Syntynyt kuolemaan

Sukeltaminen muinaisiin yliluonnollisiin uskomuksiin ja tarinoihin on mielestäni aina yhtä kiinnostavaa. Jokaisella on jokin tarina kerrottavanaan, vaikka sen alkujuuret olisivat sukupolvien päässä. Ei ole pitkäkään aika siitä kun ihmiset uskoivat avoimesti yliluonnollisiin olentoihin, kuten noitiin ja maahisiin, keijuihin ja metsänhenkiin. Isovanhempamme olisivat varmasti voineet kertoa meille omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, jotka jättivät puuroa saunatontulle, tekivät "taikoja" paremman sadon vuoksi tai kiipeilivät keskellä peltoa nököttävän valtavan, jättiläisen heittämän kiven päällä. Muinaiset uskomukset ovat kansanperinnettä, osa meidän jokaisen historiaa. Osa tarinoista on saanut väriä kylkiinsä ajan kolhuissa, osa on unohtunut täysin, mutta on myös niitä tarinoita, jotka voivat mitä todennäköisimmin olla yhtä totta kuin tänä päivänä sattuvat yliluonnolliset, selittämättömät tapahtumat.

Sain hiljattain käsiini erittäin mielenkiintoisen kirjan nimeltään Myytillisiä tarinoita (Simonsuuri & Tuomi, SKS, Hansaprint 2017). Kirjaan on koottu tarinoita ja uskomuksia ns. vanhalta kansalta ja ne on jaettu paikkakunnittain. Kirja sisältää niin kummitustarinoita kuin kuoleman kohtaamista, ja on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Eräs tarina karmi yksinkertaisella tavalla, sillä se muistutti minua eräästä esi-isiemme ja -äitiemme järkyttävästä uskomuksesta.

Tarina on alkujaan Iisalmesta ja siinä kerrotaan erään talon palveluspiiasta, joka oli saanut "kuolemantaudin". Piika kärsi valtavista kivuista ja oli jo muuttunut täysin puhumattomaksi. Hän kynsi vuoteensa vieressä olevaa puuseinää juuri hetkeä ennen kuolemaansa. Kun elämä oli hiipunut hänestä pois, siivosivat muut hänen kuolinvuoteensa ja tarkastivat piian seinälle aiheuttaman vahingon. Piika, joka ei eläessään ollut lukenut tai kirjoittanut sanaakaan, oli kuolinhoureissaan raapinut kynsillään seinään tekstin: "Olen tehnyt lapsen ja tappanut sen".

Eriskummallisen tapauksesta tekee juuri se, että piika jonka ei tiedetty osaavan lukea tai kirjoittaa, tunnusti karmealla tavalla lapsenmurhan vetäessään viimeisen kerran henkeään. Miten hän onnistui siinä? Tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi koko elämänsä salannut luku- ja kirjoitustaitonsa, miksi kukaan tekisi niin? Se on kuitenkin kaikista järkevin selitys, vaikkei tee piian tunnustamasta rikoksesta yhtään vähemmän kammottavaa. Entäpä jos hetken ajattelemme kuolemanhetken aikana tapahtuneen jotain selittämätöntä, jotain paranormaalia. Mikä sai piian tunnustamaan, ja miten hän onnistui siinä? Saiko hän kenties apua?

Muinainen uskomus, jonka tämä Iisalmesta kotoisin oleva tarina kuolinhetkestä kirvoitti mieleeni, on uskomus vaihdokkaista. Vaihdokkaat olivat lapsia, joiden uskottiin olevan pahan olennon vaihtamia lapsiolentoja oikean lapsen tilalle. Vaihdokkaan tunnisti siitä, että lapsi oli jollain tapaa hidasälyinen tai oudon näköinen. Suomessa uskottiin maahisten tai metsänhenkien vaihtavan "normaalin lapsen" vaihdokkaaksi, muualla Skandinaviassa näin tekivät myös peikot. Vaihto tapahtui yleensä vauvaiässä ennen lapsen ensimmäistä ikävuotta.

Vaihdokaslapsia saatettiin yrittää vaihtaa takaisin "omaan lapseen" jättämällä vauva metsään. Metsässä maahinen, metsänhenki tai peikko saattaisi vaihtaa vaihdokkaan takaisin yön aikana. Vaihdokaslapsia myös surmattiin ja heitä jopa työnnettiin kuumiin uuneihin, jotta he "paranisivat". Kaikkien toimenpiteiden seurauksena vaihdokkaat yleensä menehtyivät.

Minua kylmää syvemmältä kuin koskaan aikaisemmin ajatella sitä tietämättömyden synnyttämää julmuutta, jonka seurauksena useat vauvat menettivät henkensä yksin metsässä nälkään, janoon, kylmään tai petoeläinten hampaisiin. Puhumattakaan niistä pahaa aavistamattomista ihmisenaluista, jotka syntyivät vain kuolemaan kuumassa uunissa, tai tullakseen jollain toisella yhtä karmivalla tavalla surmatuksi. Sanani eivät riitä.

Iisalmen tarinan piika surmasi oman, vastasyntyneen vauvansa. Emme saa koskaan tietää miten hän sen teki, miten hän salasi raskautensa, kuinka hän synnytti lapsen, mutta voimme vain kuvitella vastasyntyneen hädän.

Jättikö piika pienen ihmisalun metsään, kuten ennen vaihdokaslapsia jätettiin? Hautasiko hän tämän elävältä vai tukehduttiko heti pienen synnyttyä?

Jokainen vaihtoehto tuntuu liian kammottavalta ajatella.

En usko kaikkia selittämättömyyksiä tai tarinoita hirviöistä ja kummituksista, mutta yksi asia on varma: maan päällä kävelee lukuisia ihmishirviöitä. Niin oli ennen ja niin on edelleen tänäkin päivänä.

Hahmo peilissä

Näin jälleen varjohahmon. Ja kyllä, se oli yhtä kammottava kokemus kuin muistin. Miksi juuri nyt? Keskellä kauneinta kesää, kun päivänvaloa on riittämiin ja yötkin vielä tulvillaan hämärää valoa.

Yllätys, yllätys, paranormaali tapahtuma sijoittui lapsuuden kotiini, kun noin viikko takaperin kesäisen sinisellä yötaivaalla loimotti suuri, keltainen täysikuu. Kesäloman alkua oli upea tulla juhlistamaan keskellä metsää sijaitsevaan lapsuudenkotiini, siellä rauha ja luonnonläheisyys antavat minulle uutta energiaa joka kerran. On erikoista, että voin samaan aikaan kokea yhdessä ja tietyssä paikassa sekä niin suurta sisäistä rauhaa, että jäytävää pelkoa, mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. Kesän aikana yliluonnolliset tapahtumat ovat olleet hyvin vähäisiä, joten en uskonut mitään näin "suurta" tapahtuvan.

Heräsin keskellä yötä janoon, suuni oli kuiva kuin autiomaa, joten lähdin suuntaamaan keittiöön. Olin väsynyt, mutta kylmä vesi virkisti minua hieman. Ikkunasta näkyi puiden takaa valtava täysikuu, se lumosi minut hetkellisesti. Pihapiiri oli hiljainen ja se kylpi hämärässä kesäyön valossa. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, etten alkuun kiinnittänyt huomiota pariin metalliseen kolahdukseen talon eteisestä. Hetkessä muistin kuitenkin taannoisen kerran lapsuuden kodissani, kun eteisen valot olivat syttyneet itsestään, joten lähdin tarkastamaan tilannetta.

Eteisessä on suuri, lattiasta melkein kattoon saakka ulottuva peili. Tunnistin äänten tulleen siitä, sillä olen monta kertaa aiemminkin kuullut saman äänen jonkin osuessa peiliin vahingossa. Tällä kertaa uskoin peilissä olevan jonkinlaista pintajännitettä. Tarkastelin peiliä ja hipoessani sormenpäillä sen kylmää pintaa tajusin, että taustalla näkyi jotain. Sormeni jähmettyivät ja sydämeni alkoi hakata. En uskaltanut siirtää heti katsettani taustaan, mutta näytti siltä, että takanani avautuvalla käytävällä seisoi joku. Tumma hahmo.

Käytävällä oli hämärää, vaikka eteisen ikkunoista tulvikin sisään tummansinistä valoa. Olin hetken jähmettyneenä, pelosta jäykkänä. Taustalla näin, että käytävän tumma hahmo ei liikahtanutkaan. Keräsin rohkeuteni rippeet ja käännähdin ympäri, käteni nousivat suojelevasti eteeni kuin niistä olisi jotain hyötyä jos hahmo olisi päättänyt rynnätä minua kohti. Mutta kohtasin vain tyhjän käytävän.

Käännyin takaisin peiliä kohden, ja voin vannoa, että käytävälle oli myös levinnyt tummansininen heinäkuun yön valo, jota siinä ei aikaisemmin ollut.

Varjohahmo, yhtäkkiä täysin hereillä oleva mieleni viestitti heti, vaikka rationaalinen puoleni sykki sanaa näköharha. Tunsin kuitenkin sisälläni, että eteisen äänet, hahmo peilissä ja edellisen kerran tapahtuma valojen kanssa ei voinut olla sattumaa (lue: Valo kesäyössä). Se ei ollut näköharhaa, vaan jotain ihan muuta.

En nähnyt varjohahmoa tarkasti, joten kuka tahansa epäileväinen voisi uskoa sen johtuneen yöstä, väsymyksestäni tai sadasta muusta "järkevästä" syystä. En ole varma mitä itsekään uskallan asiasta ajatella. Joka tapauksessa en ole hetkeen kokenut mitään yhtä pelottavaa, ja tiedän, ettei tumma hahmo käytävällä ollut mielikuvitukseni tuotetta.

Sillä vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin, niin se ei ole mitään muuta kuin juuri sitä. Mielikuvitusta. Pääni sisällä. Eikä hahmot mielikuvituksestani herää henkiin ja astu todelliseen elämään.

Olen aina vihannut kauhuelokuvien teennäistä kattausta, jossa peilin edessä muina miehinä tai naisina touhuava päähenkilö näkee jotain karmivaa heijastuvan peilistä, mutta kun hän kääntyy, sitä ei olekaan hänen takanaan. Kyseessä on niin pohjaan asti kaluttu aihe, etten olisi uskonut tällaista tapahtuvan oikeasti. Se on liian tyypillistä, liian mautonta.

Mutta näyttää siltä, että tarinat, jopa kauhuelokuvat, ammentavat aiheensa todellisesta elämästä...

Tunnen pienen pelon vihlaisun kun annan itseni hetken aikaa ajatella mitä tuleva syksy tuokaan tullessaan...