Aina silloin tällöin luen joko sivistykseksi, tai itseni kiduttamiseksi (riippuen teoksesta), jonkin kirjaklassikon. Viimeisimpänä valikoin kesäiltoihini Oscar Wilden teoksen Dorian Grayn muotokuva. Älkää huolestuko, tämä ei ole kirjablogi, mutta tämä kirja inspiroi minua kertomaan tietynlaisesta paranormaalista "genrestä".
Kirjassa Dorian Gray oli alkuun viaton ja puhtoinen, mutta helposti muovattavissa. Hänestä maalattiin muotokuva, ja pinnallisena Dorian toivoi kauneuden, joka hänessä nuorena oli, säilyvän ikuisesti. Miksei muotokuva voisi vanheta ja kantaa hänen syntiensä taakan kasvoillaan? No, näin kävi, ja muotokuva muuttui vuosi vuodelta rumemmaksi, sillä Dorian syöksyi synnistä toiseen, ja hänen sielunsa paloi mustaksi. Kirja on fiktiivinen, mutta entäpä tosielämän tarinat kummittelevista tauluista?
Löysin hyvän listauksen kummittelevista tauluista (myös YouTubessa melkein samalla kokoonpanolla: Haunted Paintings with Creepy Backstories). Listauksen ehkä tunnetuin taulu on nimeltään The Hands Resist Him, mutta se tunnetaan myös nimellä "eBay Haunted Painting". Toisen nimensä se sai, kun sen omistanut pariskunta laittoi sen myyntiin kertoen avoimesti paranormaaleista tapahtumista, joita sen lähettyvillä on sattunut. Maalauksessa on poika, joka seisoo suuren kokoisen tyttönuken vieressä. Heidän takanaan ovat synkät ikkunaruudut, joihin on painautunut käsiä. Pariskunta väitti, että maalauksen hahmot saattoivat lähteä taulusta öisin ja ilmestyä siihen huoneeseen, jossa taulu oli esillä. Maalauksen myös uskotaan aiheuttaneen taidegallerian omistajan ja taidekriitikon kuolemat, taidegallerian ollessa taulun ensimmäinen esillepanopaikka, ja kriitikon ollessa ensimmäinen, joka taulun arvosteli.
Listauksessa kerrotaan myös italialaisen taiteilijan, Giovanni Bragolin maalaussarjasta The Crying Boy, joiden kaikkien väitetään vetävän puoleensa tulta. Jokaisessa tämän sarjan teoksessa kuvataan nuorta poikaa, jonka poskia pitkin valuvat kyyneleet. Suru on vahvasti läsnä. Taulujen väitetään selvinneen tulipaloista, vaikka koko huone niiden ympärillä olisi palanut tuhkaksi. Jopa turmapaikalle ensimmäisenä saapuneet palomiehet ovat raportoineet samaa, hämmästyttävää asiaa tuhoista.
Monet, ehkä jopa kaikki meistä ovat tietoisia Edvard Munchin kuuluisasta teoksesta nimeltä Huuto, joka saa kylmät väreet kulkemaan katsojan selkärankaa pitkin. Taiteilijalla on kuitenkin toinen, vähemmän tunnettu teos, jonka ympärillä väitetään tapahtuvan paranormaaleja asioita. Tämä teos tunnetaan nimellä The Dead Mother. Maalauksen etualalla seisoo nuori tyttö, joka pitelee käsiä korvillaan kuin yrittääkseen estää totuutta vyörymään ylitseen ympäriltään kantautuvina surun valitteluina, seisoessaan äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Vuoteessa makaa kalpea hahmo, joka on hiljentynyt iäksi. Väitetään, että ihmiset, jotka ovat katsoneet taulua liian kauan, ovat saattaneet alkaa huutaa selittämättömän hysterian vallassa. Ne, jotka ovat säilyttäneet hermonsa taulun läheisyydessä kertovat, että ovat kokeneet voimakkaita kylmiä väristyksiä ja epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan taulua. Munchin uskotaan inspiroituneen taulun maalaamiseen ammentamalla omia muistojaan, sillä hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin hänen ollessaan vain viisi vuotta vanha. Taulun psykologiset vaikutukset ovat jo oma lukunsa, mutta niiden lisäksi väitetään, että tytön katse seuraa taulusta katsojaa, ja jotkut ovat jopa kuulleet äidin vuoteen lakanoiden kahisevan.
The Dead Mother ei ole ainoa paranormaalin listauksen taulu, jonka hahmon katseen väitetään seuraavan taulun läheltä kulkevia. Tällaisia ovat vielä esimerkiksi Bernardo De Galvezin muotokuva samannimisen hotellin tiloissa ja The Love Letters, johon uskotaan siirtyneen vuonna 1887 menehtyneen, neljä vuotiaan tytön haamun hänen menehdyttyään samassa hotellissa, jossa taulu oli esillä. Molempien näiden taulujen lähellä raportoidaan myös pyörryttävistä tuntemuksista ja kylmistä väreistä, taulut saavat sekä katsojansa, että lähellä olevat, tuntemaan itsensä huonovointisiksi.
Tämän kaltaisia tuntemuksia herättävät myös seuraavat teokset: Man Proposes, God Disposes, The Stagecraft, The Rain Woman ja The Anguished Man, jossa taiteilija käytti maalina myös omaa vertaan ja teki itsemurhan melko pian maalauksen valmistumisen jälkeen. Myös muita selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia kerrotaan tapahtuneen näiden taulujen läsnä ollessa, erään taulun esillepanohuoneessa on jopa havaittu tumma mieshahmo. Joissakin tapauksissa huoneen tavarat ovat vaihtaneet paikkoja, tai huoneesta on löytynyt selittämättömiä "vesivuotoja".
Listauksen viimeisintä taulua, Zdzislaw Beksińskin maalaamaa painajaismaista teosta ei kannata katsoa kovinkaan kauan, koska sen katsomisen uskotaan aiheuttavan välikäsien kautta lopulta katsojansa kuoleman. Maalauksen löytää nimellä Untitled Nightmarish Painting (nimeämätön, painajaismainen maalaus) ja se tuntuu olevan viikatemiehen suosiossa. Taiteilija menetti vaimonsa vuonna 1998, vuoden kuluttua siitä hänen poikansa teki itsemurhan ja vuonna 2005 taiteilija itse joutui murhan kohteeksi.
Nämä taulut ovat "vain" ne maailmalla tunnetut riivatut maalaukset, mutta niitä löytyy varmasti myös täältä koti-Suomesta. En osaa eritellä tuntemuksia nyt, mutta muistan kyllä joskus kohdanneeni niin karmaisevan suomalaisen teoksen, että se sai sisälleni hyytävän kylmyyden ja mustasi mieleni pitkäksi ajaksi.
Esineet voivat olla riivattuja, ne saattavat olla jonkin yliluonnollisen energian kourissa. Mutta minusta on jotenkin karmaiseva ajatella, että riivattu esine olisi vaikkapa jokin sellainen taulu, jossa on jokin ihmishahmo.
Voisiko mikään olla niin karmivaa, kuin astua öisen pimeyden saartamaan huoneeseen täysin varomattomana ja nähdä huoneen nurkassa seisova hahmo. Hahmo, jonka paikka seinälle ripustetusta muotokuvasta ammottaisi tyhjyyttään.
Riivattu esine tai huonekalu on tarpeeksi kammottava asia erikseen, mutta entä, kun riivatulla asialla on kasvot - silmät, joilla seurata? Joiden tuijotuksen huomaa seuraavan huoneen halki. Se on kuin ikkuna tuonpuoleiseen.
Ja ikkunasta voi kulkea molempiin suuntiin. Älä anna sen viedä sinua mukanaan.
Eriskummallisia tosielämän paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä, otteita elämästäni hämärän rajamailla. Paranormaali/kauhu blogi.
tiistai 25. kesäkuuta 2019
Paranormaalaus
Tunnisteet:
energia,
hahmo,
ikkuna,
kummitteleva taulu,
kummittelu,
maalaus,
muotokuva,
paranormaali,
paranormaali ilmiö,
paranormaali voima,
riivattu,
selittämätön,
taulu,
tuonpuoleinen,
yliluonnollinen
sunnuntai 26. toukokuuta 2019
Tunnen tuskasi, kerron kohtaloni
Eräs tuttavani työskentelee yrityksessä, joka ostaa ja huutokauppaa eteenpäin mm. kuolinpesän irtaimistoa. Hän kertoi minulle hiljattain tapahtumasta, joka oli sattunut erään vanhan rintamamiestalon irtaimiston arvioinnin yhteydessä. Hän antoi minulle luvan jakaa tarinansa täällä.
Hän oli saapunut hieman huonokuntoisen, sieltä täältä reunoista repsottavan, vanhan rintamamiestalon eteen toiveikkain mielin. Puhelimessa käydyn keskustelun perusteella talossa saattaisi olla arvokastakin antiikkia, ja sellainen oli hänen yritykselleen aina pienoinen lottovoitto. Moni vanhus ei välttämättä tiedä edes esineidensä arvoa, he saattavat käyttää arvokkaita tavaroita normaalissa käytössä ja asua ränsistyvissä taloissa, kontrastit ovat tuttavani mukaan joskus melko rajujakin - ja yllättäviä.
Pihalla tuttavaani vastassa oli mies, joka oli tehnyt arviointikäyntitilauksen. Hän oli talossa menehtyneen vanhuksen poika, henkilö, joka myös oli löytänyt ruumiin makaamasta hieman epämääräisessä asennossa sängyllään. Kyseessä oli ollut jonkinlainen sydänkohtaus, mies ei kertonut enempää, eikä tuttavani tehtävä ollut kysellä. Mies ojensi tuttavalleni avaimen asuntoon ja kertoi jatkavansa puutöitä liiterissä odotellessaan. Kaikki, millä olisi mitään arvoa, pitäisi kuulemma olla enemmän tai vähemmän esillä, mutta tuttavani pystyi lukemaan miehen kasvoilta, ettei hän halunnut viettää äitinsä kuolintalossa hetkeäkään enempää, kuin oli pakko.
Tuttavani hoiti tarkastuskierrosta rauhassa ja ammattitaidolla, merkiten tarkasti ylös tekemänsä löydöt. Hän kurkisti myös alakerran komeroihin, joissa näytti pääasiassa olevan joko vaatteita tai ruokakomerossa jäljelle jääneitä elintarvikkeita. Valokuvat lipaston päällä antoivat kuvaa elämästä, jota tämä talo oli kätkenyt sisälleen, mutta nyt jäljellä oli enää vain tyhjä kuori maanpäällisine tavaroineen.
Yläkertaan johtavien portaiden juurella tuttavani seisahtui hetkeksi. Hän oli tuntenut portailta alas päin valuvan kylmän ilman ihollaan, talo vuoti kuin seula. Sen seuraava määränpää olisi luultavasti purku-urakoitsijan jätelavalla, ja hän tunsi tavallaan sääliä, vaikka siihen ei hänen ammatissaan ollut varaa. Ei ollut varaa kiintyä tavaroihin, rakennuksiin tai ihmiskohtaloihin, joita nuo pitivät sisällään. Hän lähti nousemaan yläkertaan määrätietoisesti, mutta pysähtyi jälleen puolivälissä portaikkoa. Kuvitteliko hän vain, vai kuulostiko siltä kuin joku olisi seurannut häntä portaissa?
Hän tuhahti mielikuvalleen, ei hän yleensä ollut näin pelokas eikä varsinkaan taikauskoinen. Portaat narahtelivat vain luultavasti takaisin paikoilleen hänen painonsa jälkeen. Hän jatkoi matkaa ja pysähtyi jälleen ylimmälle portaalle, sillä oli tällä kertaa varma jonkun tulevan perässään. Portaat narahtivat tismalleen samankuuloisesti, kuin hänen painonsa alla hetki sitten. Hän käännähti ympäri ja tähysi pimeään portaikkoon, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi valmiina harppaamaan yläkertaan, tunsi hän jälleen kylmän ilmavirran ihollaan ja kuuli jonkun lausuvan "kaksi" takanaan. Hän säpsähti, harppasi eteenpäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta siellä ei ollut ketään.
Mielessään hän kävi läpi tapahtunutta, jonka oli pakko olla hänen mielikuvituksensa tuotosta. Ääni oli kuulostanut hauraalta kuiskaukselta, mutta sen oli pakko olla jotain muuta. Ehkä tuuli talon nurkissa. Tuttavani uskoi, että hänen hiljattain kokemansa menetys sai hänet kuvittelemaan omiaan. Hänen ei olisi vielä kannattanut palata takaisin töihin.
Purren hampaita yhteen hän kuitenkin harppoi yläkertaan ja kävi systemaattisesti sen pari huonetta ja vaatehuonetta läpi. Viimeisen vaatehuoneen kohdalla hän naurahti melkein hysteerisesti, kun huomasi ihonsa nousseen jälleen kananlihalle kylmän ilmavirran vuoksi. Hän oli varma, että vaatekaapin perällä jossain oli reikä seinässä, kun hän todistaisi sen, hän voisi nauraa omille kuvitelmilleen.
Hän alkoi siirrellä pölyisiä vaatteita tieltään toivoen löytävänsä kylmän ilmavirran alkulähteen, kun vaatekaapin ovi hänen takanaan narahti. Hän käännähti ympäri, päätti jättää vuotavan talon yläkerran oman onnensa nojaan ja oli juuri astumassa ulos vaatehuoneesta, kun kuuli jälleen jonkun kuiskaavan sanan "kaksi" huoneen pimennoista. Hän jähmettyi käsi vaatehuoneen kahvalla, sydän pamppaillen, yrittäen pohtia uskaltaisiko kääntyä katsomaan vai ei. Hän oli juuri kopeloinut vaatehuoneen läpi, siellä ei ollut ketään. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla.
Hän ei vilkaissutkaan taakseen, vaan lähti askeltamaan ripeästi pois yläkerrasta, pysähtyen vasta, kun hänen jalkansa olivat turvallisesti alakerran puulattialla. Silloin hän kuuli jälleen, kuinka askel toisensa perään alkoi laskeutua yläkerran portaita, lähestyen. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan päätti, että arviointi oli suoritettu ja ampaisi ulos.
Kuolinpesän haltija, talon emännän poika, tuli tuttavaani vastaan pihalla, ja huomasi tämän kalpeuden. Hän silmäili hetken tuttavaani, joka yritti saada tapahtumiin epätoivoisesti järkeä ja rauhoittua asiakkaansa edessä, voidakseen antaa tälle jonkinlaisen tarjouksen. Hän tiesi tehneensä huonoa työtä, mutta hän ei halunnut palata takaisin tuohon taloon, ei ainakaan yksin.
Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ettei kummituksia ole olemassa, mutta hänen äitinsä oli uskonut talossa asuvan Karjalan evakon hengen, joka oli kuollut siellä. Tuttavani hätkähti, mies oli puuttunut suoraan asiaan, jota hän oli yrittänyt saada järjellistetyksi. Hän naurahti epäuskoisena ja sanoi, ettei myöskään usko kummituksiin, vaikka ei ollut varma tarkoittiko sitä enää.
He keskustelivat hetken pihakeinussa kaupoista ja irtaimistosta, miten ja milloin työt suoritettaisiin. Kun mies oli allekirjoittanut sopimuksen, halusi tuttavani vielä lisä tarkennusta miehen äidin kummitustarinaan, sillä tuore kokemus varjosti hänen mieltään. Hän kysyi ikään kuin ohimennen tiesikö mies mihin evakko oli kuollut. Mies kertoi, että jonkinlaisiin raskaus- tai synnytyskomplikaatioihin aika pian saapumisensa jälkeen. Tyttö oli odottanut "äpäräkaksosia", ja oli matkannut evakkoon omien vanhempiensa kanssa.
Istuessaan takaisin autoonsa, huomasi tuttavani, että hänen kätensä tärisivät. Hän oli kuullut äänen sanovan selvästi sanan kaksi. Tarkoittiko se kahta menetettyä lasta nuoren evakkotytön kohdussa? Hän huomasi, ettei yhtäkkiä ollut enää varma mihin uskoa.
Eikä hän ollut varma, olisiko hän joutunut kokemaan tapahtumaa, mikäli ei olisi itse kokenut keskenmenoa vain vähän aikaisemmin.
Voiko tällainen olla sattumaa? Tai edes sattumalta mielikuvituksen tuotosta?
Kas, sitä emme koskaan saa tietää. Kukin päättäkööt, mihin itse uskoo.

kuiskaus,
kummitus,
kummitustarina,
kuolema,
kuolinpesä,
narahdus,
paranormaali,
paranormaali kokemus,
portaat,
rintamamiestalo,
talo,
vanha talo,
vanhus,
yliluonnollinen,
yläkerta,
ääni
torstai 25. huhtikuuta 2019
Poika tyhjyydestä
Muutamia kuukausia sitten, talven ollessa kylmimmillään ja pakkasen purressa poskia näin kävelyllä koirani kanssa jotain erikoista. Päätän monesti lenkkini koirani kanssa kotini läheltä virtaavan synkän joen rannan kautta, sen varrella kulkevan lenkkipolun soran rahistessa tossujeni alla. Lenkkipolku on kesäisin leveä, mutta talvisin sen keskellä kulkee vain kapea kinttupolku, sillä talvikunnossapitoa sille ei ole. Polku kulkee eräässä kohdassa autotien alta, ja betoninen, uudehko silta joen vilkkaan virtauskohdan yläpuolella kohoaa korkealle yläpuolelleni. Keskellä jokea on tukipilarit ja tasanne, jolla satunnaisesti kesäisin näkee ihmisten koettavan kalaonneaan, toisinaan vesi on niin matalalla, että muutaman kiven päältä loikkimalla ja kahluusaappailla pääsee kuivana tasanteelle saakka.
Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.
Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.
Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.
Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.
Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.
Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.
Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)
Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?
Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?
Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?
Kuka oli poika tyhjyydestä?

aisti,
aistiharha,
hahmo,
joki,
kummitus,
kuolema,
näköharha,
onnettomuus,
paranormaali,
paranormaali kokemus,
paranormaali tapahtuma,
poika,
rauhaton,
sielu,
silta,
varjo,
varjohahmo,
YouTube
lauantai 30. maaliskuuta 2019
Roger that
Kuinka monesti olenkaan tänne maininnut kotonani olevasta vaatehuoneesta, jonka liiketunnistin valot syttyvät toisinaan ilman syytä, kuin niihin vaikuttaisi jokin selittämätön energia (edeltävä tekstini aiheesta: Kop, kop, kop...). Hiljattain valojen kanssa tapahtui jälleen jotain täysin uudenlaista, ja haluan jakaa sen kanssanne.
Suurin piirtein kuukausi takaperin, tapahtui systemaattisesti kotonani outoja. Jostain syystä heräsin noin viikon verran joka yö, lähes samaan aikaan yön pikkutunneilla ja tunsin tarvetta siirtyä pois makuuhuoneesta hetkeksi. Joka kerran astuessani keskelle yön synkkää pimeyttä ja suljettuani makuuhuoneen oven perässäni, välähti tutulla tavalla vaatehuoneessamme valot päälle.
Ensimmäisen kerran tämän tapahtuessa hymähdin itsekseni. Ilmiöstä on tullut tuttu, eikä sähkölaitteiden selittämättömät toimintahäiriöt tarkoita suoraan minkäänlaista merkkiä yliluonnollisesta toiminnasta. Edes edellisen kokemukseni jännittävä, jopa ahdistava, tunnelma tuoreena muistissa ei saanut jännitystä sykähtämään sisälläni. Seuraavana yönä reaktioni oli jokseenkin samanlainen, minua huvitti, että sattuma sai yön toistumaan lähes samanlaisena. Kolmantena yönä tapahtumien toistuessa, jähmetyin jo hetkeksi hämmästelemään tilanteen toistuvaa kuviota. Kuinka monta samanlaista yötä voisi enää laskea sattuman piikkiin?
Neljäntenä yönä heräsin jälleen ja lähdin kohti makuuhuoneen ovea. Painoin käteni kahvalle ja odotin hetken, oven raosta ei heijastunut valoa eli vaatehuoneen lamppu ei ollut jo valmiiksi päällä. Astuin ulos ja suljin jälleen makuuhuoneen oven. Odotin hetken, ajattelin käydä hieman ulkona hengittämässä raikasta ilmaa saadakseni paremmin unta. Liikahtaessani uudelleen, syttyivät valot jälleen vaatehuoneeseemme. Olen aikaisemminkin kertonut, ettei liiketunnistimen ole mahdollista mitenkään havaita liikettä makuuhuoneemme edessä, sillä se on syvennyksessä ja välissä on vielä seinää ja portaat yläkertaankin. Tämän lisäksi tunnistin on suunnattu vaatehuoneen perukoille, jotta se ei, ironisesti, syttyisi liian herkästi. Kissa näytti myös nukkuvan koiramme kanssa samalla sohvalla alakerrassa, kuten joka yö, eli senkään liike ei voinut aiheuttaa valojen syttymistä.
Tuona yönä terassille suuntaamisen sijasta, kävelinkin vaatehuoneeseen. Odotin hiljaa, hengittäen hyvin rauhallisesti saanko jotain tuntemuksia tilasta, mutta mitään ei tapahtunut. Joskus, kun valot siellä ovat syttyneet yllättäen, ne myös sammuvat saman tien, kun huoneeseen menee, mutta nyt ei käynyt edes niin. Pelkkä yön hiljaisuus humisi ympärilläni, naurahdin ja poistuin vaatehuoneesta.
En olisi ikinä uskonut, että tuo sama tilanne toistuisi neljänä yönä peräkkäin, ja kun niin kävi vielä viidentenäkin, minua alkoi jo hieman pelottaa. Voiko olla niin, että valot ovat välkkyneet pitkin yötä, ja tämä kaikki on vain hyvin epätodennäköistä sattumaa? Valot eivät välky pitkin päivää, eivätkä yleensä paljon iltaisin tai öisinkään, ja niinpä sattuman todennäköisyys hiipui pois mielestäni jännityksen ottaessa kontrollia. Mistä siis on kyse?
Satuin muistamaan kotonani olevat radiopuhelimet, joista toinen oli joskus mennyt itsestään päälle ja säikäytti melkein hiukset päästäni, kun siitä alkoi kuulua valkoista kohinaa ja tuntemattoman naisen ääntä. Uskoin radiopuhelimen kaapanneen jonkun muun signaalin, mutta en tietenkään voinut saada siihen varmuutta, puhelin hiljeni ja kun avasin yhteyden kysyäkseni "kuka siellä", en saanut vastausta. Nappasin toisen radiopuhelimen käteeni ja napautin sen päälle. Kävelin hiljaa ja jännittyneenä radiopuhelin kädessäni vaatehuoneeseemme, jossa liiketunnistimen sytyttämä kylmän sininen loisteputki värisi valoaan yöhön.
En ole koskaan kokeillut minkäänlaisia "välineitä", joilla voisi yrittää saada yhteyttä tuonpuoleiseen maailmaan, silmiemme ulottumattomissa oleviin energiakenttiin, mutta jostain syystä ajattelin, että mikäli jokin paranormaali voima on saanut lampun syttymään joka yö kuin merkiksi minulle, voi se voima ottaa minuun yhteyttä radiosignaalien avulla. Seisoin hetken vaatehuoneessamme puristaen tiukasti radiopuhelinta otteessani, mutta hiljaisuus oli edelleen korviahuumaava. Jännitys kipristeli vatsani pohjassa ja olin lähes varma, että hetkenä minä hyvänsä kuulen jotain.
Jonkin ajan kuluttua luovutin sydän pamppaillen. Olin ehkä jopa hieman kiitollinen siitä, etten ollut kuullut mitään, en ollut varma olisinko kuitenkaan ollut todellisuudessa tarpeeksi rohkea ja valmis kestämään sen.
Koitti kuudes yö, valot välähtivät jälleen päälle, kun seisoin makuuhuoneen ulkopuolella. Tällä kertaa katsoin suoraan kohti käytävää, johon sininen valo niin tutusti oli joka yönä valaissut avonaisesta liukuovesta. Jännitys nakersi sisälläni, ja tiesin, että tänään otan uudelleen radiopuhelimen mukaani, ja odotan vielä hetken sen jälkeen, kun järkeni on viimeisen kerran käskenyt minua poistumaan.
Saavuin vaatehuoneeseen, ihollani oli kylmiä väreitä. Uskoin sen johtuvan jännityksestä. Radiopuhelin oli hiljaa kädessäni. Vaatehuoneen lamput välähtivät sammuksiin ja uudelleen päälle, niin ne eivät olleet aikaisempina öinä tehneet. Pelko hiipi jumputtamaan takaraivooni. Odotin hetken yrittäen pysyä rauhallisena. Sitten, täysin yllättäen, vaikka siihen olinkin näennäisesti varautunut, radiopuhelin alkoi kohista kädessäni. Jokin yhteys oli muodostunut, mutta en tiedä minne. Voimakas särähdys kertoi yhteyden katkenneen ja tuijotin puhelimen näyttöä peloissani.
Otin muutaman askeleen taaksepäin vaatehuoneessa, aloin epäillä, että uskaltaisin yrittää enää kauemmin. Radiopuhelimen linja särähti taas auki, kova, valkoinen kohina täytti huoneen. Minusta kuulosti siltä, kuin kohinan taustalta kuuluisi viheltävää, kimeää ääntä. Tässä vaiheessa sykkeeni oli varmasti jo reilusti koholla, jokin sisälläni sai minut vakuuttuneeksi, että radiopuhelimesta kuuluneet äänet eivät olleet vain jokin sattumanvarainen, kaapattu radiosignaali. Yhteys katkesi jälleen, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Hiljaisuus laskeutui ympärilleni, mutta kuulin sydämeni hakkaavan ja veren kohisevan korvissani. Jotain oli tapahtunut.
Seitsemäntenä yönä minua jännitti mennä nukkumaan, ja ennen sitä, avasin radiopuhelimen vielä vaatehuoneessamme. Olin laittanut valot päälle sinne itse huitomalla liiketunnistimen edessä kättäni (koska normaalisti se on ainoa tapa saada ne valot syttymään). Tunnelma oli kuitenkin hyvin erilainen, lämmin ja turvallinen. Yöllisten tapahtumien aikoihin, melkein aistin ilmassa sähköä, mutta sekin on kaikki saattanut olla vain unenpöpperöisen mieleni aiheuttaman jännitystilan vuoksi väärin tulkittua tunnelmaa. Joka tapauksessa tuo visiitti vaatehuoneen kautta ennen nukkumaanmenoa sai minut uinumaan kuin murmeli, koko yön halki. En herännyt kertaakaan, en siis tiedä mitä tuona yönä enää tapahtui.
Kun näiden tapahtumien jälkeen heräilin yöllä seuraavia kertoja joko raikkaan ilman toivossa tai vessahädän vuoksi, ei vaatehuoneen valot syttyneet kertaakaan koko yöllisen hereillä olo jaksoni aikana. Ja niin ei ole käynyt edelleenkään. Valot toimivat kuitenkin normaalisti, kun huoneeseen menee ja heilauttaa kädellään ne päälle.
Mikä ihme, outo ja selittämätön seikka sai vaatehuoneen valot syttymään tuon viikon ajan joka yö? Voiko todella olla, että jokin yritti ottaa minuun yhteyttä? Vai voiko sattumalla ratsastaa tämänkin asian yli?
Olen huvin vuoksi, satunnaisesti käynnistänyt radiopuhelimiakin, mutta ne ovat pysyneet hiljaa. Olen pohtinut sitä vaihtoehtoa, että hankkisin jonkin sellaisen välineen, jolla väitetysti voi saada yhteyden paranormaalin rajamaille ja niiden yli. Radiopuhelimen särinä ja taustalta kaikuva, korvia vihlova vihellys ovat tallentuneet muistiini. Jokin äänessä häiritsi minua, jopa piinasi, jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Kuulemassani oli jokin epätoivoinen, ehkä surumielinen sävy. Mutta mitä se tarkalleen ottaen oli?
Ainoa varma asia tapahtuneen suhteen on, että jostain radiopuhelin nappasi signaalinsa. Mutta tuliko se muutaman kilometrin kantaman sisältä omasta ulottuvuudestani? Miksei. Voihan olla, että valojen syttyminen ja viimeisen illan radiopuhelin yhteys oli kaikki vain pienen prosentin sattumakauppaa.
Mutta entä jos näin ei ollutkaan? Puntaroin usein sattuman ja tarkoituksellisuuden kanssa, mutta ehkä todella haluankin vain haastaa itseni - ja teidät - ajattelemaan: entä jos ei ole olemassa sattumia? Entä, jos kaikella tosiaan onkin tarkoitus, jokin syvempi, näkymätön merkitys?
Sanotaan, että henkiolennoille vaatii suuria ponnistuksia saada yhteys elävien maailmaan. Ehkä nämä muutaman päivän ponnistukset saivat sen taas hiljenemään useammaksi viikoksi.
Tai ehkä se sai asiansa kerrottua. Valitettavasti viesti ei vain ollut selkeä.

jännitys,
koti,
liiketunnistin,
makuuhuone,
nukkuminen,
paranormaali,
paranormaali ilmiö,
pelko,
radiopuhelin,
selittämätön,
vaatehuone,
valo,
vihellys,
yö,
ääni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)