin taannoisella metsäkävelylläni jotain häiritsevää, joka sai selkäpiin karmimaan. En ole juuri viihtynyt metsissä ilman uskollista koiraystävääni, mutta toisinaan on pakko päästä suurten puiden, sammalten ja luonnon rauhoittavaan syleilyyn. Tällä kertaa happihyppely metsässä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhoittava.

Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.

Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.

Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.

En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.

Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.

Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.

Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.

Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...

Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.

Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.

Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.

Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?

Se, jota me ruokimme.

Bulevardi tuonpuoleiseen

Vierailen aina satunnaisesti kohteissa, joissa väitetään kummittelevan tai ilmenneen jonkinasteisia yliluonnollisia tapahtumia. Viime talvena pysähdyin hetkeksi erääseen Helsingin maineikkaaseen apteekkiin, jossa kerrotaan kummittelevan. Päätin kysäistä paikalla olevilta työntekijöiltä näkökantaa asiaan, ja tarkkailla heidän reaktioitaan. Vierailusta tuli mielenkiintoinen, joskaan ei kovin antava.

Iltalehden uutisoima tarina apteekki Bulevardiasta kiinnitti huomioni, ja lähdin paikan päälle. Linkin takaa paljastuu video, jossa Vanessa Kairulahti Helsingin kaupunginmuseosta kertoo apteekissa tapahtuneen paranormaalin ilmiön taustoja. Tapahtuma sijoittuu apteekin alkuajoille 1940-luvulle, kun apteekin farmaseutti lähti iltasella hakemaan alakerran kellaritiloista täydennystä lääkehyllyihin. Hän oli huomannut kellarissa kajastavan valon, ja oli luullut jonkun toisen työntekijän jättäneen valot päälle. Valo oli kuitenkin kertoman mukaan tullut henkiolennosta, jolla näkyi vaan pää, hartiat ja värisevä viitta. Henkiolento oli lähtenyt lähestymään farmaseuttia, joka oli lähtenyt pakoon vauhdikkaasti. Kummitus oli vaikuttanut apua anovalta. Farmaseutti säikähti kokemastaan niin, että lukittautui apteekin päivystyshuoneeseen, ja vaati kollegoiden tukea uskaltautuakseen ulos. Samainen farmaseutti ei enää kohdannut kummitusta, mutta etenkin apteekin alkuaikoina yksittäisiä paranormaaleja tapahtumia kävi myös muulle apteekin henkilökunnalle.

Vieraillessani paikan päällä odotin, että minua edeltänyt asiakas saisi asiansa hoidettua, ja henkilökunnan jäsen ehtisi ehkä hetken keskustella kanssani. Kun hän lähestyi minua, kerroin suoraan hänelle syyn vierailuuni ja mielenkiintoni apteekin paranormaalia historiaa kohtaan. Näin, että nainen ensin hieman häkeltyi, ja toinen apteekin työntekijä kauempaa kiinnitti myös huomionsa minuun. Hän ei osallistunut keskusteluun, mutta jäi kuuntelemaan. Kanssani keskustellut nainen kertoi, että on kuullut jotain kummitustarinasta, mutta ei tiedä siitä sen enempää. Hän sanoi, että on huomannut Helsingin kaupungissa järjestettävien kummituskävelyseurueiden pysähtyvän apteekin kohdalla, muttei itse ole kokenut, tai ainakaan tiedostanut kohdanneensa paranormaaleja tapahtumia. Hän kertoi myös, että alkuperäinen kellarivarasto ei ole enää samalla tavalla käytössä, vaan tiloissa on vuosien varrella tehty muutoksia. Minulle jäi tunne, että kanssani keskutellut nainen oli aiheesta kiinnostunut, mutta suhtautui siihen ehkä hieman arkaillen, ehkäpä siksi, ettei halua ajatella yliluonnollisten tapahtumien mahdollisuutta omalla työpaikallaan. Kauempana kuunnellut nainen näytti pälyileivän epävarmempana, kuin ei osaisi lukea olenko täysissä järjissäni. En saanut naisista irti mitään enempää, joten kiitin heitä kohteliaasti, nappasin voidepurkin hyllyltä ja siirryin kassalle.

Kassalla minua palveli nuori miesharjoittelija, joka kuulosti innostuneelta kuulemastaan. Hän ei myöskään ollut tutustunut harjoittelupaikkansa yliluonnolliseen puoleen, joten kertoi hieman naurahdellen, että onkin ihmetellyt kun on nähnyt joskus tavaroiden lennähtelevän itsestään hyllyiltä. Hän puhui hieman hiljempaa, kuin ei välittäisi kahden vanhemman työntekijän kuulevan.

Vierailuni jälkeen en pohtinut Bulevardian mahdollista kummitusta, vaan eniten suhtautumista yliluonnollisuuteen. Miksi se tuntuu olevan joillekin niin vaikeaa? Jopa minä itse kirjoitan blogiani nimimerkin takaa, mutten pelkää silti keskustella asioista kasvotusten. Johtuuko kielteinen suhtautuminen aiheeseen ensisijaisesti pelosta tuntematonta kohtaan vai vahvasta järkiperäisyydestä, joka tuomitsee toisinajattelijat välittömästi höyrähtäneiksi?

Kierrellessäni ja kohdatessani kummittelevia paikkoja, näen kaikenlaista suhtautumista. Bulevardiasta olisi saanut varmasti enemmän irti, jos paikalla olisi ollut erilainen henkilökunta. On helppo työskennellä asian suhteen, jos paikalla sattuu olemaan samanlainen henkilökunnan jäsen, kuin esimerkiksi Cafe Bar Hoffissa käydessäni kyselemässä Wetterhoffin kummituskaapista, mutta myös tällaisesta vierailusta saa ajatuksia ja ennen kaikkea uuden kokemuksen irti.

Aion piipahtaa Apteekki Bulevardiassa vielä toistekin ja katsoa ketä on paikalla sillä kertaa, jos sattuisi olemaan sellainen henkilö, kenellä olisi joku kummitustarina nykypäivän Bulevardiasta kerrottavanaan. Sitä odotellessa täytyy tyytyä sotavuosien jälkeisiin kokemuksiin, ja muihin urbaaneihin legendoihin, joita aiheesta kerrotaan.

Mikäli kellarikerroksessa aikanaan todella oli apua anova aave, löysikö se pelastuksensa? Vai odottaako se vain uinuvassa tilassa juuri oikeaa henkilöä, kenelle näyttäytyä.

Ehkä tämä kertomus ei olekaan vielä päättynyt...

Uinu, uinu lemmikkini

Tämä kuukausi on ollut minulle poikkeuksellisen vaikea. Kesäkuun lopussa, tasan kuukausi sitten 29.6. nimittäin menetin koiraystäväni, enkä liioittele hetkeäkään kertoessani, että se oli paras ystäväni.

Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.

Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.

Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.

Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.

Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?

Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.

Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.

Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Se selviää jokaiselle myöhemmin.

Hyvästi, ystäväni.