Yllätyksiä valokuvissa

Valokuviin on kautta aikojen ilmestynyt selittämättömiä hahmoja ja henkilöitä, joita kuvissa ei pitäisi olla - heitä ei ollut kuvauspaikallakaan. Kun kuvia vielä otettiin filmeille, selitettiin vieraiden hahmojen ilmestymistä filmien negatiivien päällekkäisyyksillä kuvaa kehitettäessä. Tällainen onkin ollut mahdollista, ja varmasti aiheuttanut monta kauhistunutta henkäystä kuvia selatessa ennen kuin totuus on paljastunut. On kuitenkin olemassa kuvia, joihin on ilmestynyt selvästi joku muu hahmo, eikä tapausta ole osattu selittää järjellä. Perhekuvaan on ilmestynyt kuollut sukulainen, vaikka hänestä ei samalla filmillä ole ollut kuvia, jopa kuolleet lemmikit ovat päätyneet takaisin isäntiensä syleihin tai valokuvan taustalle kuolemansa jälkeen. Autiotalojen ikkunassa näkyvät kasvot kuvassa, vaikka siellä ei ketään ole enää vuosiin asunut ja vanhoihin raunioihin ilmestyy hahmo, joka ei varmasti ollut paikalla kuvaushetkellä (lue: Mtv.fi - Vanhasta kuvasta paljastui outo hahmo).

Nykyaikana kuvien muokkaus on naurettavan helppoa, ja taitavimmat osaavatkin luoda aidonnäköisiä otoksia, jopa videoita. Internetissä on varmasti miljoonia kuvia ja videoita, joiden väitetään olevan aitoja, mutta jota ne eivät taatusti ole. Amatöörien kuvahuijaukset jäävät nopeasti kiinni, kun taas ammattilaisten muokkaukset saavat monet raapimaan päätään ja niiden uskotaan olevan aitoja, kunnes totuus paljastuu. Selaan mielelläni paranormaaleista tapahtumista sekä ilmiöistä otettuja kuvia ja videoita vaikkapa Youtubesta ja menen monessa lankaan itsekin - osa on vaan liian vakuuttavia, liian aitoja. Kun katsoo niitä iltahämärässä tai yönsydännä, vakuuttuu entisestään kun pelko hiipii esille mielenperukoilta. Loppujen lopuksi minäkään en voi luottaa muuta kuin omaan vaistooni näiden suhteen, ja joskus vaistoni sanoo joidenkin asioiden vain olevan mahdollista.

Viime aikoina yksi satunnaisesti pinnalla ollut kuvaustapa, joka on napannut selittämättömiä hahmoja, ilmiöitä tai asioita kuviin, ovat riistakamerat. Metsästäjät, riistanhoitajat ja maanomistajat virittävät tonteilleen kameroita, jotka nappaavat valokuvia vain havaitessaan liikettä. Tällä tavoin on saatu paljon tietoa seudulla liikkuvista eläimistä ja niiden liikkeistä, elintavoista. Aika ajoin riistakamerat ovat kuitenkin kuvanneet jotain selittämätöntä. Näin kävi maaliskuussa vuonna 2015, kun riistakamera nappasi kuvan Jämijärven metsissä liikkuneesta olennosta (Ilta-Sanomat). Tutustuin artikkeliin ja kuviin tuolloin huolella, huomaten, ettei artikkelissa yritetty millään tavoin pelotella ketään. Todettiin vain, että kuvaan on todennäköisesti päätynyt jonkinlainen hirvieläin. Joka tapauksessa zoomatessani kuvan reunalla näkyvään ihmismäiseen hahmoon, en saanut mielestäni tarinaa, jonka olin kuullut kasvottomasta miehestä (lue blogitekstini Urbaani legenda: Slender Man). Kuvassa näytti olevan olento, joka sopisi kuvaukseen ammottavine kuoppineen silmien paikalla. Tai sitten kyseessä oli hirvieläin. En kuitenkaan pystynyt ravistelemaan pois mieleeni kohonnutta jännitystä.

Riistakamerat ovat kuvanneet myös outoja valoilmiöitä, joiden on keskusteltu johtuvan esimerkiksi linssiin takertuneesta hyönteisestä tai eläimen silmän heijastuksesta salamavalon osuessa siihen. Joskus outoja kuvia tulkitessa selitykset tuntuvat olevan vielä kauempaa haettuja kuin mahdollisuus johonkin yliluonnolliseen.

Alla olevassa Youtube-videossa on muutama valokuva, joilla väitetään olevan paranormaali ilmiö tai tapahtuma. Yksi näistä otoksista on riistakamerakuva, johon on eksynyt selkeästi ihmishahmo. Kameranomistaja väittää, että kyseinen metsä on suuri, eikä mikään muu kamera osoittanut merkkiäkään ihmisen liikkeistä alueella.

10 REAL Photos that Will Give You Chills - Slapped Ham

Henkilökohtaisesti en ole vielä törmännyt omissa kuvissani selittämättömyyksiin, mutta en olekaan kuvannut tällaisiin tapauksiin otollisia kohteita. Tosin vieraillessani paikoissa, joissa väitetään kummittelevan, syntyy sisälleni pieni jännityksen liekki ja melkein odotan nappaavani kuvan, jota ei pysty ihmisjärjellä selittämään.

Jos...

Kun näin tapahtuu, tämä blogi tulee tietämään siitä ensimmäisenä.

Pieni hylätty mökki

Maaseutukylä, josta olen kotoisin, on joutunut vuosien saatossa samaan tilanteeseen kuin sadat muut maaseutukylät - pienet maatilat ja yksinäiset omakotitalot tyhjenevät niiden asukkien jättäessä tämän maailman taakseen, eikä kukaan jatka tilan ylläpitoa. Taloissa varttuneet lapset ovat muuttaneet suuremmille asutusalueille kaupunkien läheisyyteen työn perässä, ja vaikka he ehkä joskus haaveilivat paluusta kotitilalleen, on todellisuuden karu kynnys liian korkea.

Kylässäni tyhjentyneet talot ovat harmittomia, lähinnä surullinen muistutus elämästä, jonka ne ovat joskus kätkeneet seiniensä sisälle. Pihoilla kasvavat villiintyneet sypressit ja ikkunoissa roikkuvat pölyttyneet verhot. Pihan perällä olevan vajan katto on luhistunut ja leikkimökin rappusilla on harmaa möykky, joka on joskus saattanut olla jollekin pienelle ihmiselle tärkeä nukke. Ainoa säännöllinen vieras noissa taloissa on ajan hammas, joka nakertaa talojen ulkopintoja ja saa pihan rehottamaan.

On kuitenkin tiettyjä taloja, joista elämä jonkinlaisessa muodossa ei tunnukaan poistuneen. Yksi tällaisia lapsuudenkyläni taloja on pahamaineinen Kummitustalo. Sen lisäksi myös joissakin muissa hylätyissä taloissa kerrotaan tapahtuneen outoja - ikkunoihin on ilmestynyt kasvoja, verhot ovat toisinaan eri asennoissa (vaikka talvella taloon ei vie yhtä ainutta jälkeä) ja pihapiiriin jääneet tavarat ovat saattaneet vaihtaa paikkaa yön aikana. Minä ja ystäväni, jonka kanssa jouduimme mm. eräs syksy pelkäämään vaanijaa metsän pimeydessä, tupsahdimme kerran kotikylämme metsiä tutkiessamme hylättyyn, vanhaan hirsimökkiin.

Mökki sijaitsi erään suuren pellon ja synkän kuusimetsän rajalla, ajotie sinne oli metsittynyt jo jokin aikaa sitten, vain pari haurasta uraa sammaleessa antoi viitettä mökille joskus kulkeneesta kulkuväylästä. Mökki oli yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka siellä ei selkeästi ollut asunut kukaan enää vuosikausiin. Piha-alueella oli myös pienikokoinen talli ja lato, joiden ovenedustat olivat kasvaneet heinästä umpeen. Muutoin pihapiiri näytti siistiltä, ylimääräinen tavara oli siivottu pois (tai kasvuston peittämää) ja kaikkien rakennusten ovet ja ikkunat oli suljettu, ei kuitenkaan laudattu umpeen. Uteliaina kiersimme pihaa ja taloa, kurkkien pimeistä ikkunoista sisälle.

Erään ikkunan kohdalla ystäväni valahti kalpeaksi ja keskeytti iloisen puheenparteni sihahtamalla minut hiljaiseksi. Katsoin häntä säikähtäneenä, odottaen selitystä. Hän kyyristyi matalammaksi ja sanoi hiljaa ääni värähtäen, että meidän olisi syytä lähteä. Pelko tarttui kouristuksenomaisesti kiinni minusta ja kyyristyin matalammaksi. Oletin, että ystäväni oli nähnyt jonkun, kuljimme kuitenkin luvatta näillä mailla. Tähystin reittiä pois mökiltä metsän suojaan, kun yhtäkkiä ystäväni kirkaisi ja lähti juoksemaan täysillä metsää kohden. En jäänyt epäröimään vaan juoksin hänen peräänsä vilkaisemattakaan taakseni.

Juoksimme hyvän tovin ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet parin kilometrin päässä olevalle hiekkatielle, muutaman asutun omakotitalon kohdalle. Olimme hengästyneitä, ja adrenaliinin päästäessä irti kehostani alkoivat käteni täristä. Tivasin ystävältäni mitä oli tapahtunut. Hän antoi hengityksensä tasaantua hetken, ennen kuin kertoi ääni täristen ja kasvot edelleen vitivalkoisena, että oli nähnyt sisällä talossa istuvan vanhan naisen.

Ikivanhan oloinen nainen oli istunut selkä ikkunaan päin keinutuolissa hitaasti keinuen, mutta pysähtynyt yhtäkkiä. Tällöin hän oli kuulemma kääntänyt päänsä kohti ikkunaa ja ystäväni oli kohdannut hänen kuopalle painuneiden silmiensä katseen. Silmät olivat näyttäneet täysin kaihin peittämiltä ja vanhuksen iho oli ollut niin paperinohuen näköinen, että se oli näyttänyt vain pääkallon päälle pingotetulta nahalta. Ystäväni kertoi ääni säristen, että olisi voinut vaikka vannoa naisen pään kääntyneen tämän harteilla täysin luonnottomasti ihmiselle, kuin pöllöllä.

Vapisin kauhusta kuunnellessani ystäväni tarinaa, mutta en epäillyt hänen näkemäänsä, näin hänen katseestaan että jotain todella oli tapahtunut. Itse en ollut nähnyt mitään, joko siksi etten ollut katsonut, tai siksi, että ystävälläni oli liian vilkas mielikuvitus. Kuitenkin hänen kertomansa perusteella en koskaan enää mennyt lähellekään tuota hylättyä mökkiä, jossa paljastui todella asuneen vanha leskinainen kuolemaansa saakka.

Ystäväni kertomuksen perusteella pystyn kyllä täysin kuvittelemaan tilanteen, jossa vanhus istuu keinutuolillaan ja kääntää päänsä harteillaan kuin olisi riivattu, katsoen kaihin samentamilla, kuopalle painuneilla silmillään suoraan kohti. Mielikuvat puistattavat minua.

Tänä päivänä ystäväni ei halua muistella näkemäänsä. Hän sanoo ettei halua avata tuota muistoa mieleensä, koska ei saisi nukutuksi sen jälkeen.

Jos olisin nähnyt samanlaista, en kyllä nukkuisi itsekään.

Mahtaakohan tuo hirsimökki edelleen nököttää omalla, hiljaisella paikallaan kuusimetsän katveessa?

Ehkäpä tuo asia täytyy käydä jokin kerta tarkastamassa.

Urbaani legenda: Slender Man

Tutustuin Slender Man -kauhuhahmoon, kun seurasin erään ystäväni pelaavan Parsec Productionin kehittämää peliä "Slender: The Eight Pages". Slender Man on pelissä kammottava pelaajan taustalla häälyvä uhka; hoikka, epätavallisen pitkä mustiin pukeutunut "mies", jolla ei ole kasvoja. Pelissä ideana on saada kerättyä pimeästä metsästä kahdeksan puuttuvaa sivua ennen kuin Slender saa pelaajan kiinni. (lähde: Wikipedia - Slender: The Eight Pages)

Kauhuntunne tulee pelissä siitä, kun Slender on koko ajan lähempänä ja ilmestyy odottamattomasti pelaajan selän taakse tai metsään puiden sekaan. Koko ajan liikkuessa jäytää niskassa kauhu, jonka synnyttää pelko Slenderin kohtaamisesta. Kauhuhahmoa ei voi katsoa pitkään, tai se saa pelaajan kiinni ja peli on menetetty. Yksinkertaisuudestaan huolimatta peli pitää pelaajaa hyisessä otteessaan, ja minulle riitti jo pelkästään sivusta katsominenkin kohottomaan sykettä.

Slender Man ei kuitenkaan ole vain pelihahmo, vaan se on alkanut tulla osaksi sitä kauhuhahmojen kavalkadia, jota voidaan nimetä jo urbaaniksi legendaksi. Moni väittää myös kohdanneensa Slender Manin ja internet on tulvillaan kuvia kohtaamisesta tämän yliluonnollisen olennon kanssa. Suurin osa kuvista on pystytty helposti todistamaan väärennöksiksi, mutta se ei tee niistä yhtään vähemmän pelottavia ajatuksen tasolla.

Usko Slender Manin todelliseen olemassaoloon on noussut parin viime vuoden sisällä lehtiotsikoihin, sillä se on nostanut ihmisissä esiin heidän kammottavimpia piirteitään. Toukokuussa 2014 kaksi teini-ikäistä tyttöä houkuttelivat ikätoverinsa metsään ja puukottivat tätä 19 kertaa tehdäkseen vaikutuksen Slender Maniin. Uhri pystyi raahautumaan läheiselle tielle, josta ohikulkija hälytti hänelle apua. Puukotetun henki oli hiuskarvan varassa fiktiivisen kauhuhahmon vuoksi, joka oli muuttunut kahden teinitytön mielessä todelliseksi olennoksi.

Slender Manin hahmon loi vuonna 2009 Eric Knudsen (tunnetaan myös nimellä Victor Surge) Something Awful -internetfoorumin photoshop-kisaan. Hahmo sai välittömästi suosiota ja alkoi niittää mainetta internetissä, pian siitä alkoi ilmestyä uusia valokuvia ja "näköhavaintoja", muutaman vuoden sisällä seurasivat pelit ja elokuvat.

Vaikka Slender Manin hahmo onkin täysin fiktiivinen (onneksi), ei se ole ensimmäinen tämän tyylinen kauhuhahmo, johon olen törmännyt. Jo ennen Slender Manin luontia kuulin nimittäin tarinan eräästä Etelä-Suomen kylästä, jossa uskottiin metsissä vaeltavan "kasvottoman miehen". Mies oli sairaalloisen laiha ja pitkä, pukeutui resuisiin vaatteisiin ja piinasi alueen asukkeja, mikäli he uskaltautuivat liian syvälle hänen metsäänsä. Kasvottomalla miehellä huhuttiin olevan pelkät kuopat silmien ja suun paikalla, ja hänet oli tuomittu vaeltamaan metsissä sokeana etsien uhria, jolta repiä itselleen uudet silmät ja suu. Kasvottoman miehen kerrottiin olevan lähellä, kun kuuli narinaa joka kuulostaa siltä kuin kaksi puuta hankaa toisiaan vasten. Tosiasiassa ääni syntyi eteenpäin raahustavan kauhuhahmon epätoivoisesta yrityksestä päästää umpinaisesta suukuopastaan ääniä.

Tarinat kasvottomasta miehestä ja törmääminen Slender Manin urbaaniin legendaan saivat minut hetkeksi pelkäämään pimeässä metsässä liikkumista. Toisinaan kuulin puiden hankausäänen pimeydessä, uskaltamatta vilkuilla sivuilleni ja lisäten vauhtia kohti maantien turvallisia katuvaloja.

Mikään ei ole niin kammottavaa kuin kulkea pimeydessä, taskulampun valon siristessä ja simahtaessa, ja kuulla raahustavia askeleita ja korisevaa ääntelyä takaansa... En uskaltaisi kääntää katsettani taaksepäin tarkastaakseni pitävätkö legendat paikkaansa.

Kokoushuoneen kummitus

Aikaisemmassa blogitekstissäni Yliluonnollinen läsnäolo kerroin, kuinka outoja sattumia ja ilmiöitä on tapahtunut myös työpaikallani. Yksi suurta hämmennystä aiheuttava paikka siellä on eräs kokoushuone, jossa myös muut minun lisäkseni ovat saaneet selkäkarvansa pystyyn.

Maanantaina olin viimeisiä työpaikallani, kokouskerros oli verhoutunut aavemaiseen hiljaisuuteen kun kävelin sen läpi. Pysähdyin hetkeksi lukemaan puhelimeeni saapunutta viestiä, kun korviini kantautui käytävää pitkin naputusta. Suljin puhelimen ja annoin silmieni tottua hämärään käytävään, kuulostelin tarkemmin naputusta ja paikansin sen tulevan kymmenisen metrin päässä olevasta avonaisesta ovesta - pahamaineisesta neuvotteluhuoneesta. Ääni kuulosti minusta siltä, kuin joku naksuttelisi mustekynän päätä huoneessa, mutta sen pimeys sai jännityksen iskemään tahtia sydämeeni. Miksi kukaan tekisi niin pimeässä?

Kävelin hiljaa huoneen oviaukolle, jossa varmistuin äänen tulevan kyseisestä kokoushuoneesta. Toivoin näkeväni jonkun istuvan huoneen pöydän ääressä kannettavan tietokoneen valossa hajamielisesti kynää napsutellen, mutta en nähnyt muuta kuin mustaa synkkyyttä. Naksunta kuului kuitenkin yhä selvemmin. Rohkaistuin ja astuin sisälle huoneeseen, napauttaen nopeasti valot päälle.

Kokoushuone oli tyhjä jokaista nurkkaansa myöten. Tuolit olivat kahdessa siistissä rivissä soikean muotoisen, valkoisen kokouspöydän ympärillä, jonka yläpuolella roikkuviin kattovalaisimiin syttyi värisevästi valo. Ääntä ei enää kuulunut mistään, mutta kauhukseni huomasin yhden kattovalaisimista heiluvan rauhassa edes takaisin pöydän yläpuolella. Ei voinut mitenkään olla mahdollista, että valojen sytyttäminen olisi aiheuttanut liikkeen, eikä kukaan ollut käynyt huoneessa vähään aikaan. Sydän pamppaillen ja näkemääni ihmetellen astelin lampun luo ja pysäytin sen. Katsoin hetken aikaa ympärilleni aistit terävöityneenä, melkein odottaen että jotain dramaattisempaa tapahtuisi. Huone tuntui kuitenkin rauhoittuvan ympärilläni, joten päätin lähteä kotiin. Ottaessani askeleen takaisin kohti huoneen ovea, astuin lattialla lojuneen mustekynän päälle.

Se oli viimeinen pisara, jännitys vei voiton ja kiirehdin ulos huoneesta sammuttaen valot mennessäni, enää taakse päin vilkaisematta. Sattumia oli yksinkertaisesti vain liikaa.

Tuo kyseinen kokoushuone on sellainen, missä monet valittavat yhtäkkisistä kylmistä ilmavirroista, vaikka huoneen ilmastointi on tarkastettu ja korjattu moneen kertaan. Huoneen valot välkkyvät (lue aikaisempi tekstini Kuollut astuu huoneeseen), vaikka niissäkään ei ole todettu mitään puutteita, eikä olosuhteiden huoneessa pitäisi olla millään tavalla erilaiset kuin muuallakaan talossa. Ikkunoiden sälekaihtimet ovat rävähtäneet alas yllättäen ja lähes samaan aikaan, huoneesta on kuulunut ääniä suljetun oven takaa, vaikka oven avattaessa huone on paljastunut tyhjäksi, ja tuolit ovat vaihtaneet paikkojaan selittämättömästi.

Kerran eräs kokoustaja väitti, että huoneessa oleva näyttö olisi reistaillut ja sammunut, ja sen kiiltävälle, mustalle pinnalle olisi ilmestynyt kädenjälki kuin tyhjästä. Hän väitti, että aikaisemmin näyttö olisi ollut tahraton. Tuo henkilö halusi vaihtaa huonetta, sillä hänen mielestään huoneessa oli jotain selittämätöntä "energiaa". Naureskelimme työkavereidemme kanssa tuolle henkilölle, vaikka jokainen meistä on kokenut jotain outoa kyseisessä kokoushuoneessa, eikä kenellekään meistä tulisi mieleenkään mennä tuohon huoneeseen nauramaan asialle.

Onko mahdollista, että yhdessä kokoushuoneistamme todella on jokin selittämätön voima, joka ei ole pystynyt jatkamaan matkaansa keskuudestamme? Vai ovatko kaikki tapahtumat vain yksittäisten sattumien summia? Jos näin, miksi muissa huoneissa ei tunnu tapahtuvan mitään?

Varmuudella voin sanoa vain sen, että jotain tuossa harmittoman, jopa tylsän, näköisessä kokoushuoneessa on vialla. Pitäisi vain löytää se langanpätkä, jonka avulla saan tämän mysteerivyyhdin purkaantumaan.

Toisaalta, jotkut asiat olisi vain parempi jättää selvittämättä...