Pieni hylätty mökki

Maaseutukylä, josta olen kotoisin, on joutunut vuosien saatossa samaan tilanteeseen kuin sadat muut maaseutukylät - pienet maatilat ja yksinäiset omakotitalot tyhjenevät niiden asukkien jättäessä tämän maailman taakseen, eikä kukaan jatka tilan ylläpitoa. Taloissa varttuneet lapset ovat muuttaneet suuremmille asutusalueille kaupunkien läheisyyteen työn perässä, ja vaikka he ehkä joskus haaveilivat paluusta kotitilalleen, on todellisuuden karu kynnys liian korkea.

Kylässäni tyhjentyneet talot ovat harmittomia, lähinnä surullinen muistutus elämästä, jonka ne ovat joskus kätkeneet seiniensä sisälle. Pihoilla kasvavat villiintyneet sypressit ja ikkunoissa roikkuvat pölyttyneet verhot. Pihan perällä olevan vajan katto on luhistunut ja leikkimökin rappusilla on harmaa möykky, joka on joskus saattanut olla jollekin pienelle ihmiselle tärkeä nukke. Ainoa säännöllinen vieras noissa taloissa on ajan hammas, joka nakertaa talojen ulkopintoja ja saa pihan rehottamaan.

On kuitenkin tiettyjä taloja, joista elämä jonkinlaisessa muodossa ei tunnukaan poistuneen. Yksi tällaisia lapsuudenkyläni taloja on pahamaineinen Kummitustalo. Sen lisäksi myös joissakin muissa hylätyissä taloissa kerrotaan tapahtuneen outoja - ikkunoihin on ilmestynyt kasvoja, verhot ovat toisinaan eri asennoissa (vaikka talvella taloon ei vie yhtä ainutta jälkeä) ja pihapiiriin jääneet tavarat ovat saattaneet vaihtaa paikkaa yön aikana. Minä ja ystäväni, jonka kanssa jouduimme mm. eräs syksy pelkäämään vaanijaa metsän pimeydessä, tupsahdimme kerran kotikylämme metsiä tutkiessamme hylättyyn, vanhaan hirsimökkiin.

Mökki sijaitsi erään suuren pellon ja synkän kuusimetsän rajalla, ajotie sinne oli metsittynyt jo jokin aikaa sitten, vain pari haurasta uraa sammaleessa antoi viitettä mökille joskus kulkeneesta kulkuväylästä. Mökki oli yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka siellä ei selkeästi ollut asunut kukaan enää vuosikausiin. Piha-alueella oli myös pienikokoinen talli ja lato, joiden ovenedustat olivat kasvaneet heinästä umpeen. Muutoin pihapiiri näytti siistiltä, ylimääräinen tavara oli siivottu pois (tai kasvuston peittämää) ja kaikkien rakennusten ovet ja ikkunat oli suljettu, ei kuitenkaan laudattu umpeen. Uteliaina kiersimme pihaa ja taloa, kurkkien pimeistä ikkunoista sisälle.

Erään ikkunan kohdalla ystäväni valahti kalpeaksi ja keskeytti iloisen puheenparteni sihahtamalla minut hiljaiseksi. Katsoin häntä säikähtäneenä, odottaen selitystä. Hän kyyristyi matalammaksi ja sanoi hiljaa ääni värähtäen, että meidän olisi syytä lähteä. Pelko tarttui kouristuksenomaisesti kiinni minusta ja kyyristyin matalammaksi. Oletin, että ystäväni oli nähnyt jonkun, kuljimme kuitenkin luvatta näillä mailla. Tähystin reittiä pois mökiltä metsän suojaan, kun yhtäkkiä ystäväni kirkaisi ja lähti juoksemaan täysillä metsää kohden. En jäänyt epäröimään vaan juoksin hänen peräänsä vilkaisemattakaan taakseni.

Juoksimme hyvän tovin ja pysähdyimme vasta kun olimme päässeet parin kilometrin päässä olevalle hiekkatielle, muutaman asutun omakotitalon kohdalle. Olimme hengästyneitä, ja adrenaliinin päästäessä irti kehostani alkoivat käteni täristä. Tivasin ystävältäni mitä oli tapahtunut. Hän antoi hengityksensä tasaantua hetken, ennen kuin kertoi ääni täristen ja kasvot edelleen vitivalkoisena, että oli nähnyt sisällä talossa istuvan vanhan naisen.

Ikivanhan oloinen nainen oli istunut selkä ikkunaan päin keinutuolissa hitaasti keinuen, mutta pysähtynyt yhtäkkiä. Tällöin hän oli kuulemma kääntänyt päänsä kohti ikkunaa ja ystäväni oli kohdannut hänen kuopalle painuneiden silmiensä katseen. Silmät olivat näyttäneet täysin kaihin peittämiltä ja vanhuksen iho oli ollut niin paperinohuen näköinen, että se oli näyttänyt vain pääkallon päälle pingotetulta nahalta. Ystäväni kertoi ääni säristen, että olisi voinut vaikka vannoa naisen pään kääntyneen tämän harteilla täysin luonnottomasti ihmiselle, kuin pöllöllä.

Vapisin kauhusta kuunnellessani ystäväni tarinaa, mutta en epäillyt hänen näkemäänsä, näin hänen katseestaan että jotain todella oli tapahtunut. Itse en ollut nähnyt mitään, joko siksi etten ollut katsonut, tai siksi, että ystävälläni oli liian vilkas mielikuvitus. Kuitenkin hänen kertomansa perusteella en koskaan enää mennyt lähellekään tuota hylättyä mökkiä, jossa paljastui todella asuneen vanha leskinainen kuolemaansa saakka.

Ystäväni kertomuksen perusteella pystyn kyllä täysin kuvittelemaan tilanteen, jossa vanhus istuu keinutuolillaan ja kääntää päänsä harteillaan kuin olisi riivattu, katsoen kaihin samentamilla, kuopalle painuneilla silmillään suoraan kohti. Mielikuvat puistattavat minua.

Tänä päivänä ystäväni ei halua muistella näkemäänsä. Hän sanoo ettei halua avata tuota muistoa mieleensä, koska ei saisi nukutuksi sen jälkeen.

Jos olisin nähnyt samanlaista, en kyllä nukkuisi itsekään.

Mahtaakohan tuo hirsimökki edelleen nököttää omalla, hiljaisella paikallaan kuusimetsän katveessa?

Ehkäpä tuo asia täytyy käydä jokin kerta tarkastamassa.

Kasvot ikkunassa

Eräs hyvin läheinen sukulaiseni koki vuosia sitten jotain unohtumatonta, yliluonnollista. Kokemus ei ollut ravisteleva tai selkäpiitä karmiva, vaan se tapahtui kirkkaana kesäpäivänä, täysin yllättäen ja odottamatta. Hän näki kummituksen.

Hän oli ajelemassa sisarensa ja vanhempiensa kanssa syrjäkylillä, he olivat päättäneet ajaa kotiin kiertoteitä. Auto oli täyttynyt huolettomasta ja iloisesta rupattelusta, vierailu sukulaisten luona oli ollut hauska ja kaikinpuolin onnistunut. Perheen isä istui ratin takana ja äiti apukuskin paikalla, sisarukset nauroivat ja vitsailivat takapenkillä. Maalaistalot ja pellot värittivät ikkunan takaa avautuvaa maisemaa, kunnes auto sukelsi metsäiselle tienpätkälle.

Eräässä y-risteyksessä nökötti vanhaa, harmaa hirsitalo, hylättynä niille sijoilleen. Piha-alue näytti villiintyneeltä ja ulko-ovi oli laudoitettu umpeen. Isä pysäytti auton risteykseen ja kysyi apukuljettajaltaan mielipidettä kumpaa tienhaaraa he lähtisivät etenemään. Takapenkillä sisarukset tuijottivat molemmat vanhaa taloa uteliaana. Sen ikkunoissa roikkuivat vielä verhot, ja talo oli varmasti edelleen kalustettu. Kuin kaikki olisivat lähteneet kiireellä, naulaten ulko-oven kiinni, jotta kukaan ei pääsisi helposti ryöstämään irtoesineitä - tai ettei mikään pääsisi enää talosta ulos.

Sukulaistyttöni tarkasteli talon harmaita hirsiä ja niiden tummien kolojen muodostamia kuvioita, kun hänen katseensa siirtyi autoa lähimpänä olevaan ikkunaan. Ikkunasta takaisin katsoi kalpea, pieni poika. Poika näytti sairaalta, hänen ihonsa oli suorastaan valkoinen, ja hänen hiuksensa, jotka aikaisemmin olivat varmasti olleet kesän kultaaman vehnäpellon väriset, roikkuivat likaisena ja sotkuisena hänen päälaeltaan. Poika oli nuori, alle kymmenvuotias, hän seisoi lähellä ikkunaa ja vain hänen kasvonsa ja sinisen kangaspaidan verhoamat hartiansa näkyivät. Hän tuijotti räpäyttämättäkään autoa kun se lopulta lähti liikkeelle. Sukulaistyttöni sydän hakkasi, hän ei ollut varma mitä oli juuri nähnyt. Auto kiersi vielä tietä pitkin talon toiselle puolelle ja ohittaessaan vastakkaisen puolen ikkunan, ei tyttö nähnyt enää ketään seisomassa toisenkaan puolen ikkunan edessä.

Hän istui loppumatkan hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena. Uskaltaisiko hän kertoa näkemästään kenellekään? Talossa ei voinut olla ketään, mutta silti hän tiesi mitä oli nähnyt. Myöhemmin kotona illan hämärtyessä hän päätti uskoutua asiasta siskolleen. Hän sanoi, että aikaisemmin päivällä hän oli nähnyt jotain outoa hylätyn hirsitalon luona. Sisko keskeytti hänet katsoen häntä säikähtäneenä.

"Näitkö sinäkin sen pikkupojan ikkunassa?" sisko kysyi ääni väristen.

Molemmat olivat olleet niin järkyttyneitä näkemästään, etteivät olleet huomanneet myös toisen hiljenneen loppumatkan ajaksi. Tytöt kävivät näkemänsä vielä kertaalleen läpi, ja molemmat olivat tosiaan nähneet saman kalpean pojan tuijottamassa heitä ikkunasta.

He kysyivät vanhemmiltaan vanhasta hirsitalosta metsän siimeksessä, ja heille selvisi, että pieni perhe oli asunut siellä 1900-luvun alussa. Perheen pieni poika oli kuollut tuberkuloosiin 30-luvulla, ja perhe oli muuttanut pois melko pian tapahtuneen jälkeen. Vanhemmat eivät tienneet olivatko muut perheenjäsenet selvinneet "valkoiselta kuolemalta". Siskokset kysyivät onko talossa ollut muuta elämää perheen jälkeen, ja heidän isänsä naurahti vain ettei siihen ränsistyvään surmanloukkuun ole kukaan astunut enää kertaakaan perheen muuton jälkeen. Samat laudat ovat hakattuna ovessa kuin mitkä perhe jätti jälkeensä.

Eikä kukaan heistä enää koskaan palannut.

Kukaan heistä ei enää koskaan palannut, mutta vaikuttaa siltä, että yksi ei koskaan lähtenytkään...