Eräs hyvin läheinen sukulaiseni koki vuosia sitten jotain unohtumatonta, yliluonnollista. Kokemus ei ollut ravisteleva tai selkäpiitä karmiva, vaan se tapahtui kirkkaana kesäpäivänä, täysin yllättäen ja odottamatta. Hän näki kummituksen.
Hän oli ajelemassa sisarensa ja vanhempiensa kanssa syrjäkylillä, he olivat päättäneet ajaa kotiin kiertoteitä. Auto oli täyttynyt huolettomasta ja iloisesta rupattelusta, vierailu sukulaisten luona oli ollut hauska ja kaikinpuolin onnistunut. Perheen isä istui ratin takana ja äiti apukuskin paikalla, sisarukset nauroivat ja vitsailivat takapenkillä. Maalaistalot ja pellot värittivät ikkunan takaa avautuvaa maisemaa, kunnes auto sukelsi metsäiselle tienpätkälle.
Eräässä y-risteyksessä nökötti vanhaa, harmaa hirsitalo, hylättynä niille sijoilleen. Piha-alue näytti villiintyneeltä ja ulko-ovi oli laudoitettu umpeen. Isä pysäytti auton risteykseen ja kysyi apukuljettajaltaan mielipidettä kumpaa tienhaaraa he lähtisivät etenemään. Takapenkillä sisarukset tuijottivat molemmat vanhaa taloa uteliaana. Sen ikkunoissa roikkuivat vielä verhot, ja talo oli varmasti edelleen kalustettu. Kuin kaikki olisivat lähteneet kiireellä, naulaten ulko-oven kiinni, jotta kukaan ei pääsisi helposti ryöstämään irtoesineitä - tai ettei mikään pääsisi enää talosta ulos.
Sukulaistyttöni tarkasteli talon harmaita hirsiä ja niiden tummien kolojen muodostamia kuvioita, kun hänen katseensa siirtyi autoa lähimpänä olevaan ikkunaan. Ikkunasta takaisin katsoi kalpea, pieni poika. Poika näytti sairaalta, hänen ihonsa oli suorastaan valkoinen, ja hänen hiuksensa, jotka aikaisemmin olivat varmasti olleet kesän kultaaman vehnäpellon väriset, roikkuivat likaisena ja sotkuisena hänen päälaeltaan. Poika oli nuori, alle kymmenvuotias, hän seisoi lähellä ikkunaa ja vain hänen kasvonsa ja sinisen kangaspaidan verhoamat hartiansa näkyivät. Hän tuijotti räpäyttämättäkään autoa kun se lopulta lähti liikkeelle. Sukulaistyttöni sydän hakkasi, hän ei ollut varma mitä oli juuri nähnyt. Auto kiersi vielä tietä pitkin talon toiselle puolelle ja ohittaessaan vastakkaisen puolen ikkunan, ei tyttö nähnyt enää ketään seisomassa toisenkaan puolen ikkunan edessä.
Hän istui loppumatkan hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena. Uskaltaisiko hän kertoa näkemästään kenellekään? Talossa ei voinut olla ketään, mutta silti hän tiesi mitä oli nähnyt. Myöhemmin kotona illan hämärtyessä hän päätti uskoutua asiasta siskolleen. Hän sanoi, että aikaisemmin päivällä hän oli nähnyt jotain outoa hylätyn hirsitalon luona. Sisko keskeytti hänet katsoen häntä säikähtäneenä.
"Näitkö sinäkin sen pikkupojan ikkunassa?" sisko kysyi ääni väristen.
Molemmat olivat olleet niin järkyttyneitä näkemästään, etteivät olleet huomanneet myös toisen hiljenneen loppumatkan ajaksi. Tytöt kävivät näkemänsä vielä kertaalleen läpi, ja molemmat olivat tosiaan nähneet saman kalpean pojan tuijottamassa heitä ikkunasta.
He kysyivät vanhemmiltaan vanhasta hirsitalosta metsän siimeksessä, ja heille selvisi, että pieni perhe oli asunut siellä 1900-luvun alussa. Perheen pieni poika oli kuollut tuberkuloosiin 30-luvulla, ja perhe oli muuttanut pois melko pian tapahtuneen jälkeen. Vanhemmat eivät tienneet olivatko muut perheenjäsenet selvinneet "valkoiselta kuolemalta". Siskokset kysyivät onko talossa ollut muuta elämää perheen jälkeen, ja heidän isänsä naurahti vain ettei siihen ränsistyvään surmanloukkuun ole kukaan astunut enää kertaakaan perheen muuton jälkeen. Samat laudat ovat hakattuna ovessa kuin mitkä perhe jätti jälkeensä.
Eikä kukaan heistä enää koskaan palannut.
Kukaan heistä ei enää koskaan palannut, mutta vaikuttaa siltä, että yksi ei koskaan lähtenytkään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jäikö asia askarruttamaan - ota yhteyttä ja kommentoi!