Jos metsään haluat mennä nyt...

Marraskuisessa metsässä on jotain hyytävää. Pimeys laskeutuu sankkana verhona varhain, ja lähes aina metsän oma soundtrack tarjoaa rapinaa, napsahduksia ja vesipisaroiden ropinaa maahan pudonneille lehdille. Siellä on aavemaista ja hiljaista, mutta kuitenkin omalla tavallaan äänekästä.

En käy usein marraskuun pimeyden saavuttua töiden jälkeen metsälenkeillä, mutta toisinaan tuntuu, että tarvitsen metsän rauhaa kiireisen päivän jälkeen. Tällöin mielessäni pyörivät yleensä työkuviot, mutta metsä vaimentaa niiden takaraivoani vasaran lailla hakkaavan äänen. Metsästä löytää mielenrauhaa.

Ainakin useimmiten.

Hiljattain lähdin tekemään koirani kanssa metsään pimeällä juuri tällaista metsäkävelyä mielenrauhan ja parempien unien toivossa. Sainkin jotain muuta.

Otin mukaani voimakkaan taskulampun. En osaa edes sanoa, kuinka kauas se valaisee, mutta kantama on helposti parisen sataa metriä. Tuona iltana ilmassa oli kuitenkin usvaa, joka vaimensi valon ja äänet tehokkaasti, tappavasti.

Koirani innokas kirmailu rauhoittui jonkin aikaa käveltyämme, en kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota. Aloin juuri löytää kyvyn rentoutua, kun koirani vinkaisi aivan jalkojeni juuressa. Hätkähdin ajatuksistani ja käänsin taskulampun valokeilan sen tassuihin tarkastaakseni oliko se kenties satuttanut jalkansa. Koirani tuijotti minua, silmät loistaen turkoosia heijastusta takaisin. Kehotin sitä jatkamaan, ja se siirtyi jalkojeni juureen. Jotain oli vialla. Vaikka en halunnut antaa pelolle valtaa, en voinut estää sydämeni sykettä kohoamasta. Annoin taskulamppuni kirkkaan valokeilan liukua synkän metsän siimeksessä, osuen puusta toiseen. Harmaa, kostea ilma leijui ympärilläni.

Jatkoin matkaa ripeämmin, pääsisin pian metsätielle, jota kautta voisin vaikka juosta takaisin ihmisten ilmoille. Oikealla puolellani kohosi puinen rinne, vasemmalla kuuset hipoivat kohti sysimustaa yötaivasta. Yhtäkkiä kuulin rinteeltä voimakkaan rasahduksen. Koirani kulki kiinni jaloissani, ja tunsin sen säpsähtävän. Kohotin sydän kurkkua hakaten lampun valon ylös, ja muutaman kymmenen metrin päässä meistä välähti silmäpari melko korkealla maanpinnasta. Taisin huudahtaa ääneen, silmäpari kääntyi pois ja tuli aivan hiljaista.

Se oli hirvi. Tai peura. Jokin kookas yksilö. Pakko olla niin. Aivan.

Hoin itselleni järkeviä vaihtoehtoja kuin mantraa. Kuitenkin tunsin pelkoa, sillä koirani on ennenkin törmännyt kyseisiin vaihtoehtoihin, ja yleensä vain rohkeasti haukkunut niille. Ehkä pimeys sai senkin pelkäämään. Ja se vaistoaa minun pelkoni. Kieltäydyin ajattelemasta, että sen pelko oli alkanut aikaisemmin kuin omani.

En halunnut jäädä odottamaan lähempää tuttavuutta hirven tai peuran kanssa pimeässä metsässä, joten lähdin jatkamaan eteenpäin entistä sukkelammin. Koirani inisi ja murisi vaimeasti. Jostain takaamme kuului tömähdys. Käännähdin katsomaan, mutta valo näytti vain puunrunkoja.

Ei enää pitkä matka metsätielle. Harpoin eteenpäin.

Silloin koirani alkoi haukkua taaksepäin. En uskaltanut kääntyä katsomaan vaan kiristin tahtiani, kun yhtäkkiä kuulin raskaita juoksuaskeleita takaani. Ne tömisivät kauempana, mutta kuulosti siltä kuin ne lähestyisivät - ja vauhdilla. Huudahdin ja pinkaisin pakoon niin lujaa kuin jaloistani lähti.

Pääsin metsätielle, ja juoksin vielä senkin. Pysähdyin vasta päästyäni ensimmäisen talon kohdalle, painuin kaksinkerroin vetämään henkeä. Koirani käyskenteli hermostuneena vierelläni. Kun sain sydämeni sykkeen tasaantumaan, kohottauduin ylös ja valaisin tärisevin käsin synkkää metsää. Kaikkialla oli tyyntä, hiljaista.

Usva tuntui melkein kiertyvän ympärilleni avonaisessa maastossa.

Kiirehdin sen läpi kohti kotia, mieleni sekaisin ja rauhattomana.

Olisiko se ollut joku ihminen, keksinyt tilaisuuden pelotella? Joku niistä hyypiöistä, jotka pukeutuivat viime syksynä pelleiksi pelotellakseen muita. Ehkä tilaisuus teki varkaan. Juoksuaskeleet olivat todellakin kuulostaneet kaksijalkaisen synnyttämiltä. Joku raskasrakenteinen olisi voinut saada ne aikaiseksi.

Ajatukseni kiirivät myös menneisyyteeni, entä jos vaanija lapsuudenkotini läheisistä metsistä on löytänyt minut?

Koirani pelko oli kuitenkin jotain uutta ja kammottavaa. Kuin se olisi vaistonnut todellisen vaaran.

Ehkäpä uhka olikin todellinen. Joku halusi pelotella minut kuoliaaksi. Samat hohtavat silmät, jotka seurasivat kulkuani metsässä.

Kylmät väreet riipivät käsivarsiani, kun ymmärsin, että mikäli kyseessä oli yksi ja sama pelottelija, se ei voinutkaan olla ihminen.

Meidän silmämme eivät heijasta valoa pimeässä.

Sattumien summaa, vai todellinen uhka?

Koirani tietäisi vastauksen.

Vainajia muistaen

Pyhäinpäivä.

Vainajien muistopäivä.

Päivä, jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme.

Eräs tuttavani muistaa aina pyhäinpäivän sinä päivänä, jolloin hänen vain vähän aikaisemmin samana syksynä kuollut äitinsä yritti tavoittaa hänet. Päivä, jolloin kuollut kurkotti kohti eläviä, saadakseen viestinsä perille.

Tuttavani nukkui levottomasti pyhäinpäivän aamuyönä. Hänen mielessään pyöri hautajaisjärjestelyt. Kuka lukisi adressit, mitä hän voisi sanoa hautajaisissa, olisivatpa ne jo ohi... Hän kaipasi äitiään, mutta halusi jo toipua, jatkaa eteenpäin.

Hän näki unta äidistään. Tai niin hän asiaa kuvailee. Unessa äiti käveli hänen sänkynsä viereen ja kumartui kuiskaamaan tuttavani korvaan jotain. Tuttavani havahtui unestaan, joka oli ollut todenmakuinen, hän miltei tunsi vielä äitinsä kosketuksen olkapäällään. Ikävä korvensi sisuksia, joten oli täysin ymmärrettävää, että äiti oli tullut hänen uneensa. Aivot yrittivät jäsennellä asioita, tapahtumia. Tuttavani ei uskonut aaveisiin, tuonpuoleiseen tai elämään kuoleman jälkeen. Loppu oli loppu. Piste elämälle, ei alku uudelle. Hänen äitinsä oli poissa, ja jatkoi elämää vain hänen muistoissaan.

Päivän aikana hän meni äidin kotitaloon, jonka ilmapiiri oli ennen ollut häntä lämpimästi halaava, hän oli aina ollut tervetullut. Nyt häntä vastassa oli vain hiljainen, tyhjä talo. Kuori elämästä, joka oli aikaisemmin sykkinyt energiaa. Tavarat hänen ympärillään henkivät äidin elämää, unelmia ja muistoja. Tämä oli ollut koti, nyt se oli vain talo.

Tuttavaani alkoi hetken päästä vaivata talossa outo tunne. Kuin joku seuraisi hänen tekemisiään. Tunne ei ollut ahdistava tai pelottava, se ennemminkin täytti hänet vienolla lämmöllä. Kuin äiti olisi paikalla, vaikka eihän hän tietenkään ollut. Väsynyt mieli ja ikävä vain tekivät tepposia.

Tunnit vierähtivät tavaroiden läpikäymisessä ja tuttavani istuutui uupuneena olohuoneen sohvalle. Tämä saisi riittää tältä erää. Hän pyytäisi Punaisen Ristin henkilökuntaa katsomaan mitä tavaraa he ottaisivat edelleen jakoon, kunhan hän itse olisi saanut jotain tolkkua järjestelylle.

Huoneen hiljaisuus laskeutui hänen ylleen kuin verho. Kun hän oli touhunnut tavaroiden kimpussa, ei talo ollut tuntunut niin tyhjältä, mutta nyt elämän poissaolo korvensi häntä. Yhtäkkiä, täysin selittämättömästi, tippui kirja äidin kirjahyllystä. Se lävähti lattialle säikäyttäen tuttavani. Hän silmäili hetken ympärilleen, kuin joku olisi voinut hiippailla huoneeseen hänen huomaamattaan tiputtamaan kirjan, ja livahtanut sen jälkeen pakoon. Huoneessa ei kuitenkaan ollut ketään. Tietenkään. Kirja oli tippunut itsestään. Sillä hetkellä se tuntui täysin loogiselta ja järkevältä vaihtoehdolta.

Tuttavani käveli kirjan luo. Se oli ikivanha sanakirja, jonka sivut olivat hiirenkorvilla ja kannet löystyneet. Ehkä se oli ollut hänen äidilleen rakas, pohti tuttavani. Hän nosti kirjan kiinnittämättä sen kummemmin huomiota aukeamaan, jolle kirja oli lattialle laskeutuessaan auennut. Kun hän nosti kirjan, tippui sen välistä pieni paperinpala.

Hän nosti paperinpalan jostain syystä tärisemään alkaneisiin sormiinsa, ja outo tunne täytti hänet. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seissyt hänen takanaan, aivan kuin joku olisi hipaissut hänen olkaansa.

Hän hätkähti ja avasi paperin. Siinä luki äidin käsialalla lyhyt runo:

Viisarit kääntyvät kohti iltaa,
yön saavuttava aina on.
Matkani käy huomisen siltaa,
olen onnellinen, peloton.

Runon kirjoittajasta ei ollut merkintää, eikä tuttavani löytänyt runoa internetistä googlettamalla. Hänet valtasi tunne, että äiti halusi kertoa hänelle jotain runon avulla. Että äiti oli viestittänyt hänelle asian tuonpuoleisesta onnistumalla jotenkin tiputtamaan kirjan hyllystään.

Että todella saattoi olla sellainen asia, kuin tuonpuoleinen.

Tuttavani luki kyseisen runon hautajaisissa. Hän sanoi, että sai siitä voimaa.

Hänen äitinsä kotitalo tyhjennettiin tavaroista ja laitettiin myyntiin. Vastaavanlaisia selittämättömiä tapahtumia tai tunteita ei enää ilmennyt. Tuttavani sanoo, että tunne äidin läsnäolosta saattoi olla ikävän ja unenpuutteen aiheuttamaa, mutta kirjalle ja runonpätkälle hän ei löydä järkevää selitystä.

Hän harmittelee tuossa päivässä enää vain sitä, ettei katsonut mille aukeamalle sanakirja aukeni, mitä sanoja aukeamalla oli. Myös se, mitä hänen äitinsä kuiskasi hänelle unessa on jäänyt hämärään.

Tuo pyhäinpäivä kuitenkin muutti hänen ajatteluaan, sillä hän on alkanut uskoa paranormaaleihin vaihtoehtoihin, ja ajattelee, että äiti on saanut rauhan.

Että hän on jossain muualla kuin lopullisesti poissa.

Onnellisena ja pelottomana.