Uinu, uinu lemmikkini

Tämä kuukausi on ollut minulle poikkeuksellisen vaikea. Kesäkuun lopussa, tasan kuukausi sitten 29.6. nimittäin menetin koiraystäväni, enkä liioittele hetkeäkään kertoessani, että se oli paras ystäväni.

Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.

Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.

Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.

Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.

Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?

Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.

Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.

Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Se selviää jokaiselle myöhemmin.

Hyvästi, ystäväni.

Paranormaalaus

Aina silloin tällöin luen joko sivistykseksi, tai itseni kiduttamiseksi (riippuen teoksesta), jonkin kirjaklassikon. Viimeisimpänä valikoin kesäiltoihini Oscar Wilden teoksen Dorian Grayn muotokuva. Älkää huolestuko, tämä ei ole kirjablogi, mutta tämä kirja inspiroi minua kertomaan tietynlaisesta paranormaalista "genrestä".

Kirjassa Dorian Gray oli alkuun viaton ja puhtoinen, mutta helposti muovattavissa. Hänestä maalattiin muotokuva, ja pinnallisena Dorian toivoi kauneuden, joka hänessä nuorena oli, säilyvän ikuisesti. Miksei muotokuva voisi vanheta ja kantaa hänen syntiensä taakan kasvoillaan? No, näin kävi, ja muotokuva muuttui vuosi vuodelta rumemmaksi, sillä Dorian syöksyi synnistä toiseen, ja hänen sielunsa paloi mustaksi. Kirja on fiktiivinen, mutta entäpä tosielämän tarinat kummittelevista tauluista?

Löysin hyvän listauksen kummittelevista tauluista (myös YouTubessa melkein samalla kokoonpanolla: Haunted Paintings with Creepy Backstories). Listauksen ehkä tunnetuin taulu on nimeltään The Hands Resist Him, mutta se tunnetaan myös nimellä "eBay Haunted Painting". Toisen nimensä se sai, kun sen omistanut pariskunta laittoi sen myyntiin kertoen avoimesti paranormaaleista tapahtumista, joita sen lähettyvillä on sattunut. Maalauksessa on poika, joka seisoo suuren kokoisen tyttönuken vieressä. Heidän takanaan ovat synkät ikkunaruudut, joihin on painautunut käsiä. Pariskunta väitti, että maalauksen hahmot saattoivat lähteä taulusta öisin ja ilmestyä siihen huoneeseen, jossa taulu oli esillä. Maalauksen myös uskotaan aiheuttaneen taidegallerian omistajan ja taidekriitikon kuolemat, taidegallerian ollessa taulun ensimmäinen esillepanopaikka, ja kriitikon ollessa ensimmäinen, joka taulun arvosteli.

Listauksessa kerrotaan myös italialaisen taiteilijan, Giovanni Bragolin maalaussarjasta The Crying Boy, joiden kaikkien väitetään vetävän puoleensa tulta. Jokaisessa tämän sarjan teoksessa kuvataan nuorta poikaa, jonka poskia pitkin valuvat kyyneleet. Suru on vahvasti läsnä. Taulujen väitetään selvinneen tulipaloista, vaikka koko huone niiden ympärillä olisi palanut tuhkaksi. Jopa turmapaikalle ensimmäisenä saapuneet palomiehet ovat raportoineet samaa, hämmästyttävää asiaa tuhoista.

Monet, ehkä jopa kaikki meistä ovat tietoisia Edvard Munchin kuuluisasta teoksesta nimeltä Huuto, joka saa kylmät väreet kulkemaan katsojan selkärankaa pitkin. Taiteilijalla on kuitenkin toinen, vähemmän tunnettu teos, jonka ympärillä väitetään tapahtuvan paranormaaleja asioita. Tämä teos tunnetaan nimellä The Dead Mother. Maalauksen etualalla seisoo nuori tyttö, joka pitelee käsiä korvillaan kuin yrittääkseen estää totuutta vyörymään ylitseen ympäriltään kantautuvina surun valitteluina, seisoessaan äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Vuoteessa makaa kalpea hahmo, joka on hiljentynyt iäksi. Väitetään, että ihmiset, jotka ovat katsoneet taulua liian kauan, ovat saattaneet alkaa huutaa selittämättömän hysterian vallassa. Ne, jotka ovat säilyttäneet hermonsa taulun läheisyydessä kertovat, että ovat kokeneet voimakkaita kylmiä väristyksiä ja epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan taulua. Munchin uskotaan inspiroituneen taulun maalaamiseen ammentamalla omia muistojaan, sillä hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin hänen ollessaan vain viisi vuotta vanha. Taulun psykologiset vaikutukset ovat jo oma lukunsa, mutta niiden lisäksi väitetään, että tytön katse seuraa taulusta katsojaa, ja jotkut ovat jopa kuulleet äidin vuoteen lakanoiden kahisevan.

The Dead Mother ei ole ainoa paranormaalin listauksen taulu, jonka hahmon katseen väitetään seuraavan taulun läheltä kulkevia. Tällaisia ovat vielä esimerkiksi Bernardo De Galvezin muotokuva samannimisen hotellin tiloissa ja The Love Letters, johon uskotaan siirtyneen vuonna 1887 menehtyneen, neljä vuotiaan tytön haamun hänen menehdyttyään samassa hotellissa, jossa taulu oli esillä. Molempien näiden taulujen lähellä raportoidaan myös pyörryttävistä tuntemuksista ja kylmistä väreistä, taulut saavat sekä katsojansa, että lähellä olevat, tuntemaan itsensä huonovointisiksi.

Tämän kaltaisia tuntemuksia herättävät myös seuraavat teokset: Man Proposes, God Disposes, The Stagecraft, The Rain Woman ja The Anguished Man, jossa taiteilija käytti maalina myös omaa vertaan ja teki itsemurhan melko pian maalauksen valmistumisen jälkeen. Myös muita selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia kerrotaan tapahtuneen näiden taulujen läsnä ollessa, erään taulun esillepanohuoneessa on jopa havaittu tumma mieshahmo. Joissakin tapauksissa huoneen tavarat ovat vaihtaneet paikkoja, tai huoneesta on löytynyt selittämättömiä "vesivuotoja".

Listauksen viimeisintä taulua, Zdzislaw Beksińskin maalaamaa painajaismaista teosta ei kannata katsoa kovinkaan kauan, koska sen katsomisen uskotaan aiheuttavan välikäsien kautta lopulta katsojansa kuoleman. Maalauksen löytää nimellä Untitled Nightmarish Painting (nimeämätön, painajaismainen maalaus) ja se tuntuu olevan viikatemiehen suosiossa. Taiteilija menetti vaimonsa vuonna 1998, vuoden kuluttua siitä hänen poikansa teki itsemurhan ja vuonna 2005 taiteilija itse joutui murhan kohteeksi.

Nämä taulut ovat "vain" ne maailmalla tunnetut riivatut maalaukset, mutta niitä löytyy varmasti myös täältä koti-Suomesta. En osaa eritellä tuntemuksia nyt, mutta muistan kyllä joskus kohdanneeni niin karmaisevan suomalaisen teoksen, että se sai sisälleni hyytävän kylmyyden ja mustasi mieleni pitkäksi ajaksi.

Esineet voivat olla riivattuja, ne saattavat olla jonkin yliluonnollisen energian kourissa. Mutta minusta on jotenkin karmaiseva ajatella, että riivattu esine olisi vaikkapa jokin sellainen taulu, jossa on jokin ihmishahmo.

Voisiko mikään olla niin karmivaa, kuin astua öisen pimeyden saartamaan huoneeseen täysin varomattomana ja nähdä huoneen nurkassa seisova hahmo. Hahmo, jonka paikka seinälle ripustetusta muotokuvasta ammottaisi tyhjyyttään.

Riivattu esine tai huonekalu on tarpeeksi kammottava asia erikseen, mutta entä, kun riivatulla asialla on kasvot - silmät, joilla seurata? Joiden tuijotuksen huomaa seuraavan huoneen halki. Se on kuin ikkuna tuonpuoleiseen.

Ja ikkunasta voi kulkea molempiin suuntiin. Älä anna sen viedä sinua mukanaan.

Tunnen tuskasi, kerron kohtaloni

Eräs tuttavani työskentelee yrityksessä, joka ostaa ja huutokauppaa eteenpäin mm. kuolinpesän irtaimistoa. Hän kertoi minulle hiljattain tapahtumasta, joka oli sattunut erään vanhan rintamamiestalon irtaimiston arvioinnin yhteydessä. Hän antoi minulle luvan jakaa tarinansa täällä.

Hän oli saapunut hieman huonokuntoisen, sieltä täältä reunoista repsottavan, vanhan rintamamiestalon eteen toiveikkain mielin. Puhelimessa käydyn keskustelun perusteella talossa saattaisi olla arvokastakin antiikkia, ja sellainen oli hänen yritykselleen aina pienoinen lottovoitto. Moni vanhus ei välttämättä tiedä edes esineidensä arvoa, he saattavat käyttää arvokkaita tavaroita normaalissa käytössä ja asua ränsistyvissä taloissa, kontrastit ovat tuttavani mukaan joskus melko rajujakin - ja yllättäviä.

Pihalla tuttavaani vastassa oli mies, joka oli tehnyt arviointikäyntitilauksen. Hän oli talossa menehtyneen vanhuksen poika, henkilö, joka myös oli löytänyt ruumiin makaamasta hieman epämääräisessä asennossa sängyllään. Kyseessä oli ollut jonkinlainen sydänkohtaus, mies ei kertonut enempää, eikä tuttavani tehtävä ollut kysellä. Mies ojensi tuttavalleni avaimen asuntoon ja kertoi jatkavansa puutöitä liiterissä odotellessaan. Kaikki, millä olisi mitään arvoa, pitäisi kuulemma olla enemmän tai vähemmän esillä, mutta tuttavani pystyi lukemaan miehen kasvoilta, ettei hän halunnut viettää äitinsä kuolintalossa hetkeäkään enempää, kuin oli pakko.

Tuttavani hoiti tarkastuskierrosta rauhassa ja ammattitaidolla, merkiten tarkasti ylös tekemänsä löydöt. Hän kurkisti myös alakerran komeroihin, joissa näytti pääasiassa olevan joko vaatteita tai ruokakomerossa jäljelle jääneitä elintarvikkeita. Valokuvat lipaston päällä antoivat kuvaa elämästä, jota tämä talo oli kätkenyt sisälleen, mutta nyt jäljellä oli enää vain tyhjä kuori maanpäällisine tavaroineen.

Yläkertaan johtavien portaiden juurella tuttavani seisahtui hetkeksi. Hän oli tuntenut portailta alas päin valuvan kylmän ilman ihollaan, talo vuoti kuin seula. Sen seuraava määränpää olisi luultavasti purku-urakoitsijan jätelavalla, ja hän tunsi tavallaan sääliä, vaikka siihen ei hänen ammatissaan ollut varaa. Ei ollut varaa kiintyä tavaroihin, rakennuksiin tai ihmiskohtaloihin, joita nuo pitivät sisällään. Hän lähti nousemaan yläkertaan määrätietoisesti, mutta pysähtyi jälleen puolivälissä portaikkoa. Kuvitteliko hän vain, vai kuulostiko siltä kuin joku olisi seurannut häntä portaissa?

Hän tuhahti mielikuvalleen, ei hän yleensä ollut näin pelokas eikä varsinkaan taikauskoinen. Portaat narahtelivat vain luultavasti takaisin paikoilleen hänen painonsa jälkeen. Hän jatkoi matkaa ja pysähtyi jälleen ylimmälle portaalle, sillä oli tällä kertaa varma jonkun tulevan perässään. Portaat narahtivat tismalleen samankuuloisesti, kuin hänen painonsa alla hetki sitten. Hän käännähti ympäri ja tähysi pimeään portaikkoon, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi valmiina harppaamaan yläkertaan, tunsi hän jälleen kylmän ilmavirran ihollaan ja kuuli jonkun lausuvan "kaksi" takanaan. Hän säpsähti, harppasi eteenpäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri, mutta siellä ei ollut ketään.

Mielessään hän kävi läpi tapahtunutta, jonka oli pakko olla hänen mielikuvituksensa tuotosta. Ääni oli kuulostanut hauraalta kuiskaukselta, mutta sen oli pakko olla jotain muuta. Ehkä tuuli talon nurkissa. Tuttavani uskoi, että hänen hiljattain kokemansa menetys sai hänet kuvittelemaan omiaan. Hänen ei olisi vielä kannattanut palata takaisin töihin.

Purren hampaita yhteen hän kuitenkin harppoi yläkertaan ja kävi systemaattisesti sen pari huonetta ja vaatehuonetta läpi. Viimeisen vaatehuoneen kohdalla hän naurahti melkein hysteerisesti, kun huomasi ihonsa nousseen jälleen kananlihalle kylmän ilmavirran vuoksi. Hän oli varma, että vaatekaapin perällä jossain oli reikä seinässä, kun hän todistaisi sen, hän voisi nauraa omille kuvitelmilleen.

Hän alkoi siirrellä pölyisiä vaatteita tieltään toivoen löytävänsä kylmän ilmavirran alkulähteen, kun vaatekaapin ovi hänen takanaan narahti. Hän käännähti ympäri, päätti jättää vuotavan talon yläkerran oman onnensa nojaan ja oli juuri astumassa ulos vaatehuoneesta, kun kuuli jälleen jonkun kuiskaavan sanan "kaksi" huoneen pimennoista. Hän jähmettyi käsi vaatehuoneen kahvalla, sydän pamppaillen, yrittäen pohtia uskaltaisiko kääntyä katsomaan vai ei. Hän oli juuri kopeloinut vaatehuoneen läpi, siellä ei ollut ketään. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla.

Hän ei vilkaissutkaan taakseen, vaan lähti askeltamaan ripeästi pois yläkerrasta, pysähtyen vasta, kun hänen jalkansa olivat turvallisesti alakerran puulattialla. Silloin hän kuuli jälleen, kuinka askel toisensa perään alkoi laskeutua yläkerran portaita, lähestyen. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan päätti, että arviointi oli suoritettu ja ampaisi ulos.

Kuolinpesän haltija, talon emännän poika, tuli tuttavaani vastaan pihalla, ja huomasi tämän kalpeuden. Hän silmäili hetken tuttavaani, joka yritti saada tapahtumiin epätoivoisesti järkeä ja rauhoittua asiakkaansa edessä, voidakseen antaa tälle jonkinlaisen tarjouksen. Hän tiesi tehneensä huonoa työtä, mutta hän ei halunnut palata takaisin tuohon taloon, ei ainakaan yksin.

Mies oli hetken hiljaa ja totesi sitten, ettei kummituksia ole olemassa, mutta hänen äitinsä oli uskonut talossa asuvan Karjalan evakon hengen, joka oli kuollut siellä. Tuttavani hätkähti, mies oli puuttunut suoraan asiaan, jota hän oli yrittänyt saada järjellistetyksi. Hän naurahti epäuskoisena ja sanoi, ettei myöskään usko kummituksiin, vaikka ei ollut varma tarkoittiko sitä enää.

He keskustelivat hetken pihakeinussa kaupoista ja irtaimistosta, miten ja milloin työt suoritettaisiin. Kun mies oli allekirjoittanut sopimuksen, halusi tuttavani vielä lisä tarkennusta miehen äidin kummitustarinaan, sillä tuore kokemus varjosti hänen mieltään. Hän kysyi ikään kuin ohimennen tiesikö mies mihin evakko oli kuollut. Mies kertoi, että jonkinlaisiin raskaus- tai synnytyskomplikaatioihin aika pian saapumisensa jälkeen. Tyttö oli odottanut "äpäräkaksosia", ja oli matkannut evakkoon omien vanhempiensa kanssa.

Istuessaan takaisin autoonsa, huomasi tuttavani, että hänen kätensä tärisivät. Hän oli kuullut äänen sanovan selvästi sanan kaksi. Tarkoittiko se kahta menetettyä lasta nuoren evakkotytön kohdussa? Hän huomasi, ettei yhtäkkiä ollut enää varma mihin uskoa.

Eikä hän ollut varma, olisiko hän joutunut kokemaan tapahtumaa, mikäli ei olisi itse kokenut keskenmenoa vain vähän aikaisemmin.

Voiko tällainen olla sattumaa? Tai edes sattumalta mielikuvituksen tuotosta?

Kas, sitä emme koskaan saa tietää. Kukin päättäkööt, mihin itse uskoo.

Poika tyhjyydestä

Muutamia kuukausia sitten, talven ollessa kylmimmillään ja pakkasen purressa poskia näin kävelyllä koirani kanssa jotain erikoista. Päätän monesti lenkkini koirani kanssa kotini läheltä virtaavan synkän joen rannan kautta, sen varrella kulkevan lenkkipolun soran rahistessa tossujeni alla. Lenkkipolku on kesäisin leveä, mutta talvisin sen keskellä kulkee vain kapea kinttupolku, sillä talvikunnossapitoa sille ei ole. Polku kulkee eräässä kohdassa autotien alta, ja betoninen, uudehko silta joen vilkkaan virtauskohdan yläpuolella kohoaa korkealle yläpuolelleni. Keskellä jokea on tukipilarit ja tasanne, jolla satunnaisesti kesäisin näkee ihmisten koettavan kalaonneaan, toisinaan vesi on niin matalalla, että muutaman kiven päältä loikkimalla ja kahluusaappailla pääsee kuivana tasanteelle saakka.

Tuona talvipäivänä huomasin jo kaukaa siltaa lähestyessäni, että tasanteen päällä seisoi hahmo, joka näytti minusta nuorelta pojalta. Ehkä teini-ikäiseltä, ehkä hiukan nuoremmalta, mutta aikuisen hahmo se ei ollut. Joki tasanteen ympärillä oli jäässä, mutta virtauksen vuoksi en ollut varma, kuinka luotettava jääkerros on. Poika seisoi selin minuun, täysin hievahtamatta. Ajattelin, että on parempi kehottaa häntä tulemaan pois sieltä, varmuuden vuoksi. Nuoret kun saattavat keksiä kaikenlaisia tempauksia, en voisi kantaa harteillani sitä, että tälle pojalle sattuisi jotain ja olisin vain muutamalla sanalla estänyt onnettomuuden.

Harpoin nopeasti sillan alle, ja kohotin katseeni tasannetta kohden, valmiina varoittamaan poikaa, mutta hän oli kadonnut. Ensiksi säikähdin, että hän on tipahtanut toiselle puolelle tasannetta, ehkä jopa jäihin, joten kiirehdin joenmutkaan tähystääkseni tasanteen toiselle puolelle. Jää siellä oli ehjä, mutta poikaa ei näkynyt missään. Kävelin takaisin sillan alle tasanteen luo, ja huomasin, ettei jään päälle sataneessa lumessa ollut minkäänlaisia viitteitä siitä, että kukaan olisi kävellyt sitä pitkin tasanteen päälle. Myöskään vastarannan pehmeän kuohkeassa lumipeitteessä ei ollut jälkiä. Poika oli kuin ilmestynyt tyhjyydestä, ja kadonnut sinne.

Tuijotin hetken aikaa ajatuksissani lumenpinnan loputonta rauhaa, vaikka mielessäni kuohui. Lopulta minun oli pakko kohauttaa olkiani ja painaa tapahtunut villaisella, olin saattanut vain kokea jonkinlaisen näköharhan keskellä kirkasta talvipäivää.

Tämä yksittäinen tapahtuma ei olisi päätynyt blogiini, mikäli se ei olisi toistunut. Mutta pari viikkoa sitten, uskomatonta kyllä, näin hänet taas. Lumet olivat jo sulaneet, ilta-aurinko paistoi kuumottavan oranssia valoaan, vaikka kylmä tuuli vielä ujelsi sillan rakenteissa. Kuljin jälleen koirani kanssa kohti siltaa, ja matalalla paistanut aurinko häikäisi minua veden pinnalta. Näin hahmon seisovan sillan tasanteella, tuijottaen veden väreilevää pintaa samanlaisessa huojumattomassa, ajattomassa tilassa. Hän samaan aikaan oli siinä, mutta myös kuin ei olisi ollut. Ikään kuin varjo, joka olisi hetkeksi noussut maasta kokeakseen todellisen elämän, vain painuakseen jälleen maanpinnalle ikuisesti seuraamaan omistajaansa.

Mieleeni välähti saman tien muistikuva talvisesta kohtaamisestani, joten nostin käden silmieni varjoksi ja varoin edes räpäyttämättä silmiäni, halusin nähdä häviääkö ilmestys silmissäni. Pääsin yllättävän lähelle, mutten saanut tarkkaa näköyhteyttä, auringon valo kimmelsi suoraan kasvoilleni ja heijastui tuplana vielä vedestäkin. Yhtäkkiä jokin aalto tai vastaava sai valon välähtämään pojan suunnalla poikkeuksellisen kirkkaana, minun oli pakko sulkea silmäni. Ja kun avasin ne uudelleen, oli poika tyhjyydestä jälleen kadonnut. Kuten edelliselläkin kerralla, en havainnut vedessä tai rannoilla minkäänlaista liikettä, ääntä tai jälkiä.

Yritin muistella, olenko koskaan kuullut vanhan puusillan aikoihin nuoren pojan hukkuneen lähellä siltaa, ja myös ajankohtaa, jolloin ensimmäisen kerran tämän näyn kohtasin. En ollut kuitenkaan tehnyt muistiinpanoja, joten en osaa sanoa oliko päivämäärillä minkäänlaista yhteyttä. Oliko kyseessä jokin selittämätön, paranormaali tapahtuma, vai mielen temppu? Sitä en ainakaan toistaiseksi saa tietää. Varmuudella voin sanon, ettei näillä kahdella kävelyllä ollut muuta yhteistä, eikä mielessäni pyörineet asiat olleet kummallakaan kerralla samoja.

Jostain syystä tapahtuma toi mieleeni erään YouTube-videon, jossa autoilijat päättävät lähteä peruuttamaan auton pois, kun huomaavat mutkan takana keskellä tietä hievahtamatta istuvan pojan. He tuntuvat pelästyvän ja ajattelevan tiellä istuvan hahmon olevan ehkä kummitus, sillä kyseisen alueen kerrotaan olevan tunnettu paranormaalista toiminnastaan. Videossa kuitenkin spekuloidaan vaihtoehdolla, että poika saattoi olla osa ryöstöporukkaa, tarkoituksenaan saada autot pysähtymään, jotta rikoskumppanit pääsevät ryöstämään autoilijat. Oli kyseessä sitten kummitus, pila tai rikos, joka tapauksessa nämä miehet säästyivät kaikelta harmilta peruuttaessaan nopeasti pois. (Mikäli tällaiset tiellä tapahtuneet kohtaamiset kiinnostavat, niitä löytyy lisää YouTubesta mm. 14 Scary Highway Ghost Encounters, vaikkakin ainakin osa näistä on selvästi muokattuja, näyteltyjä tai liioiteltuja.)

Aina välillä kuulee kerrottavan tarinoita ihmishahmoista, jotka seisovat tienvarsilla omassa, ylhäässä hiljaisuudessaan, tai kallion reunoilla merta kaihoisana tuijottavina. Hahmoja on nähty autiotaloissa, hylätyissä sairaaloissa tai siltojen rakenteissa. Lähes aina, kun asiaa on lähdetty tutkimaan, on näiden paikkojen historiasta löytynyt kuolemaa, onnettomuuksia ja rauhattomuutta. Voisiko todella olla niin, että tämän kaltainen näky ei todella olekaan aistiharhaa, vai jokin onneton sielu, joka ei edes kuolemasta löytänyt rauhaa, vaan jäi ikuisesti häälymään kuolinpaikkansa läheisyyteen?

Mikä mahtoi olla näkyni pojasta sillan alla? Mieleni luomaa harhaa, vai jotain muuta?

Onko hän varjo menneisyydestä, tuomittu ikuisesti tuijottamaan sen veden pintaa, joka tunkeutui hänen keuhkoihinsa ja hukutti hänet ajasta ikuisuuteen?

Kuka oli poika tyhjyydestä?