Paranormaalia matkailua: Kummitusnähtävyydet

Iltalehti uutisoi 17.9.2017 muutamasta suositusta turistikohteesta, joissa kertoman mukaan kummittelee. Kaikista kiehtovin tarina löytyy Pariisin Eiffel-tornin historiasta, mainitsinhan aikaisemmassa matkailuaiheisessa blogitekstissäni jo siitä, kuinka rakkaus ja intohimo ovat erityisen väkeviä voimia, ja kiinnittävät helposti kuolevan hengen vielä osittain elävien maailmaan. Tuon kertomuksen mukaan Eiffel-tornissa kummittelee nuori nainen, jonka miesystävä työnsi julmasti alas tornista varmaan kuolemaan tämän kieltäydyttyä miehen kosinnasta. Entiset rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa tornissa suosikkipaikassaan, miehen tarkoituksena saada nainen suostumaan lopulliseen ja ikuiseen sitoutumiseen, naisen tarkoituksena jättää mies, ja jatkaa eteenpäin. Jotain lopullista todella tapahtui, ja tornissa vierailevien mukaan myöskin ikuista, sillä monet ovat raportoineet kuulevansa tuon traagisen tapahtuman toistuvan tornissa uudelleen ja uudelleen. He ovat kuulleet nuoren naisen kikatusta, sitten kiivastunutta keskustelua ja lopulta selkäpiitä kylmäävää kirkumista.

Olen kuullut ennenkin kummituksista, jotka jäävät toistamaan "omaa kuolemaansa". Nuo henget ovat kirottuja tuohon kohtalokkaaseen hetkeen, jokin tapahtuneessa sitoo ne siihen. Melko lähellä lapsuudenkotini seutuja sijaitsevalle junaradalle on moni ihminen päättänyt päivänsä vuosien saatossa. Seudulla kulkee tarina, jonka mukaan nuori poika astui junaraiteelle junan puskiessa armottomasti sitä pitkin, sillä pojan tyttöystävä jätti hänet. Kerrotaan, että poika hyppäsi erään pensaan takaa, mutta olisikin muuttanut mielensä ja koittanut loikata alta pois - liian myöhään. Tapahtumapaikalta löytyi kaksi valokuvaa, toisessa oli pojan vanhemmat, ja toisessa tyttöystävä, joskin tämän kuva oli repeytynyt, eikä sitä löydetty kokonaan. Samassa kohdassa noilla raiteilla on nähty usein seisovan hahmo, joka tuijottaa alaspäin käsissään olevaa pientä paperinpalaa, mahdollisesti valokuvaa. Hahmo on kadonnut kuin savuna ilmaan, kun sille on huudettu ja varoitettu lähestyvästä junasta.

Eiffel-torni saattaa olla henkien läsnäololtaan lähes Aokigaharan itsemurhametsän veroinen tapaus, sillä se on myös suosittu itsemurhapaikka. Tornin rakenteet ovat nähneet paljon tuskaa, ja vahvaa, pohjatonta epätoivoa. Nuo voimakkaat tunteet ovat väkisin jättäneet jälkensä.

Iltalehden kummittelevista turistikohteista mainitaan myös Moskovan Kreml, Hawaii Volcanoesin kansallispuisto Yhdysvalloissa, Rooman Colosseum, Kiinan muuri sekä Yhdysvalloissa sijaitseva Grand Canyon. Colosseum on paikka, jossa verenvuodatukselta ei ole vältytty, ja Kiinan muurin alle huhutaan haudatun muuria rakentaessa kuolleita. Paranormaalia matkailua ajatellen nämä eivät kuitenkaan ole hyviä kohteita, ellei jollain ilveellä pääsisi paikalle silloin, kun siellä ei ole tuhansittain muita turisteja. Enkä keksi siihen mitään laillista keinoa.

Viime vuonna Iltalehti uutisoi myös Suomessa olevista kummituskohteista, joista pari on jo blogiinikin asti löytäneet tiensä (lue: Mustion linnan kummitukset ja Kummituskämppä). Myös tarina Kaivopuiston vanhalle rautatielle kuolleista pojista tuo erään aikaisemman tekstini Suomiehestä mieleeni. Kaivopuiston kertomuksen mukaan lapsensa menettänyt äiti kävi talvisin piirtämässä kuolinpaikalle lumeen kaksi ristiä, kesäisin hiekalle. Kun äiti menehtyi, alkoi ristejä ilmestyä kolme.

Jos todella uskaltaisi, olisi hienoa päästä vierailemaan kohteissa, joissa kerrotaan kummittelevan. Joissa joku onnekas, tai epäonnekas (riippuu kummasta suunnasta asiaa katsoo), on päässyt todistamaan yliluonnollista tapahtumaa aivan nenänsä edessä. Kun jotain niin konkreettista kokisi, olisiko enää koskaan oma itsensä, vai jättäisikö tapahtuma ikuiset arvet?

Iltalehden artikkeli maailman kohteista alkaa videolla, jossa kerrotaan Helsingin Bulevardia-apteekin alkutaipaleista. Vuonna 1941 farmaseutti näki apteekin kellarikerroksessa valoa hohtavan henkiolennon, joka liiteli häntä kohti kuin apua anoen. Farmaseutti ryntäsi takaisin yläkertaan ja lukitsi itsensä turvaan, suostuen poistumaan vain kollegan läsnäollessa. Tuo farmaseutti olisi aivan varmasti sitä mieltä, että oli epäonnekas, ja tapahtuma vahingoitti hänen psyykettään loppulämän ajaksi. Kuitenkin suomalainen Haamujengi, eli Aavedatan Marko ja Jupe Keskitalo luultavasti riemastuisivat kokemastaan. Meitä on moneen junaan.

Minä taas...

No, saisin todella, todella hyvän tekstin.

Ja siitä päätellen, että muutama varjohahmo ja selittämättömät äänet ja liikkeet sekä kotonani että lapsuudenkodissani saavat minut kauhusta suunniltaan, saattaisi olla, että muutama lamppu jäisi yöksi päälle, jotta uskaltaisin edes hiukan nukkua.

En kuitenkaan voisi koskaan enää ummistaa silmiäni paranormaalilta, en nyt kun olen alkanut ymmärtää sen olemassaolosta.....

Se mitä tapahtuu yläkerrassa, jääköön yläkertaan

Syyskuu. Syksy todella on saapunut, ja sitä myöden myös pimenevät illat. Edessä on vainajien muistopäivä, päivä jolloin kuolleet kulkevat keskuudessamme, sekä tietenkin kaupallistunut halloween. Syksyisin uskottiin kuolleiden henkien olevan lähempänä kuin koskaan luonnon kuihtuessa.

Kesän aikana oli pitkiä rauhallisia kausia, jolloin mitään selittämättömyyksiä ei tapahtunut, mitä nyt ukonilmojen aikaan valot syttyivät itsestään ja joskus satunnaisesti muulloinkin. Ehkä joitain ääniäkin kuului öisin, mutta kesän valossa ja unenpuutteessa sanoin joka kerran itselleni sen olevan kissan syytä. Toisinaan itseään on niin helppo huijata.

Mutta yö viikko sitten, se oli erilainen.

Näen paljon unia, ja muistan ne yleensä aamuisin hyvin. Uniin saattaa joskus sekaantua ympärilläni kuuluvat äänet niin sisältä kuin ulkoa, kuten kerroin mm. blogitekstissäni Valo kesäyössä. Viime kuukausien aikaiset huonosti nukutut yöt ovat olleet oivia, tyhjiä tauluja sekaville unille ja todellisuuden sekä unen rajojen hämärtymiseen. Olen monesti heräillyt kesken unen ja "kuullut" vielä hetken unien ääniä, mutta äänet ovat lakanneet nopeasti kun olen kiskonut itseni ylös unen utuisesta maailmasta. Valo kesäyössä -tekstissäni näin ei ollut.

Tuona yönä näin "perusunta", jonka tapahtumat sijoittuivat työpaikalleni. Siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, selvitin parin työkaverini välistä kahnausta. Unessani alkoi kuulua lapsen kiukkuista huutoa. Ääni kuului selvästi pienelle pojalle, eikä se sopinut meneillään olevaan uneeni. Hetken pohdin unissani mistä ääni oli yhtäkkiä alkanut kuulua, kunnes rupesin heräilemään. Huuto vaimeni, mutta kuului edelleen "lapsen kiukutteluna" avatessani silmäni. Unenpöpperössä päättelin äänen tulevan naapurista.

Yhtäkkiä yläkerrastamme kantautui pari tömähdystä, suoraan makuuhuoneemme yläpuolelta. Pienen pojan ääni kuului vielä hetken, eikä se kuulostanut mielestäni naapurista tulevalta jo pelkästään sen vuoksi, ettei naapurissamme asu pieniä poikia. Ääni oli liian kirkas, selkeä, tullakseen seinien takaa. Tömähdykset olivat kuulostaneet pieniltä askeleilta yläkerrasta. Lapsen kiukkuiselta, mielenosoitukselliselta kävelyltä. Jähmetyin sängylläni ja tunsin kauhun hiipivän itseeni. Äänet hiljenivät ja yö oli taas untuvaa, hiljaista ja pehmeää.

Tuijotin hetken makuuhuoneemme kattoa ulkovalon hämärässä kajossa ja komensin pelontunteen pois sisältäni. Kyseessä oli väkisin ollut pelkkä uni. Koiramme katsoi minua ihmeissään sänkyni vierellä, myös kissa tuijotti minuun väsyneellä katseellaan. Olinko minä herättänyt nekin?

Mielessäni pyöri hetken tapahtumat, joita aikaisemmin on kotonani käynyt, kuten esimerkiksi suklaarasian tipahtaminen pöydältä itsestään. Ajatukset rynnistivät mieleni läpi, kuin olisin avannut jonkin oven ja päästänyt ne riehumaan mieleeni vapaasti. Päätin työntää pelon takaisin sinne mieleni komeroon, josta sen olin juuri laskenut irti. Olin väsynyt ja ajattelin antaa asian olla, en uskaltaisi nousta. Päätin, että kyseessä oli uni. Piste.

Kuulin henkäisyn vierestäni ja puolisoni unisen äänen toteavan, että "nuo pojan äänet kuulostivat ihan siltä kuin ne olisivat tulleet yläkerrasta".

Tunsin sydämeni alkavan lyödä jälleen piirun verran kovempaan tahtiin. Puolisoni oli kuullut saman. Se ei ollut unta.

"Olisivatko tulleet naapurista? Mutta eihän naapurissa ole poikaa", sain suustani.

"No ei", puolisoni totesi vaimeasti tyynyään vasten, "mutta mikä muukaan se olisi ollut".

Niinpä. Mikä muukaan?

Tuijotin kattoa kuunnellen sydämeni rummutusta ja pelottavat muistot rymistivät taas mielessäni vapaalla jalalla.

Mikä muukaan?

Tervetuloa, syksy.