Hyvästi, ystävä

Kerroin teille vuosia sitten unesta, jota en koskaan unohda. Kuinka oudon ahdistava tunne unessa valtasi minut ja kaikki tuntui todelliselta. Jälkeenpäin tuntui, että isoäitini ilmestyminen uneeni vain muutama päivä ennen hänen kuolemaansa oli kuin enne.

Tänä vuonna uneni ovat olleet tavanomaisia - ilman ahdistavaa tunnetta tai todenmakuisuutta. Unensieppaajani on pitänyt painajaiset kurissa edelleen ja olen saanut jälleen kokemuksia siitä, kuinka joka yö uusi tarina vie minut mennessään. Kuitenkin... Eräänä lopputalven yönä näin unen, joka jäi vaivaamaan minua. Muistellessani jälleen tunnetta, joka minulla oli sen unen aikana, jolloin kohtasin nukkuessa isoäitini, havaitsin yllätyksekseni, että tunnelma oli samanlainen. Totta, mutta ei kuitenkaan. Ahdistus, mutta ei painajaismainen. Ystävä, joka kuoli muutaman päivän kuluttua unestani.

Melkein viisitoista vuotta sitten ulkomailla työskennellessäni tapasin erään henkilön, jonka kanssa juttu luisti ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hän oli lomalla armeijan yksiköstä, joka oli silloin sijoitettuna lähelle. Sain monia muitakin uusia tuttavuuksia tuon ajanjakson aikana, mutta loppujen lopuksi hän oli ainoa, kenen kanssa yhteydenpito kesti läpi vuosien ja elämän muutosten.

Tapasimme muutaman kerran kasvotusten vielä sen jälkeenkin, kun olin jo muuttanut takaisin Suomeen, mutta pääasiassa ystävyytemme perustui ajatusten vaihtoon sähköpostitse ja whatsappilla. Vuosien saatossa yhteydenpitomme hiipui hetkeksi, mutta löysimme ystävyytemme uudelleen surullisten uutisten myötä. Ystäväni oli sairastunut harvinaiseen, aggressiiviseen syöpään.

Hän taisteli, ja hän todella taisteli lujaa. Hänellä oli syytä pitää kiinni elämästä, sillä hän oli juuri hiljattain mennyt naimisiin ja eli syövästään huolimatta onnellista aikaa. Viime vuonna joulukuun alussa hänen vointinsa oli kuitenkin hetkeksi romahtanut, mutta hän kertoi silti olevansa toiveikas uusien, kokeellisten hoitojen suhteen. Nämä viestit, joista saatoin aistia uuden toivon kipinän, jäivät kuitenkin viimeisiksi viesteiksi välillämme.

Luulin koko joulukuun, että ystäväni eli onnellista uutta toivoa sisältävää aikaa tuoreen vaimonsa kanssa, mutta kun en ollut kuullut hänestä mitään tammikuuhun mennessä, aloin huolestua. Lähetin hänelle usein viestejä whatsappiin, ja näin että hän oli käynyt paikalla. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksei hän vastannut.

Yhteisen tuttavan kautta sain kuulla, että hänen vointinsa oli huonontunut merkittävästi, eikä toivoa ollut juuri enää nähtävissä. Ja eräänä yönä näin jälleen todenmakuisen unen, jonka tunnelma muuttui lopulta ahdistavaksi.

Unessa ovikellomme soi ja mentyäni avaamaan sen, oli ystäväni sen takana. Hämmästyin suunnattomasti, sillä hän asui toisella puolen maapalloa ja olin myös unessa huolissani miten hänen syöpähoitonsa voivat nyt edetä. Ystäväni halasi minua ja tuli sisään, keskustelimme pitkään ja lopuksi hän sanoi, että hänen oli pakko tulla vielä puhumaan kanssani. Hän hyvästeli minut ja sanoi toivovansa, että ymmärrän, mutta hän oli liian väsynyt enää jatkamaan. Pyysin häntä taistelemaan, mutta hän pudisti päätään ja vastasi olevansa nyt valmis, kun on hyvästellyt kaikki. Väsymys oli liian kova, hän halusi nukkua. Ja niin hän lähti. 

Aamulla heräsin surullisena. Tuntui kuin hän olisi todella käynyt hyvästelemässä, mutta ajattelin sen olevan vain pääni uninen tuotos. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin vieraillut unissani, eikä niin ole käynyt jälkeenpäinkään, joten olin hieman epäröivä asian suhteen. Samana päivänä sain kuitenkin puhelun yhteiseltä tuttavaltamme. Minulle kerrottiin että ystäväni oli saanut keuhkokuumeen ja vajonnut edellisenä päivänä syvän tajuttomuuden tilaan. Hän ei ollut herännyt kertaakaan sen jälkeen. Hän oli sairaalassa, ja tilanne näytti huonolta. Olisi kyse enää tunneista tai enintään parista päivästä, ja hän olisi poissa. Päivää myöhemmin hän kuoli, tulematta enää kertaakaan tajuihinsa.

En voinut olla ihmettelemättä unta, jonka näin. Järjellisesti ajateltuna aivoni saattoivat muokata unen sopimaan silloisiin asioihin, mutta tämä oli jo toinen kerta, kun tietty tunnelma oli vallannut minut unen aikana, ja muutaman päivän sisällä unessa vieraillut oli kuollut. Entä jos ystäväni oli todella mahdollista matkustaa toiselle puolen maapalloa, kun hän oli koomaa vastaavassa tilassa? Mielemme on tutkimaton paikka, ja meissä virtaava elämän energia täysin käsittämätöntä.

Oli kyseessä mitä tahansa, oli uneni ystävästäni lohdullinen. En koskaan saanut sanoa hänelle hyvästejä maanpäällisessä todellisuudessa, mutta ehkä tein sen jossain toisessa, selittämättömässä ja yliluonnollisessa ulottuvuudessa. Oli kyseessä sitten uni tai oikea yhteys, vaalin muistoa mielessäni. Ja toivon, että vierailen itsekin rakkaideni unissa hyvästelemässä heidät, kun hiekka valuu tyhjiin oman elämäni tiimalasissa.

Aikamme maan päällä on niin rajallista. Stephen King kirjoitti kerran, että loppujen lopuksi aika rakkaidemme kanssa paljastuu aina liian lyhyeksi, oli se kuinka pitkä tahansa. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus pidentää hyvästien jätön hetkeä, moni varmasti tarttuisi siihen.

Tiedän, että ystäväni harjoitti aikanaan meditaatiota ja kertoi minulle tarinoita uskomattomista meditaatio sessioista, jolloin ajan käsite hämärtyi täysin tai hän koki jopa ruumiista irtautumisen kokemuksia. Haluaisin uskoa, että hänen mentaalinen voimansa oli niin vahva, että hän löysi vielä reitin luokseni.

Unien maailma on täynnä mysteereitä. Ja sellaiseksi tämäkin jäänee ikuisesti.

Kesämökki

Olen saanut kokea ja kuulla yhtä ja toista uutta asiaa muuttoni jälkeen. Paluu lapsuudenkotini takaisiin maisemiin on ollut myös täynnä muistoja menneistä. Ehkä parasta antia on kuitenkin ollut ihmiset, keitä täällä olen tavannut ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan. Vaikka osa naapureiden kasvoista onkin ollut tuttuja, olen täällä aikuisena asuessani saanut enemmän tarinaa ja taustaa jokaisen kasvon taakse. Hiljattain jäin keskustelemaan erään hiekkatiemme varrella asuvan iäkkään naisen kanssa ja hänen kertomuksensa isästään ja tämän kesämökistä painui syvälle mieleeni.

Nainen kertoi isänsä aikoinaan rakentamasta kesänviettopaikasta noin tunnin ajomatkan päässä kotoaan. Kun hän oli itse nuori tyttönen, tuli hänenkin vietettyä sisarustensa kanssa monet kauniit kesät pienen hirsimökin rannoilla loiskutellen järvivedessä tai tähystellen pilvikuvioita taivaalla. Hän kertoi, kuinka kesämökki oli etenkin isälle tärkeä, eikä tätä juuri kesän aikana näkynyt heidän kaupungin laitamilla olevassa kodissaan. Hän oli joskus kysynyt äidiltään miksi isä vietti niin paljon aikaa mökillä, johon äiti oli vastannut vain yksiselitteisesti, että isä nauttii omasta rauhastaan. Toisinaan perhe vietti myös miltei koko kesän mökillä, mutta isä pyrki olemaan siellä miltei puolet vuodesta, eikä häntä tuntunut haittaavan ettei mökkiin tullut juoksevaa vettä. Sähköt sinne oli vedetty.

Kun isä sittemmin eläköityi leipätyöstään, hän olisi halunnut lähes jäädä asumaan mökilleen. Naapurinrouva kertoi, että hänen isänsä tuntui levottomalta kotona kaupungin kupeessa, ja puheetkin yleensä kääntyivät mökkiin ja kaikkiin siellä odottaviin töihin. Kun perheen äiti kuoli yllättäen yöllä sydänkohtaukseen, muutti isä mökkiinsä. Oli hänellä heidän kaupunkikotinsa, mutta se oli lähinnä vain virallisissa tiedoissa asuinpaikkana, isää enää harvoin sieltä tavoitti.

Naapurinrouvan isä asusteli mökillään ja ikääntyessään kieltäytyi lähtemästä, vaikka moni toimista oli käynyt hänelle jo liian raskaaksi, ja naapurini näki kuinka ennen niin hyvin huollettu mökki alkoi hiljalleen repsottaa. Vanhalla miehellä ei ollut enää nuoria jäseniä joilla ylläpitää ajan hampaan tylysti kaluamaa järven ranta tönöä, mutta kuten monelle meistä käy iän myötä, myös vanhus muuttui yhä jääräpäisemmäksi ja ilmoitti lopulta lähtevänsä mökistään vain jalat edellä.

Eräänä kylmänä talvisena päivänä kuitenkin tapahtui jotain odottamatonta. Naapurini oli lähtenyt katsomaan isänsä vointia, sillä tämä ei ollut useista yrityksistä huolimatta vastannut matkapuhelimeensa. Isä löytyi lojumasta puuliiterin lattialta, ja tytär soitti välittömästi hätäkeskukseen. Hänen isänsä saatiin ajoissa sairaalaan, jossa kävi ilmi tämän saaneen aivohalvauksen. Vanhus joutui jäädä sairaalahoitoon, jossa hän hoki tiukasti palaavansa kotiin seuraavana päivänä. Sitten taas seuraavana, sitä seuraavana, sitä seuraavana... Lopputalven ja alkukevään aikana isä hieman kuntoutui, ja hän alkoi jakaa innokkaasti ohjeita kaikista kevään töistä, mitä mökillä tulisi suorittaa. Hän aikoi vahvasti palata tekemään töitä itse. Häntä kiukutti, kun kaappikello oli varmasti vetämättä monelta kerralta, ulko-oven ja puuliiterin saranat rasvaamatta ja saunankin piipun koloihin tekisi lintu pesän, jollei niitä paikattaisi.

Kun aurinko alkoi olla jo korkealla, ja lumista oli enää jäljellä hippunen, sai naapurinrouvan isä kuitenkin toisen aivohalvauksen ja menetti täysin kykynsä liikkua ja puhua. Hän jäi letkuihin sairaalaan, kunnes kaikki päättyi eräänä yönä kaikessa hiljaisuudessa.

Mökki jäi naapurilleni, sillä hänen sisaruksensa eivät olleet sen hoidosta kiinnostuneita. Niinpä naapurinrouva alkoi laittaa mökkiä tehden samalla surutyötä paikassa, joka oli ollut hänen isälleen niin kovin rakas. Mitä enemmän hän mökillä aikaa vietti, myös yhdessä miehensä kanssa, sitä enemmän siellä havaitsi eriskummallisia asioita. Kaappikello tuntui jääräpäisesti pysähtelevän vähän väliä, ja monet kerrat näistä pysähdyksistä viisarit osoittivat lähelle hänen isänsä yöllistä kuolinaikaa. Sekä mökin ulko-ovi, että puuliiterin ovi aukenivat toisinaan itsestään selkäpiitä karmivan narinan säestyksellä, vaikka ne olisivat olleet lujasti säpissä. Toisinaan näytti siltä kuin saunamökin ikkunassa seisoisi hahmo katsomassa mökkiä kohti.

Myös naapurinrouvan mies kohtasi outoja asioita. Kerran hänen nikkaroidessaan uutta kuistia mökkiin oli hän tuntevinaan reippaan taputuksen olkapäällään ja luuli kyseessä olevan vaimonsa. Kääntyessään, hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, mutta maassa hänen lähellään oli vanha vasara. Se oli kuulunut vanhukselle, eikä sitä ollut näkynyt vuosiin. Naapurinrouva kertoi myös tapauksesta jolloin hän oli nauttinut kesäpäivästä ja laineen liplatuksista laiturilla ja kuullut kuinka hänen miehensä käveli laiturille ja sanoi vaimeasti: "Hyvä näin". Kun hän kääntyi hymyillen kohtaamaan miehensä, oli laituri hänen takanaan tyhjä, mutta tapauksesta tuli lämmin olo.

Erään hämärän syysillan päätteeksi oli pariskunta nautiskellut takkatulen loimusta mökin sisällä tietäen, että pian olisi aika laittaa mökki talviteloille, kun keskustelu oli kääntynyt naisen isään. Pariskunta keskusteli ihmetellen siitä, miten mökki oli ollut rouvan isälle niin tavattoman rakas. Hyvin oudosti tämän keskustelun lomassa kaappikello alkoi soida. Molemmat hätkähtivät, sillä oikutteleva kaappikello ei ollut soinut enää vuosiin. Mies ponnahti pystyyn katsomaan kelloa lähemmin, varovasti sitä tönäisten, sillä viisarit eivät osoittaneet yhteenkään tasalukuun tai puolikkaaseen tuntiin. Mies kopautti kevyesti nyrkillään kelloa ja täysin yllättäen tipahti jostain sen takaa rispaantunut lappunen.

Pariskunta nosti lappusen lattialta ja heidän hämmästyksekseen se oli reunoista rispaantunut valokuva naisesta lapsena mökillä perheensä kanssa. Kuva oli varmasti joskus tippunut kellon taakse, mutta nyt se tuntui viestiltä.

Naapurinrouva kertoi minulle, että ajan kanssa selittämättömät, yliluonnolliset tapahtumat mökillä alkoivat hiipua, kuin hänen isänsä olisi lopulta saanut rauhan ja todennut kaiken olevan jälleen niin kuin piti. Häntä kuitenkin lohduttaa ajatus, että kaikkien tapahtumien valossa tuntui todella siltä, että isä vielä pääsi laitoksesta takaisin rakkaaseen mökkiinsä. Ei ehkä ihan siten kuin olisi toivonut, mutta jollain tapaa kuitenkin. Mökiltä löytynyt kuva oli hänelle vastaus kaikkeen. Isä oli rakastanut mökkiä pohjattoman paljon siksi, että hänen elämänsä onnellisimmat hetket elettiin siellä. Sen sijaan, että hän olisi halunnut tehdä uusia muistoja jossain toisessa paikassa, hän vaali jo elettyä aikaa.

Olin onnellinen ja otettu siitä, että tämä tarina jaettiin kanssani, sillä siinä tuntui olevan jotain maagista ja jotain uskomattoman lohdullista. Kuin todella voisimme vielä silloinkin, kun sydämiemme syke hiljenee, palata kotiin kunnes olemme valmiita jatkamaan eteenpäin. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Myös naapurini isä on kaikessa jääräpäisyydessään inspiroiva persoona. Olemme elossa vain hetken verran ja vaikka toisten huomioon ottaminen ja empatia ovat äärimmäisen tärkeitä, eikö olekin tärkeää seurata omaa sydäntään ja elää oma elämänsä. Juuri sellaisena kuin sen haluaa?

Toimi omien arvojesi mukaan, ole uskollinen itsellesi. Elä sellainen elämä, jonka itse muistat. Loppujen lopuksi olet ainoa, kenelle sillä todella on merkitystä.

La Pascualita

Chihuahuassa, Meksikossa, on eräs morsiusvaateliike, joka on kuuluisampi kuin moni vastaava. La Popularin suosion takana ei kuitenkaan piile kahiseva kaftaani tai täydellinen tylli, vaan liikkeen mallinukke. 90 vuotta sitten nimittäin liikkeen silloinen omistaja, Pascuala Esparza, hankki näyteikkunaansa somistamaan hyvin aidon näköisen mallinuken esittelemään uusinta kevätmallistoa. Nukke herätti välittömästi valtavaa kiinnostusta ja huomiota, sillä se muistutti suuresti itse omistajaa. Kaupungilla alkoi kiertää huhu, että mallinukke ei ollutkaan muovista tai vahasta valmistettu, vaan Pascualan kuolleen tyttären balsamoitu ruumis.

Pascualan tytär oli menehtynyt vain hiukan aikaisemmin omana hääpäivänään traagisesti musta leski -hämähäkin puremasta levinneeseen myrkytykseen. Mallinuken yhtäläisyys tyttären ja tämän äidin ulkonäköön sai huhut välittömästi liikkeelle. Pascuala yritti kieltää huhun todellisuuden, mutta karmaisevalla tavalla aidon näköinen mallinukke ruokki tarinaa sitkeästi. Mallinukke sai nimen La Pascualita, ja liikkeessä vierailleet kertovat tuntevansa olevan tarkkailun kohteena nuken lähettyvillä. La Pascualitan katseen kerrotaan seuraavan liikkeessä kävijöitä ja sen on huhuttu vaihtavan vaivihkaa itsestään asentoaan.

La Pascualitan huhutaan ja uskotaan siis olevan kokonaan tai ainakin osittain tuoreeltaan balsamoitu nuori nainen. Monessa lähteessä kerrotaan kuitenkin, ettei kyseessä voi olla oikea ruumis, sillä sellaisen muumiointi ei ole niin helppoa kuin moni saattaa luulla. Tarua vastaan puhuvat ovat sitä mieltä, ettei La Pascualita voi mitenkään olla oikeaa kudosta, sillä se on säilynyt kaikki nämä vuodet merkittävän hyvin. Vaikka heidänkin on myönnettävä, että 1930-luvun nukkekäsityöksi on jälki karmaisevan aidon näköistä. Mallinuken iho näyttää järkyttävän todelliselta, etenkin kädet ovat äärimmäisen yksityiskohtaiset kynsiä myöten ja hiustenkin kerrotaan näyttävän oikean ihmisen päänahasta kasvaneelta. Lisäksi La Pascualitan jaloissa näkyy verisuonia. Eikä La Pascualita olisi suinkaan ensimmäinen, saati viimeinen, mallinukeksi balsamoitu ruumis. 1900-luvun alkupuolella lainsuojaton Elmer McCurdy päätyi kuolemansa jälkeen tällaiseksi ja hänen maanpäällinen ruumiinsa kulkeutui vuosikymmenien ajan paikasta toiseen niin, ettei kukaan lopulta tiennyt kyseessä olleen oikean ruumiin.

Mikäli La Pascualita todella on hääpäivänään menehtyneen nuoren naisen maallinen ruumis, ei ole mielestäni ihmekään, että tämän muumion kerrotaan kummittelevan. Onhan se pakotettu kaikki nämä vuodet elämään uudelleen ja uudelleen unelmaansa, joka ei koskaan käynyt toteen. Entä mitä tulee äitiin, joka tekisi näin tyttärelleen? Pascualan kerrotaan järkyttyneen ihmisten väitteistä, mutta hän ei silti koskaan hankkiutunut mallinukesta eroon ja mielestäni se on erikoinen fakta. Vaikka kyseessä olisikin vain normaali mallinukke, eikö se muistuttaisi häntä joka päivä tyttärestään häiritsevällä tavalla? Huhut eivät koskaan lakanneet, eikä niitä ole todistettu suuntaan tai toiseen.

Kaikessa kauheudessaan, tässä legendassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa, mutta myös vatsaa vääntävää. Kaiken ymmärtää pelkästään nähdessään tämän muumiomorsiamen kädet. Kuin ruumiin sormet jäykistyneenä hetkeen, jolloin viisarit seisahtuivat.

La Pascualita tuijottaa edelleen lasittunein silmin morsiusvaateliikkeen asiakkaita, ikuisesti odottaen omaa vuoroaan...

Ken kaivoon kurkistaa...

Eräs ystäväni kertoi kerran koiran kanssa lenkkeillessään ajautuneensa syrjäiselle metsäpolulle, joka kulki selvästi jonkin vanhan pihapiirin poikki. Vanha traktorin perässä vedettävä heinäharava oli jäänyt luonnon valtaamaksi ruostumaan omaan rauhaansa, omenapuut ja syreenit rehottivat ja ympärillä kasvoi metsää ja sammaloituneet kivipaasit vihjasivat paikasta, jossa oli joskus ollut jonkun koti. Näytti siltä, kuin ympärillä kasvava metsä olisi nielaissut kaiken, kuin luonto olisi päättänyt ottaa takaisin omansa. Pihapiiri kiehtoi ystävääni, ja hän istahti hetkeksi kuuntelemaan keväistä linnunlaulua.

Ystäväni uskollinen, musta labradorinnoutaja istui maltillisesti omistajansa viereen, olihan se jo saanut kävellä kilometritolkulla. Hetken kuluttua koira kuitenkin valpastui ja vinkaisten nousi takaisin neljälle jalalleen. Se tuijotti metsän laitaan. Ystäväni koetti tähyillä puiden sekaan ja kuulosteli mahdollisia ääniä, mutta luonto hänen ympärillään kuulosti samalta kuin aikaisemminkin.

Yhtäkkiä koira, joka rakasti kaikkia ja kaikkea, päästi kurkustaan vaimean murahduksen. Ystäväni nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Hän lähti kävelemään metsänreunaa kohti koira epäröiden vierellään. Silloin hän kuuli jotain. Vaimeaa, kimakkaa vihellystä. Kuin eläimen uikutusta tai ulinaa. Hän terästi korviaan ja lähti kulkemaan kohti ääntä.

Metsänreunassa ystäväni näki vanhan, sammaloituneen kaivon ja paikansi äänen tulevan sen ympäristöstä. Ympäristö näytti niin hiljaiselta, että kummallinen ääni ei sopinut siihen alkuunkaan. Hän lähti hiljaisin askelin kohti kaivoa, mutta koira pisti jarrut pohjaan. Se oli selvästi päättänyt, että ääni oli sille liian epämiellyttävä. Ystäväni solmi koiranhihnan puuhun ja jatkoi itse kaivon luokse.

Kaivolla hän painoi korvansa kiinni sementtiin ja tosiaan, vaimea, valittava ääni tuntui kuuluvan sieltä. Ystäväni epäili, että jossain kohtaa kaivon sementtiä oli juuri sopiva rako ilmaa varten, ja raosta läpi puhaltava ilma se siellä vain metelöi. Hän nousi kaivon vierestä ja kääntyi huvittuneena koiransa puoleen. Mumisi sille sen jänishousuista ja pudisteli huvittuneena päätään. Sitten kuitenkin, tasaisesti ja niskakarvoja nostattavan hyytävästi vaimea, kimeä vihellys alkoi muuttua kovemmaksi ja kovemmaksi. Ystäväni hypähti kauemmas kaivon luota hämmästyneenä. Voisiko ilmarako enää selittää tuon?

Koira alkoi vikistä kauempana ja ystäväni lähti suuntaamaan takaisin sen luo. Kulkiessaan kauemmas kaivosta, kuului sieltä yhtäkkiä voimakas pamaus. Ystäväni loikkasi koiran luo ja käännähti jännittyneenä katsomaan taakseen, mutta mikään takana olevassa maisemassa ei ollut muuttunut. Hän kertoi, että oli hetken aikaa luullut kaivon betonikannen räjähtäneen irti ja lentävän päällensä. Ääni oli kuitenkin lakannut jo, mutta siinä pelossa, että se alkaisi kuulua uudelleen hän ei jäänyt aikailemaan, vaan nappasi koiran irti puusta ja he lähtivät yhteistuumin niin kauas kuin mahdollista tästä erikoisen tapahtuman miljööstä.

Koiran iloinen ja rento olemus palautui hetki hetkeltä, kun he pääsivät kauemmas. Ystäväni oli mietteissään pitkään kokemansa jälkeen, eikä osaa kertoa mitä koki tuolloin metsässä. Minulle tietenkin tuli hänen kertomuksestaan ensimmäisenä mieleen, että ehkäpä tuo kadonnut piha ei ollut kadonnut omasta tahdostaan, vaan se oli kadotettu tarkoituksella. Saattaa hyvinkin olla, että puiden katveessa nököttävä kaivo kätkee sisälleen muutakin, kuin mitä päälle päin näyttää. Kerroin ystävälleni, että ensimmäinen asia, joka mieleeni hänen kertomuksestaan tuli, oli kauhuelokuva The Ring. Jotka ovat nähneet sen, ymmärtävät vertaukseni. Kuten myös ystäväni, joka parkaisi ja kielsi minua jatkamasta. Hän vannoi, ettei koskaan palaa enää kyseiseen paikkaan, vaikka aionkin saada hänet pyörtämään päätöksensä joskus ja näyttämään tämän paikan minulle.

Joitakin kiviä ei ole tarkoitettu käännettäviksi tai kaivoja kurkistettaviksi. Mutta jos rohkaisemme mielemme, mitä löydämme? Paluu tapahtumapaikalle, mysteerin alkulähteelle, on todennäköisesti itselleni vääjäämätöntä. Tarina houkuttelee minua syvästi.

Ystäväni labradorinnoutaja ei luultavammin jaa innostustani...