Totta vai tarua?

Yö alkoi hämärtää ja syksyisen oloinen, harmaa, sumuinen ilta sai minut istahtamaan Youtuben äärelle. Halusin löytää vakuuttavan oloisia videoita paranormaaleista tapahtumista ja jakaa videot kanssanne.

Löysin paljon materiaalia, joista osa on selkeästi väärennettyä, esimerkkinä mainittakoon video, jossa mies esitteli "riivattuja nukkejaan". Videossa yksi nukeista katsoo sivuun, mutta hetken kuluttua sen katse tuijottaakin lasittuneena suoraan eteenpäin. Tuollainen tapahtuma olisi ollut pelottava, mikäli video ei katkeaisi juuri ennen kun nukkea näytetään uudelleen. Miehellä on ollut hyvä aika kääntää nuken silmät tuijottamaan minne vaan. Noin törkeän selkeää huijausta en halunnut jakaa, mutta alla jakamissani videoissa on joitakin aidontuntuisia, kammottavia tapahtumia.

Totta vai tarua? Siihen en ota kantaa, vaan annan jokaisen päättää itse.

Myös Nuke's Top 5 on listannut edellä olevat kaivosvideot Top 5 todellisiin kummitusvideoihin. Nuke's Top 5 on tulkinnut kaivoksesta kuuluvan äänen sanovan: "Why trespass? Are you prepared to die? Who are you? You went too far forward, near us. Now go!".

Aitoja tai ei, nostattivat nämä kylmiä väreitä kiemurtelemaan selkääni pitkin. Ja kun vähiten sitä odotin, katse keskittyneesti tietokoneen näytöllä, pamahti selkäni takana jokin. Päätin julkaista nämä videot ja poistua nopeasti työhuoneesta, josta on ennenkin kuulunut selittämättömiä kolahduksia ja ääniä (lue lisää: Kuolleet eivät koputa).

Yksin kotona tänä yönä. Tulen katumaan, että katsoin näitä videoita.

Kauniita unia kaikille...

Mahonkikaappi

Lapsuudenkotini läheisessä kylässä oli erään leskeksi jääneen naisen pikkukahvila, jossa vierailin äitini kanssa parisen kertaa monia vuosia sitten. Leskinainen piti kahvilaa omin voimin auki, enkä koskaan nähnyt siellä muita työntekijöitä, harmillisesti myös asiakaskanta oli melko minimaalinen.

Vieraillessamme kahvilassa katselin sen sisustusta ja kiinnitin huomioni mahonkiseen, ikivanhaan kaappiin, jonka ovia kiersivät kauniit, taidolla kaiverretut kuviot, kuin köynnöskasvit kietoen kaapin otteeseensa. Kaapin tumma, kookas olemus takaseinää vasten varjosti kahvilaa, jonka muut sävyt olivat positiivisen kirkkaita ja valoisia. Jokin tuossa huonekalussa veti väsymättä katsettani puoleensa.

Tuona päivänä olimme äitini kanssa siellä kahden, ja kahvilanpitäjä tuli rupattelemaan kanssamme, ilmeisen iloisena siitä, että sai muutakin seuraa kuin porisevan kahvinkeittimen. Hän avautui meille jakaen pieniä palasia elämäntarinastaan ja kahvilan menneisyydestä, sekä miehestään ja tämän taannoisesta poisnukkumisesta. Äitini, antiikista kiinnostuneena, otti puheeksi nurkassaan yksin seisovan kaapin, kehuen sen kauneutta. Kahvilanpitäjä jäi hetkeksi tuijottamaan kaappia ja tokaisi sitten, ettei raaski luopua siitä, koska se kuului hänen miesvainaansa perheelle. Mahonkikaappi oli suvussa kulkenut perhekalleus.

Naisen katse viipyili kaapin koukeroissa ja minulla oli vaikeuksia tulkita hänen katsettaan. Siinä näkyi paksun kiintymyksen alla kaihertavaa kipua, ja käänsin oman katseeni pois kuin olisin nähnyt jotain salaista, jotain mitä nainen halusi pitää vain itsellään. Äitini sen sijaan kysyi uteliaana, miksi noin upeasta, yksityiskohtaisesta kaapista pitäisi luopua. Nainen huokaisi, mutta kääntyi jälleen puoleemme kohdaten uteliaat katseemme pieni hymynkare toisella suupielellään ja sanoi, että hänen pitää luopua kaapista, koska se kummittelee. Olin tuolloin teini-ikäinen, ja ensimmäinen reaktioni oli vaikuttunut ja innokas "wau". Nainen naurahti ja kertoi, että outoja ääniä ja tapahtumia oli alkanut tapahtua kaapissa ja sen välittömässä läheisyydessä.

Haistoimme ilmassa kiinnostavan tarinan alun ja patistimme naista kertomaan lisää. Hän jatkoi ilman suurempia maanitteluja ja kertoi, että oudot tapahtumat alkoivat hänen miehensä kuoltua. Kaapin avohyllyllä olleita tavaroita saattoi tipahdella hyllyltä keskellä päivääkin ilman minkäänlaista selitystä, tai esineet vaihtoivat paikkaa hyllyllä. Kaapin alaosassa olevasta suuremmasta tilasta oli alkanut kuulua koputuksia, jotka saattoivat toistua tietyssä sarjassa ja loppua sitten aivan yhtä nopeasti ja yllättäen kuin alkoivatkin. Myös kaapin ovet olivat alkaneet avautua itsestään, hiljaa vaimean narinan saattelemana. Nainen kertoi, ettei mitään näistä asioista ollut tapahtunut aikaisemmin, hän ei uskonut että olisi miehensä elinaikana vain yksinkertaisesti kiinnittänyt vähemmän huomiota kaappiin.

Tapahtuma, joka oli saanut naisen lopulta siirtämään kaapin pois kotoaan oli todella säikäyttänyt hänet. Hän oli eräänä iltana laittanut edesmenneen miehensä rannekellon yhteen kaapin pienistä ylälaatikoista, muistaen katsoneensa viisarien määrätietoista etenemistä ennen kellon sujauttamista laatikkoon säilöön. Hän kertoi ajatelleensa, että oli jotenkin lohdullista kuinka aika jatkoi etenemistään, vaikka hänen miehensä olikin poissa. Nainen oli mennyt nukkumaan ja aamulla herätessään oli hän huomannut, että hänen miehensä rannekello olikin jostain syystä mahonkikaapin avohyllyllä, keskeisellä paikalla. Hän oli ihmetellyt asiaa ja olisi varmasti ajatellut jättäneensä sen vahingossa itse sille paikalle, ellei olisi kiinnittänyt huomiota kellotauluun. Viisarit olivat pysähtyneet tismalleen niille aamuyön minuuteille, kuin mikä oli hänen miehensä kuolinaika.

Kahvilanpitäjä lopetti tarinansa ja sanoi, etteivät kummittelevan kaapin äänet haitanneet häntä niin paljon täällä kahvilassa, mutta kotonaan hän ei enää uskaltanut kaappia säilyttää. Hän myös nauroi, ettei ollut koskaan aikaisemmin uskonut kummituksiin. Äitini ja kahvilanpitäjä jatkoivat vielä hetken keskusteluaan ennen kuin lähdimme ja minä kävin tarinaa yhä uudelleen läpi mielessäni, kirjoittaen kotona sen jokaisen yksityiskohdan muistiin. Jotain ihmeellistä, paranormaalia, tuossa kaapissa oli, siitä olen varma.

Kahvilanpitäjä on tänä päivänä ollut haudattuna miehensä vierelle jo useiden vuosien ajan, ja tuo kerta jäi viimeiseksi kerraksi, kun kävimme äitini kanssa tuossa kodikkaassa pikkukahvilassa. En myöskään nähnyt mahonkikaappia enää koskaan, enkä osaa lainkaan sanoa missä se mahtaa nykyään seistä synkkänä, täynnä salaisuuksiaan.

Onko se saanut jatkaa kulkeutumistaan suvussa, johon se on alunperin kuulunut, vai onko se jonkun täysin vieraan kotia kaunistamassa tänään? Ja ennen kaikkea, tapahtuuko sen läheisyydessä vielä selittämättömiä, yliluonnollisia asioita?

Kun vain tietäisi...

Verikreivitär

Unkaria ravisutti 1600-luvun alussa järkyttävä sarja nuorten tyttöjen ja naisten surmia. Satojen nuorien, jopa vain 12-vuotiaiden, kerrotaan menettäneen henkensä "ikuisen nuoruuden" -aatteesta lumoutuneen aatelisnaisen vuoksi, naisen, joka on myös yksi vampyyrilegendan kantaäideistä. Tämä nainen tunnettiin myöhemmin nimellä Verikreivitär.

Vuosina 1560-1614 eläneen unkarilaisen kreivittären, Erzsébet Báthoryn, elämä on synnyttänyt monia kauhutarinoita, legendoja ja uskomuksia. Báthorya on jälkikäteen kutsuttu vampyyriksi ja noidaksi, ja hän oli eräs raa'immista sarjamurhaajista kautta ihmiskunnan historian. Slovakiassa sijaitsevan Cachticen linnan uskotaan olevan Báthoryn hengen riivaama, sillä siellä hän asui, murhasi ja lopulta kuoli.

Erzsébet Báthory kasvoi aatelisessa perheessä ja päätyi jo 15-vuotiaana "hyviin" naimisiin kreivi Nádasdyn kanssa vuonna 1575. Erzsébet ei ollut tasapainoinen ja rauhallinen aatelisnainen, vaan kreivin pitkien poissaolojen aikana hän usein pahoinpiteli kamarineitojaan ja linnan henkilökuntaa, silmittömän raivon vallassa. Hänellä oli skitsofreeninen, epäilevä luonne, joka sai hänet toisena päivänä hulluksi kiukusta, toisena säyseäksi, jopa kylmän manipuloivaksi.

Verikreivittären julmuuden, turhamaisuuden ja kauneuden palvonnan johdattelemana (huom. ilman varsinaista, todellista näyttöä) syntyi myös uskomus, että kreivitär olisi kylpenyt  uhriensa, nuorten neitsyeiden veressä säilyttääkseen, ja pitääkseen yllä, oman nuoren kauneutensa. Kerrotaan, että hän olisi huomannut veren nuorentavan ihoaan pahoinpideltyään yhtä kamarineitoaan, veren ensimmäisen kerran roiskuessa päälleen. Kreivitär silpoi ja kidutti uhrejaan poikkeuksellisen julmilla ja verisillä tavoilla, usein heidän vereensä kauttaaltaan peittyen. Väitetään, että neitsyttä roikotettiin Erzsébetin yläpuolella tämän ollessa kylpyammeessaan, ja kreivittären halutessa, uhrin kaula viillettiin auki ja tämä sai verisen suihkunsa. Oli kyse sitten verisistä kylvyistä tai ei, näytti kreivitär varmasti siltä kuin olisi noussut sellaisesta juuri toimitettuaan surmatyönsä.

Huhut verikreivitärtä vastaan muuttuivat syytteiksi, kun hän alkoi valita lopulta uhreikseen aatelisnaisia, alempisäätyisten naisten vähennyttyä merkittävästi lähialueilla. Syytteet otettiin vakavasti ja kreivittären linna tutkittiin. Heti ensimmäisellä kerralla linnasta löytyi yhden naisen ruumis ja toinen uhri, kuolemankielissä. Lisäksi linnasta löytyi kidutuskammio, jonka runsas välineistö tarjosi lisää todisteita murhista ja kidutuksesta, tuskanhuudoista, jotka linnan käytävillä olivat kaikuneet.

Erzsébet Báthory jäi lopulta kiinni teoistaan, mutta välttyi kuolemantuomiolta korkean asemansa ansiosta. Hänen apulaisiaan sen sijaan iskettiin epäröimättä päätä lyhyemmiksi. Erzsébet jätettiin "arestiin" Cachticen linnan umpeen muurattuun huoneistoon, vaikka hän ei virallista tuomiota koskaan saanutkaan. Kreivitär kuoli aatelisessa lintuhäkissään neljä vuotta myöhemmin.

Vaikka verikreivitär on kuolemansa jälkeen saanut nimityksiä, jotka viittaavat hänen olleen yliluonnollinen olento, on silti ainoa todistettu nimitys hänelle kylmäverinen sarjamurhaaja. Hänen verenhimonsa ja tekonsa ovat tallentuneet historiankirjoihin yhtenä sysimustana ihmiselämänä, pahuuden perikuvana. Noin täydellinen, aukoton pahuus jättää varmasti jälkensä, enkä yhtään epäile sekä Erzsébetin että hänen uhriensa piinattujen sielujen vaeltelevan vielä tänäkin päivänä Cachticen linnan raunioilla.

Siinä onkin jälleen yksi paranormaali matkailukohde, joka minunkin on lisättävä listoilleni.

Lisää aiheesta:

Wikipedia - Erzsébet Bàthory
Wikipedia - Elizabeth Bathory
theresabathory.com
rejectedprincesses.com

Kummitustalo

Ei varmasti ole olemassa kylää, kaupunkia tai taajamaa, jossa ei olisi kummitustalon mainetta omaavaa rakennusta. Jotkut rakennuksista ovat saaneet pahan maineensa, koska ne ovat pelottavia, hylättyjä taloja tai koska niiden asukit ovat olleet paikallisia kylähulluja. On kieltämättä jännittävää tupsahtaa metsän siimeksessä ränsistyneen talon pihalle, jonka rehottava pihamaa muistuttaa aavemaisesti elämästä, jonka se joskus kätki syreeniensä lehtien ja tuoksun sisälle.

Minunkin lapsuudenkotini läheisyydessä on kummitustalo, mutta tuon autiotalon asumattomuus ja sijainti korpien läheisyydessä ei ole ainoat seikat, jotka ovat tuoneet talolle sen kyseenalaisen kunnian, vaan äänet, joita talosta kuuluu aina toisinaan. Minä tutustuin taloon aikanaan hieman läheisemminkin silloisen ystäväni kanssa (ystävä, jonka isä koki selittämättömiä vaellusretkellään Verivalkamalla).

Pitkän aikaa tuo talo oli minulle vain tyhjillään oleva maalaistalo valaisemattomien hiekkateiden varrella, erämaan ja asutuksen rajamailla. Se oli vain hiljainen, vanha rintamamiestalo pellon laidalla, jonka navetta-rakennus oli auringon kauhduttama, piha heinikon valtaama ja ulkosaunan katto hieman vinossa. Koti, josta elämä oli poistunut jo aikaa sitten. Kuulin kuitenkin puolittain vitsillä kerrottavaa huhua kylällä, että taloon olisi jäänyt rauhaton henki asumaan, ettei kenenkään pitäisi mennä talolle tai sen rauhaa häiritsemään. Minä tietenkin ensimmäisenä kiinnostuin ajatuksesta, ja sain puhuttua ystävänikin mukaan.

Meillä kesti jonkin aikaa kerätä rohkeutta talon pihapiiriin astumiseen, ja muistan päivän jolloin viimein uskalsimme. Mitä lähemmäs kävelin heinikkoista pihaa, sitä syyllisemmäksi oloni tunsin. Ensimmäisellä kerralla emme päässeet vielä talolle saakka, sillä rehevöityneen pihatien puolivälissä ystäväni rupesi huutamaan ja juoksi takaisin tielle. Minä käännyin kannoillani ja juoksi hänen peräänsä, varmasti yhtä kalpeana kuin ensilumi. Ystäväni kertoi tärisevällä äänellä, että oli nähnyt jonkun katsomassa meitä yläkerran ikkunasta. Lähdimme pois paikalta, minä pidin katseeni visusti tiessä ohittaessamme talon, etten vahingossakaan näkisi mitään mihin en olisi valmis.

Myöhemmin samana kesänä palasimme talolle, kuljimme etuoven portaiden alapuolelle saakka. Ilma pihamaalla tuntui seisahtaneen, kuin aika olisi pysähtynyt. Se sai kylmät väreet nousemaan iholleni, mutta lähdin silti päättäväisesti nousemaan portaita ovelle. Halusin näyttää ystävälleni, ettei minua pelottanut, vaikka sydämeni oli hakata tiensä ulos rintakehästäni. Ovelle päästyäni katsoin sen ruskeaa, lohkeillutta maalikerrosta ja käännyin virnistämään ystävälleni voittoisasti samalla kun koputin oveen terävästi kolme kertaa, voittajan elkein.

Lähes välittömästi sisältä talosta kuului voimakas kolahdus ja toinen heti sen jälkeen, vielä lujempana. Pelko iskeytyi sisälleni ja hyppäsin alas ylimmältä portaalta. Katsoin ystävääni, joka kysyi minulta hiljaa olinko kuullut saman kuin hän. Nyökkäsin. Talo oli jälleen aivan hiljainen, piha-alue jähmettynyt kuin maalaus. Tunsin adrenaliinin alkavan virrata suonissani, ja totesin, että kolahdukset olivat olleet vain sattumaa. Marssin uudelleen portaiden yläpäähän, ja ollessani valmis koputtamaan uudelleen, pamahti jotain talon sisällä, aivan ulko-oven toisella puolen. Tämän enempää ei tarvittu, pakenimme ystävämme kanssa paikalta säikähdyksestä huutaen.

En kuitenkaan saanut taloa mielestäni, ja halusin päästä sen luokse vielä kerran, ratkaista sen kätkemät mysteerit. Ystäväni ei ollut yhtä innokas palaamaan talolle, mutta muutamien viikkojen suostuttelun jälkeen sain hänet seurakseni, en olisi uskaltanut mennä talolle yksin.

Tällä kertaa kiersimme talon sen takaseinän viereltä, saapuen sen kauimmaiseen päätyyn. Siellä oli avoimenaan repsottava ovi alas kellariin ja toinen ulko-ovi, jonka läheisyydessä oli ikkuna. Jännittyneenä kurkistin ikkunasta sisälle, ja näin avoimen oven talon keltasävyiseen keittiöön. Kiersin kulman taakse kurkottaakseni tarkemmin keittiöön. Huoneen aika näytti pysähtyneen 70- tai 80-luvulle, vahvat, keltaiset sävyt olivat vallanneet huoneen kauttaaltaan. Astiakaapin ovi repsotti auki ja tiskipöydällä oli kahvimuki. Aivan ikkunan edessä oli ruokapöytä, jonka päällä oli paikallisen sanomalehden numero avonaisena, päivätty vuodelle 1989. Keittiö näytti siltä, kuin talon asukki astuisi sinne minä hetkenä hyvänsä jatkamaan aamulehtensä lukua. Vaikka näky olikin rauhaisa, sai se ihoni kananlihalle. Jokin näkemässäni oli nyrjähtänyt sijoiltaan, mutta en ymmärtänyt mikä.

Palasin talonpäätyyn ja kurkistin avoinaisesta kellarinovesta sisälle. Houkutukseni kasvoi, ja pyysin ystävääni mukaan katsomaan talon kellaria. Hän kieltäytyi jyrkästi, joten halusin ottaa sillä kertaa hänen mukanaan tulleen koiran mukaani, tueksi ja turvaksi. Kellarin portaiden yläpäässä koira kuitenkin löi jarrut pohjaan ja alkoi vinkua, selvästi peläten astumista portaikkoon ja sen kylmään, kosteaan syleilyyn. Käänsin katseeni kellarin pohjattomaan mustuuteen ja tulin siihen tulokseen, ettei sinne ollut viisasta mennä. Sydämeni hakkasi lujaa ja päätimme lähteä pikaisesti talolta, jättää talo tällä erää rauhaan.

Samaisena vuonna kysyin isoäidiltäni "kummitustalosta". Hän nauroi ajatukselle, mutta myönsi, että talon viimeinen asukki sai 80-luvun lopulla kohtauksen, joka vei hänet kotoaan hoitoon ja myöhemmin samana vuonna hautaan. Isoäitini tokaisi myös, että ei ihmettelisi jos nainen olisi palannut, kun hänet niin äkkiä vietiin pois. Hänellä oli varmasti keskeneräisiä asioita.

Kuljen kummitustalon ohi edelleen lähes joka kerran, kun palaan kotiseudulleni. Sen pihapiiri on edelleen jähmettynyt omalle aikakaudelleen, kuin vuosien vieriminen ei koskettaisi sitä. Ensi kerralla käydessäni lapsuudenmaisemissani, menen jälleen talon etuovelle ja koputan kolme kertaa.

Kolme kertaa siksi, että se on kuulemma todellinen lapsien lukumäärä tuossa talossa, vaikka vain yhden tiedetään eläneen aikuiseksi.