Ja hänet poltettakoon roviolla

Jokainen meistä tietää noitaoikeudenkäynneistä, joissa viattomia ihmisiä vastaan lietsottiin vihaa ja raivoa. Länsi- ja Keski-Euroopassa oikeudenkäyntiin jouduttuaan päätyi syytetty lähes poikkeuksetta hengestään - hänet joko tuomittiin noidaksi ja poltettiin roviolla, tai hänelle tehtiin testi, joka todisti hänen olevan joko syyllinen tai syytön. Yksi kuuluisimmista noitaoikeudenkäyntien metodeista oli heittää syytetty syvään jokeen tai järveen painot jaloissaan. Jos hän nousi pinnalle, oli hän syyllinen ja tuli hänet teloittaa. Mikäli syytetty jäi pohjaan ja hukkui, hänet julistettiin syyttömäksi ja hän ansaitsi tulla haudatuksi pyhälle maalle. Roviolla polttamisen ajatus oli samanlainen - uskottiin vain noitien selviytyvän tulesta ehjänä. Nykyihmisen korvaan tällainen metodi kuulostaa epäreilulta ja brutaalilta, mutta tosiasiassa näistä ajoista ei ole kulunut kuin syvä hengenveto ihmiskunnan historiassa, viime vuosisata on hyvä todiste muutamasta verisestä ja raa'asta vainosta menneisyydessämme.

Vaikka usko noitien ja magian olemassaoloon on ollut läsnä ihmiskunnan historian alkuhavinoista, syntyi vasta 1400-luvulla noitateoria, jonka mukaan noidat liittoutuivat paholaisen kanssa. Tavallista, kouluttamatonta ja sivistymätöntä kansaa pelotti erilaisuus ja oppineiden tekstit noidista ja heidän liitostaan itse paholaisen kanssa saivat kansan varuilleen. He raportoivat herkästi kylässään tai naapurissaan tapahtuvasta oudosta toiminnasta, toisinaan jopa pelkästään kateuden ajamina. Yleisesti noitavainoja selitetään kahdella eri linjauksella: hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehittymisellä sekä taloudellisilla ja sosiaalisilla ristiriidoilla. Noitavainojen aikaan kuolleiden ihmisten määrää on mahdoton arvioida, mutta valehtelematta voidaan puhua kymmenistä tuhansista. Rankimmat noitavainot sijoittuivat Saksaan ja muualle Keski-Eurooppaan, mutta myös Ison-Britannian alueella ja Länsi-Euroopassa moni pääsi täysin syyttä hengestään. Pohjois-Amerikassa kuuluisin alue on Massachusettsin Salem ja Salemin noitaoikeudenkäynnit.

Suomessa noitavainot esiintyivät hieman hillitymmin, ja moni syytetty myös vapautettiin syytteistä. Kuolemantuomioita julistettiin yleensä vain niille, joiden tekojen, "noituuden", seurauksena oli tapahtunut kuolema. Suomessa suurin osa noituudesta syytetyistä oli miehiä, kun taas muualla Euroopassa miesten lukumäärä syytetyistä oli noin neljäsosan paikkeilla. (Lähde: Wikipedia - Noitavainot)

Ihminen, jonka hallusta löydettiin grimoire-teos, tuomittiin lähes poikkeuksetta kuolemantuomioon. Grimoiret sisälsivät maagisten rituaalien ohjeita ja yliluonnollisten olentojen, esimerkiksi demonien, hirviöiden tai enkelien, kuvauksia. Niissä oli rituaalimagian mukaisia, kaavamaisia ja vakiintuneita toimituksia, loitsuja ja ohjeita. Moni grimoire on säilynyt meidän päiviimme saakka, luultavasti siksi, että ne katsottiin noitaoikeudenkäyntien todistusaineistoksi ja jätettiin oikeudenkäyntien jälkeen luostarikirjastoihin. (lähde: Mysteria - selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä, Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007)

Magia on myös jaettu kautta aikojen mustaan ja valkoiseen, jossa valkoisella magialla tarkoitetaan ihmisen hyväksi tehtyä taikuutta, parantamista ja toipumista, kun taas mustaa magiaa on käytetty ihmisen tuhoamiseen. Kaikenlainen magia aiheutti kammoa ihmiskunnassa noitavainojen aikaan, mutta musta magia oli sitä, jonka koettiin olevan yhteydessä itse piruun.

Aikaisemmassa blogitekstissäni Verivalkama kerroin "noitakokemuksesta", jonka tuttavani on kokenut. Tapahtumat muistuttivat kammottavasti, ja selittämättömästi, elokuvan the Blair Witch Project tapahtumia. Kyseinen metsä saa vieläkin selkääni kylmät väreet ja kauhuntunne sen läheisyydessä on välttämätön. Telttaretkeni sinne saa vielä toistaiseksi odotella.

Kun olin lapsi, asui kylässämme mies, joka olisi varmasti joutunut syytetyksi noituudesta mikäli hän olisi elänyt muutama sata vuotta aikaisemmin. Hänellä oli perhettä, joka suhtautui häneen pelokkaasti ja arasti. Perheen mukaan miehellä oli tapana aina kesäisin hävitä metsään pariksi kuukaudeksi ilman että kertoi perheelleen minne meni ja kuinka pitkään oli poissa. Mies palasi takaisin vähäpuheisena, likaisena ja kuihtuneena, pelottaen perheenjäsenensä lopulta siihen pisteeseen, että eräänä päivänä he jättivät hänet kokonaan. Hän käyttäytyi suurimman osan vuodesta normaalisti, mutta jossain vaiheessa jokin hänessä vain "nyrjähti", ja hän sekosi täysin. Tuolloin hän hiiviskeli pitkin kyliä öisin, säikäyttäen kyläläisiä olemuksellaan ja lopulta kadoten metsään. Lisäksi miehellä oli mukanaan mustakantinen kirjanen, kuin oma grimoire, jonka kanteen hän kirjoitti tikkukirjaimilla niiden ihmisten nimet, jotka hän kirosi. Perheeni nimiä ei päätynyt mustaan kirjaan, sillä tämä omituinen mies kunnioitti isoisääni ja tämä kunnioitus säästi vanhempani miehen "kiroukselta". En koskaan kysynyt isoisältäni mitä sellaista hän oli tehnyt, että oli ansainnut tuon erikoisen, pelottavan miehen kunnioituksen, ja nyt se on liian myöhäistä.

En tiedä missä mies on tänä päivänä, hän muutti pois mustan kirjansa kanssa jo ennen kuin aloitin ala-asteen. Tarinat hänestä elävät silti kotikylässäni, vaikka niistä ei mielellään puhutakaan.

Moni menneen sukupolven edustaja olisi varmasti osannut kertoa miehestä paljon enemmän, mutta kuinka pitkälle uskaltaa penkoa ennen kuin on liian myöhäistä kääntyä takaisin?

Verikreivitär

Unkaria ravisutti 1600-luvun alussa järkyttävä sarja nuorten tyttöjen ja naisten surmia. Satojen nuorien, jopa vain 12-vuotiaiden, kerrotaan menettäneen henkensä "ikuisen nuoruuden" -aatteesta lumoutuneen aatelisnaisen vuoksi, naisen, joka on myös yksi vampyyrilegendan kantaäideistä. Tämä nainen tunnettiin myöhemmin nimellä Verikreivitär.

Vuosina 1560-1614 eläneen unkarilaisen kreivittären, Erzsébet Báthoryn, elämä on synnyttänyt monia kauhutarinoita, legendoja ja uskomuksia. Báthorya on jälkikäteen kutsuttu vampyyriksi ja noidaksi, ja hän oli eräs raa'immista sarjamurhaajista kautta ihmiskunnan historian. Slovakiassa sijaitsevan Cachticen linnan uskotaan olevan Báthoryn hengen riivaama, sillä siellä hän asui, murhasi ja lopulta kuoli.

Erzsébet Báthory kasvoi aatelisessa perheessä ja päätyi jo 15-vuotiaana "hyviin" naimisiin kreivi Nádasdyn kanssa vuonna 1575. Erzsébet ei ollut tasapainoinen ja rauhallinen aatelisnainen, vaan kreivin pitkien poissaolojen aikana hän usein pahoinpiteli kamarineitojaan ja linnan henkilökuntaa, silmittömän raivon vallassa. Hänellä oli skitsofreeninen, epäilevä luonne, joka sai hänet toisena päivänä hulluksi kiukusta, toisena säyseäksi, jopa kylmän manipuloivaksi.

Verikreivittären julmuuden, turhamaisuuden ja kauneuden palvonnan johdattelemana (huom. ilman varsinaista, todellista näyttöä) syntyi myös uskomus, että kreivitär olisi kylpenyt  uhriensa, nuorten neitsyeiden veressä säilyttääkseen, ja pitääkseen yllä, oman nuoren kauneutensa. Kerrotaan, että hän olisi huomannut veren nuorentavan ihoaan pahoinpideltyään yhtä kamarineitoaan, veren ensimmäisen kerran roiskuessa päälleen. Kreivitär silpoi ja kidutti uhrejaan poikkeuksellisen julmilla ja verisillä tavoilla, usein heidän vereensä kauttaaltaan peittyen. Väitetään, että neitsyttä roikotettiin Erzsébetin yläpuolella tämän ollessa kylpyammeessaan, ja kreivittären halutessa, uhrin kaula viillettiin auki ja tämä sai verisen suihkunsa. Oli kyse sitten verisistä kylvyistä tai ei, näytti kreivitär varmasti siltä kuin olisi noussut sellaisesta juuri toimitettuaan surmatyönsä.

Huhut verikreivitärtä vastaan muuttuivat syytteiksi, kun hän alkoi valita lopulta uhreikseen aatelisnaisia, alempisäätyisten naisten vähennyttyä merkittävästi lähialueilla. Syytteet otettiin vakavasti ja kreivittären linna tutkittiin. Heti ensimmäisellä kerralla linnasta löytyi yhden naisen ruumis ja toinen uhri, kuolemankielissä. Lisäksi linnasta löytyi kidutuskammio, jonka runsas välineistö tarjosi lisää todisteita murhista ja kidutuksesta, tuskanhuudoista, jotka linnan käytävillä olivat kaikuneet.

Erzsébet Báthory jäi lopulta kiinni teoistaan, mutta välttyi kuolemantuomiolta korkean asemansa ansiosta. Hänen apulaisiaan sen sijaan iskettiin epäröimättä päätä lyhyemmiksi. Erzsébet jätettiin "arestiin" Cachticen linnan umpeen muurattuun huoneistoon, vaikka hän ei virallista tuomiota koskaan saanutkaan. Kreivitär kuoli aatelisessa lintuhäkissään neljä vuotta myöhemmin.

Vaikka verikreivitär on kuolemansa jälkeen saanut nimityksiä, jotka viittaavat hänen olleen yliluonnollinen olento, on silti ainoa todistettu nimitys hänelle kylmäverinen sarjamurhaaja. Hänen verenhimonsa ja tekonsa ovat tallentuneet historiankirjoihin yhtenä sysimustana ihmiselämänä, pahuuden perikuvana. Noin täydellinen, aukoton pahuus jättää varmasti jälkensä, enkä yhtään epäile sekä Erzsébetin että hänen uhriensa piinattujen sielujen vaeltelevan vielä tänäkin päivänä Cachticen linnan raunioilla.

Siinä onkin jälleen yksi paranormaali matkailukohde, joka minunkin on lisättävä listoilleni.

Lisää aiheesta:

Wikipedia - Erzsébet Bàthory
Wikipedia - Elizabeth Bathory
theresabathory.com
rejectedprincesses.com