Törmäsin aamulla Iltalehden tekstiin kahdesta suomalaisesta veljeksestä, jotka tutkivat sivubisneksenään paranormaaleja ilmiöitä, metsästävät kummituksia. Aavedata on Marko ja Jupe Keskitalon sekä muutaman teknisen henkilön ja taustatutkimuksen tekijöiden muodostama ryhmä, joka etsii paranormaaleja ilmiöitä, tutkii ja dokumentoi niitä sekä pyrkii selvittämään syyt niiden taustalla. Minusta ryhmän työskentelyssä kiehtovinta on se, että he eivät filmaa tapahtumia jättääkseen ne tulkinnan tai arvailun varaan, vaan he todella haluavat pystyä todistamaan näkemäänsä ja kuulemaansa, suhtautuen tapahtumiin kuitenkin aina alkuun kriittisesti. Luettuani Iltalehden artikkelin menin välittömästi Aavedatan omille sivuille tutustumaan. Kaksikko muistuttaa etäisesti suomalaista, siistimpää (huomattavasti vähemmän silpomista ja vainajia, enemmän todellista pelkoa) versiota Supernaturalista, veljeksineen päivineen. Ryhmän Youtube-sivuilla on materiaalia veljesten kohtaamista ilmiöistä, viimeisimpänä video nimeltään Riivattu. Se kertoo pariskuntaa Kreikan lomamatkalta kotiin seuranneesta poltergeististä, riivaajasta, joka ei jätä pariskuntaa rauhaan. Video on taidolla tehty ja tapahtumien havainnollistamiseksi ryhmä on luonut tapahtumat uudelleen näyttelijöiden ja alkuperäisen videomateriaalin avulla. Jotain tuossa talossa on todella ollut pielessä... Aavedata houkuttelee minua tällä hetkellä puoleensa kuin yksinäinen, värisevä valo pimeällä terassilla koiperhosta. Äärimmäisen mielenkiintoista työtä, todellista elämää hämärän rajamailla. Palaan vielä aiheeseen tulevaisuudessa... Alla pieni esittelyvideo Aavedatasta Metropolian toimesta:
Taannoisella lomamatkallani Isossa-Britanniassa laitoin eräänä iltana hotellihuoneen television päälle todella otolliseen aikaan. Sieltä oli juuri alkamassa Monsters and Mysteries in America:n kolmannen kauden 5. jakso. Juuri oikea tv-sarja kaltaiselleni paranormaaliaddiktille. Kiehtovinta tässä sarjassa oli se, että paranormaaleista tapahtumista kertoivat niitä nähneet ja todistaneet ihmiset. Heidän kokemuksensa toivat kerronnalle lisäsärmää, aitoutta. Katsomani jakso oli jaettu kolmeen kertomukseen, joista toinen osa, "Silta, jolla kuolin" oli äärimmäisen mielenkiintoinen - ja karmiva. Osa kertoi urbaanin legendan Pohjois-Carolinan osavaltiosta, Jamestownissa nähdystä runnellusta naisliftaajasta, jonka kohtaloa kerrotaan tänäkin päivänä eteenpäin Lydia liftaajan tarinana. Sen mukaan nuori, parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ollut nainen palaa kotiin illanvietosta poikaystävänsä kanssa 1920-luvulla. Poikaystävä menettää auton hallinnan sillan kupeessa, ja auto syöksyy alas murskaten molempien nuorten elämän. Lydiaksi kutsuttu nainen ei kuitenkaan saa rauhaa, vaan jää sillan luokse odottamaan, näyttäytyen aina toisinaan pahaa-aavistamattomille ohikulkijoille. Parisen vuotta tapahtuman jälkeen, vuonna 1924, Lydiasta tulee ensimmäinen kammottava silminnäkijähavainto, kun nuori mies ajaa sillan ohi ja pysähtyy ottamaan kyytiinsä resuisen, hakatun näköisen nuoren naisen valkoisessa mekossa. Nainen ei puhu, mutta osoittaa kuljettajalle suunnan, joka johtaa lopulta erään omakotitalon pihaan. Auto pysähtyy, mutta liftaaja kuitenkin vain istuu paikallaan, tuijottaen taloa. Mies kehottaa naista nousemaan autosta, mutta alkaen pelätä tämän olevan todella loukkaantunut, nousee hän itse ylös ja marssii koputtamaan talon ulko-ovea saadakseen apua. Oven tulee avaamaan keski-ikäinen nainen, jolle mies kertoo epäilevänsä, että hänen autossaan istuu naisen tytär, joka saattaa olla joutunut onnettomuuteen. Nainen naurahtaa hermostuneesti ja pyytää miestä odottamaan. Hetken kuluttua hän saapuu uudelleen ovelle kädessään kehystetty valokuva. Hän sanoo: "Tyttäreni ei voi olla autossasi, sillä hän kuoli pari vuotta sitten". Nainen ojentaa kuvan miehelle, joka kauhukseen huomaa kuvassa olevan saman henkilön kuin hänen autonsa takapenkillä. Mies ryntää autolleen, mutta se on tyhjä. Vaitonainen, vahingoittunut matkustaja on kadonnut tuhkana tuuleen. Lydian myös nähnyt Tom Beasley kertoi omasta kokemuksestaan vuodelta 1972. Hän oli ajamassa ystävänsä kanssa kotiin myöhään illalla, kun he huomasivat sillan kupeessa tienreunassa istuvan hahmon. Nuori nainen näytti istuvan hiljaa paikoillaan, tuijottaen eteensä ja näyttäen siltä kuin olisi juuri ollut onnettomuudessa. Nuorukaiset pysäyttivät auton ja Tomin ystävä rullasi ikkunansa auki kysyäkseen naiselta oliko tämä kunnossa, minne hän oli menossa. Tomilla ei ollut suoraa näköyhteyttä naiseen, mutta hän koetti kuunnella tämän vastausta. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, ja Tomin ystävä nojaili edelleen osittain ulkona auton ikkunasta, hiljaa. Tom odotti hetken, mutta hiljaisuus kävi liian ahdistavaksi ja hän kysyi ystävältään mitä tapahtuu. Ystävä perääntyi hieman ja käski: "Lähde ajamaan!" Tom ällistyi, eikä reagoinut heti, joten hänen ystävänsä huusi paniikkia äänessään: "Lähde piru vie ajamaan!" Tom painoi kaasun pohjaan ystävän rullatessa kalpeana ikkunaansa kiinni. Taustapeilistä näkyi, kuinka tienpenkalla istunut nainen nousi ylös ja lähti ottamaan luonnottomia askeleita heitä kohti, kirkuen veret seisauttavasti: "Tulkaa takaisin!" Tom kertoi haastattelussa, että naisen huuto tuntui tulevan jostain kaukaa, kuin pitkän käytävän päästä. Hänen mielestään ääni oli jotain yliluonnollista, eikä muistuttanut tavallisen nuoren naisen ääntä. Myöhemmin eräs tutkija selvitteli Lydia liftaajan legendaa. Hän ei löytänyt mistään merkintöjä Lydia-nimisestä naisesta, joka olisi kuollut liikenneonnettomuudessa kyseisellä sillalla tai asunut talossa, joka taruun liitettiin. Hän alkoi tulla siihen tulokseen, että kysymys on vain jälleen yhdestä kummitusliftaaja -legendasta, joita USA:sta löytyy useampikin. Tehdessään yhteenvetoa asiasta hän alkoi kuitenkin törmäillä nimeen Mary. Hän kävi jututtamassa taruun liitetyn omakotitalon asukkaita ja hänelle paljastui, että talossa oli todella asunut sama nainen 1900-luvun alkupuolelta kuolemaansa saakka, ja naisen tytär oli kuollut liikenneonnettomuudessa 1920-luvun alussa. Tutkija kertoi tapauksesta perheelle, jonka tytär paljasti talossa tapahtuneen paranormaaleja asioita. Tyttö kertoi nähneensä joskus yöllä makuuhuoneessaan vanhan naisen, joka oli kurottanut häntä kohti sanoen: "Sinä näytät aivan minun Maryltani." Myös muita karmivia selittämättömyyksiä oli tapahtunut. Ehkei kumpikaan, ei äiti eikä tytär, saanut kuolemalla lepoa, vaan molemmat jumittuivat jonnekin välimaastoon - tytär yrittäen päästä kotiin ja äiti rakasta lastaan ikuisesti odottaen.
Viime yönä säpsähdin hereille tasan klo 03:33 rajuun ukonilmaan. Sade hakkasi ikkunoita ja kattoa, salamat välähtelivät verhojen takana. Sen kaltaiseen rajuilmaan on jotenkin jännittävää ja hermostuttavaa herätä, ilma tuntuu samaan aikaan sekä painostavalta että sähköiseltä. Tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua millä sekunnilla hyvänsä pitää vahvasti kiinni käsillä olevassa hetkessä. Olen hereillä, olen läsnä. Olen joskus kuullut, että ukonilmalla henkimaailman ja fyysisen todellisuuden portit aukeavat, kuka tahansa voi astua hetkeksi toiselle puolelle. Tekstissäni Räyhähenki mainitsin valojen välkkymisen ja sammumisen johtuvan kuolleen astumisesta huoneeseen, ja ukonilmalla valot eivät juuri muuta teekään kuin välky holtittomasti. Salamointi ja taivaankantta rumpusetin lailla jylisyttävät jyrähdykset viitoittivat minut yöllä muistojeni tielle ja lapsuudessani/nuoruudessani kokemiini ukkosmyrskyihin. Yksi pelottavimmista seikoista ukonilmalla oli se, että lankapuhelimiin ei saanut vastata mikäli ne pirahtivat soimaan. Muistan kysyneeni miksi en saa vastata, kuka siellä sitten soittaa. Sain vastauksen "ei kukaan", jolloin aloin uskoa kummitusten pystyvän soittaa ukkosen aikana. Kuka muukaan se olisi lapsen mielestä voinut olla, kun puhelin soi ilman että kukaan oikeasti soitti? Lukioikäisenä yksi ukkosmyrsky jäi mieleeni paremmin kuin mikään toinen sitä ennen tai sen jälkeen. Olin jo sen verran "vanha", että oli lapsellista pelätä jyrähdyksiä ja salamointia, hakeutua sen vuoksi muiden perheenjäsenten joukkoon. Niinpä olin yksin makuuhuoneessa myrskyn iskiessä täydellä voimallaan päällemme. Jyrinä oli voimakasta ja tuli läheltä, kuin ukkoskuuro roikkuisi aivan talon kattomme yläpuolella. Erään kovan paukauksen päätteeksi valot välähtivät ja kuulin huoneen nurkasta elektronisia piippauksia, ensin tiheänä sarjana, sitten hidastuen nopeasti ja päättyen lopulta muutamien nuottien laskevaan, surumieliseen sointuun. Pengoin äänenlähteen esille ja hetken päästä pidin käsissäni sisareni pattereilla toimivaa peliä, jossa "noppaa" heitettiin painamalla nappia. Valo vilkkui vielä pahaenteisessä kohdassa, jossa oli suuri punainen X-kirjain, "menetit vuorosi". Laskin pelin käsistäni ja korviini kantautui makuuhuoneen vaatekomerosta vaimeaa, mekaanista kikatusta, joka päättyi lauseeseen "kiss me". Kikatus jatkui ja jatkui alkaen kuulostaa melkein hysteeriseltä vaikka tiesin, ettei se ollut mahdollista. Se päättyi ja alkoi aina uudelleen, lopettaen sarjansa samaan lauseeseen. Tiesin kyseessä olevan sisareni unohdetun, kammottavan pusunuken, mutta en ollut koskaan kuullut sen joutuvan vastaavanlaiseen oikosulkuun. Ääni tuli monien tavaroiden peittoamana, kuuluen vain tukahdutetusti. Sisareni nukkeajat olivat ohi jo aikapäiviä sitten, ihme että kyseisessä karmivassa kapistuksessa oli enää edes potkua. Nuken hilpeä, samaa kaavaa toistava kikatus oli jollain tapaa irvokas vastakuva ulkona jylläävälle säätilalle, ja se tunkeutui syvälle mieleeni ahdistavasti. Se oli liikaa, poistuin huoneesta hyvin nopeasti. Pyysin äitiäni mukaan kuulemaan saman, mutta tullessamme takaisin oli nukke jo hiljentynyt, eikä huoneessa ollut mitään muita ääniä kuin taustalla raivoava ukkonen. Outoa, että sillä oli niin kova voima, niin suuri sähkölataus. Ellei kuitenkin..? Metsien keskellä varttuneena opin muistamaan ukkosmyrskyt myös siitä, että ne saattoivat ottaa nykyajan mukavuudet tuntikausiksi pois käytöstämme. Sähkökatkokset olivat etenkin pimeänaikaan jännittävä, jopa pelottava asia. Suhtautumiseni ukonilmaan juontaa pitkälti kotoani, ja vaikka en nykyään enää pelkääkään, synnyttävät ne silti minussa pelonsekaista kunnioitusta. Myös, ja etenkin, siksi, että paranormaali teoria porttien avonaisuudesta nostattaa ihoni kananlihalle aina kun aivan yläpuolellani jyrähtää ja huoneen valot välähtävät.
Ouija-lauta on vielä minulle henkilökohtaisesti vieras esine, vaikka olenkin varovaisesti yrittänyt spiritismiä nuorena (lue: Kurkotus tuonpuoleiseen). Aikaisemmissa teksteissäni olen pohtinut kynnystä, jota en uskalla ylittää, ovia, joita en uskalla avata. Moni ihminen on seonnut täysin leikkiessään Ouijan kanssa, jokunen tehnyt myös itsemurhan ajauduttuaan liian kauas. Monelle se on ollut lopun alkua, käytävä, jonka päässä ei häämötä valoa. Vaikka joku seurasta liikuttaisikin osoitinta joko tietoisesti tai tiedostamattaan, saattaa kokemus olla liikaa ihmismielelle, joka haluaa järkeistää asiat, olla uskomatta uskomattomaan. Kävin läpi Youtube-videoita aiheesta, ja löysin erään helmen Ouija-istunnoista. LiveScifin julkaisema Top 5 SCARIEST OUIJA Gone BAD kihelmöi selkärangassa heti ensimmäisestä videosta (joka oli mielestäni pahin kaikista) alkaen. Ensimmäisessä videossa Ouija-lauta ilmoittaa Zozo-nimisen demonin/olennon/kummituksen läsnäolosta ja jotain kammottavaa tapahtuu toiselle pelaajista. Väitetään, että Zozo riivaa naisen, hänen hysteriansa vaikuttaa olevan loppumaton. Tutkiessani lisää aihetta paljastuu, että Zozo on Ouija-lautaan rinnastettu demoninen ilmiö, jonka sadat ihmiset ympäri maailmaa ovat kokeneet spiritistisissä istunnoissaan. Zozo on kertoman mukaan riivannut, hyökännyt ja vainonnut ihmisiä, jotka ovat kutsuneet sen esille istunnoissaan. Joidenkin kertomusten mukaan se on onnistunut jopa aiheuttamaan mystisiä sairastumisia ihmisille, jotka ovat olleen sen kanssa tekemisissä. Jotkut eivät uskalla enää edes lausua sen nimeä ääneen, peläten sen olevan tarpeeksi Zozon ilmestymiselle. Vaikka suurin osa katsomistani Youtube-videoista oli (yllätys, yllätys) selkeitä huijauksia, opin myös muutaman Ouija-lautailuun liittyvän pelisäännön tulevaisuuden varalle: 1. Sormiaan ei saa irroittaa osoittimelta 2. Huoneessa olevaa henkeä/demonia/olentoa ei saa koskaan pyytää tekemään mitään ääntä, sillä ääni toimii ovena fyysiseen maailmaamme, henki saattaa saada otteen todellisuudesta 3. Peli pitää aina lopettaa selkeästi ("Goodbye"), ettei yhteys jää auki Ja monessa Zozo-videossa kaikkia yllä olevia sääntöjä rikottiin. Uskoin olevani jälleen askeleen lähempänä Ouijaa, mutta ajatus Zozon kohtaamisesta ei houkuta, oli se legendaa tai ei. En saa luultavasti koskaan mielestäni linkittämälläni videolla kuuluvaa naurua.
Vähän väliä kuulee tarinoita taivaalla näkyneistä oudoista valoilmiöistä ja tunnistamattomista aluksista sekä viljapeltokuvioista tai valopalloista. Näille ufohavainnoille on Suomessakin oma nettisivu, jonne omat kokemuksensa voi ilmiantaa ja kuvailla. Suomen Ufotutkijat ry:n sivuilla kaikista tuoreimmat havainnot ovat tällä hetkellä tämän vuoden juhannukselta, ja ne jatkuvat kauas menneisyyteen, sekä tietenkin tulevaisuuteen. Mistä näissä voi olla kyse? Ennen kaikkea minkälaiset ihmiset havaintoja tekevät? Youtube on pullollaan videomateriaalia väitetyistä kohtaamisista ufojen ja alieneiden kanssa. Näistä videoista suuri osa on todistettavissa väärennöksiksi, samoin myös viljapeltokuvioista, joita etenkin USA:ssa ilmestyy laajoille maissipelloille helposti vaikka vain yhden yön aikana. Myös monet valopallot taivaalla ovat myöhemmin paljastuneet satelliiteiksi tai paikallisiksi valoilmiöiksi. Paljon on toki edelleen tänä päivänäkin selitystä vailla olevia ilmiöitä. Joista yksi ihmeellinen tapahtuma kävi hyvin läheiselle, luotettavalle sukulaiselleni hänen ollessaan kävelylenkillä. Hän oli aikaisemmin ohittanut lenkillään hämäläisellä kylätiellä ojanreunalla leikkiviä poikia, niinpä ainoa järkevä selitys tapahtuneelle olisi ollut muutama keski-ikäisen naisen kustannuksella leikittelevä pojankoltiainen. Tie oli kuitenkin tyhjä kaikesta muusta elollisesta hänen palatessaan samaa reittiä takaisin tuntia myöhemmin. Kaikessa rauhallisessa hiljaisuudessaan hänen oikealta puoleltaan leijui yhtäkkiä esille kirkas, punainen, suurinpiirtein tennispallon kokoinen valopallo. Ilmiö lipui hänen ohitseen kuin yrittäen olla huomaamaton, mutta hän huomasi sen. Paljastuttuaan valopallo suhahti salamannopeasti kauemmas noin kahden metrin korkeudella tienpinnasta. Hän katsoi suoraan kirkasta valoa, joka oli pysähtyneenä muutaman metrin päähän hänestä. Sitten valopallo katosi, kaikki tapahtui niin nopeasti ettei tapahtuman todistaja ollut loppujen lopuksi enää varma oliko valo kadonnut paikallaan vai singahtanut ääntä nopeammin ylöspäin. Hän katsoi tyhjentynyttä tietä häkeltyneenä ja ihmeissään, vilkuillen ympärilleen nähdäkseen tai kuullakseen jostain tienreunalla aikaisemmin leikkineiden poikien kiherryksen. Pakkohan tapahtuneelle oli olla jokin järkevä selitys? Syvä hiljaisuus oli kuitenkin laskeutunut maalaistielle, verhoten tapahtumien ympärille sankan mysteerin verhon. Tämä tapahtui lopputalvesta vuonna 2015, mutta pohdimme silti edelleen mikä saattoi olla kyseessä. Vaihtoehtoja löytyy niin normaalilta kuin paranormaaliltakin puolelta. Valopallon nähnyt sanoi sen muistuttaneen pientä, loistavaa aurinkoa, punainen valo näytti tulevan säikeinä pallon keskeltä saaden sen pinnan näyttämään pimeydessä jopa hieman pehmeältä, karvaiselta. Mitä tulee aikaisempaan kysymykseeni ihmisistä, jotka näitä havaintoja tekevät on vastaus siihen: aivan minkälaiset tahansa. Esimerkkitapaukseni ihminen on älykäs, terve, mutta avoin uusille kokemuksille, eikä hän myöntäisi nähneensä jotain tämänkaltaista kenellekään muulle kuin ihmisille, joihin hän luottaa. Hän tietää mitä näki, ja tietää myös, että se oli jotain ainutlaatuista - oli se sitten mitä tahansa. Valo- tai näköharha, hallusinaatio, huipputeknologiaa vieraasta maailmasta tai jotain muuta selittämätöntä... Mitä tahansa haluammekaan uskoa, on se varmaa, että kukaan ei tällä planeetalla pysty täysin todistamaan meidän olevan yksin maailmankaikkeudessa.
Traileri M. Night Shyamalanin elokuvasta Signs (2002)
