Magiaa metsässä

Löysin taannoisella metsäkävelylläni jotain häiritsevää, joka sai selkäpiin karmimaan. En ole juuri viihtynyt metsissä ilman uskollista koiraystävääni, mutta toisinaan on pakko päästä suurten puiden, sammalten ja luonnon rauhoittavaan syleilyyn. Tällä kertaa happihyppely metsässä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhoittava.

Jo metsään mennessä minulla oli kummallinen tunne, joka sai minut pälyilemään olkani yli. Kuin joku seuraisi kulkuani. Ravistin tuntemukset harteiltani, sillä ajattelin sen johtuvan puhtaasti siitä, etten ole tottunut kulkemaan metsäpolkuja yksin. Koiran kanssa oloni ei koskaan ollut yhtä rauhaton. Jonkin matkaa kuljettuani metsän synkkä tunnelma ympärilläni tuntui tiivistyvän, ja päätin, että tämä irtiotto arjesta riittää tällä kertaa. Täydellisen rauhan saavuttamiseksi en ollut ottanut edes puhelinta mukaan, se olisi saattanut tuoda mieleeni jonkinasteista turvallisuudentunnetta.

Olin aikaisessa kääntyä ympäri, kun katseeni harhaili tumman kuusikon aluskasvillisuuteen. Näytti siltä, kuin sammalta olisi tallottu ja pengottu maassa. Kävelin tarkastelemaan näkyä lähempää. Maahan oli myllerretty hieman muodottoman näköinen pentagrammi, jonka keskellä maassa makasi irvokas, harmahtava kangasnukke. Näytti siltä, kuin nuken päässä olisi oikeita ihmisen hiuksia epämääräisinä tukkoina ja sen silminä toimivat kankaaseen ilmeisesti tussilla piirretyt pienet, ylösalaiset ristit. Näky oli lähes kuvottava, ja minua alkoi pelottaa. Paikassa oli tosiaan synkkä, voimakas tunnelma, tuntui siltä kuin luontokin ympärilläni olisi ollut täysin hiljaa. Mitä ikinä täällä olikin tehty, liittyi siihen vähintään joku todella häiriintynyt ihmisyksilö, pahemmassa tapauksessa jotain voimakkaampaa.

Lähdin hämärän laskeutuessa metsästä melko vauhdikkaasti ja jännityksen vallassa, jokainen ympäriltäni kuuluva kahahdus hermostuttaen minua. Päätin tulla pian uudelleen, jotta saisin kuvan paikasta. Kun seuraavan kerran pääsin paikan päälle, oli jäljellä vain takaisin paikoilleen potkittua sammalta ja karmaiseva tuntu siitä, että olin todistanut aikaisemmin jotain todella väärää. Mieleeni nousi välittömästi ajatus siitä, etten välttämättä ollutkaan metsässä yksin ensimmäisellä kerralla nuken nähdessäni. Ehkäpä tekijällä oli vielä hommat kesken, ja hän piileksi jossain lähellä kun kävin tapahtumapaikalla, tarkkaillen minua ja liikkeitäni. Ajatus siitä oli kammottava.

En ole koskaan pahemmin uskonut voodoo-nukkeihin, mutta näkemäni sai minut tutkimaan asiaa. Metsässä oli selvästi yritetty tehdä jonkinlaista voodoo-taikaa, vaikkakaan pentagrammi ei voodoo-uskomuksiin liitykään. Kaikki näkemäni viittasi mustaan magiaan, sillä pentagrammi viittaa vahvasti satanismiin, vaikkakin ironista kyllä, se tarkoitti alkujaan myös kristillisessä uskonnossa päinvastaista. Pentagrammi oli kristinuskossa alkujaan nimittäin viiden aistin ja terveyden symboli, jonka uskottiin keskiajalla suojaavan noidilta ja pahoilta hengiltä. Vasta myöhemmin se liitettiin vahvasti saatananpalvontaan.

Voodoo-nukeista kerrotaan kirjassa Maailman mysteerit, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Gummerus 2016), että ne ovat yleensä kankaasta, vahasta tai savesta tehtyjä nukkeja. Rituaalit kohdistuvat tiettyyn henkilöön tarkoituksena vahingoittaa häntä tai vähintäänkin asettaa hänet rituaalin suorittajan valtaan. Tällainen yhteys nuken ja uhrin välille voi syntyä, kun nukkeen liitetään uhrin hiuksia, kynsiä tai elimistön eritteitä. Kirjassa kerrotaan, että nukkea jollain tapaa vahingoittaessa, ilmenee sama vaikutus myös uhrin vastaavassa ruumiinosassa ja jos nukke kokonaan hävitetään, sen edustaman henkilön uskotaan olevan tuomittu kuolemaan.

Huolimatta voodoo-nuken saamasta pahasta maineesta ja rinnastettavuudesta mustaan magiaan, on voodoo-uskonto kuitenkin alunperin viaton uskonto, jonka ulkopuoliset ovat leimanneet pahamaineiseksi. Kirjassa Maailman mysteerit kerrotaan, että voodoon lähtökohdat ovat Länsi-Afrikassa, josta se levisi orjuuden mukana muille mantereille. Voodoossa käytetyt luut, pääkallot ja tanssirituaalit saivat sivustakatsojat uskomaan kyseessä olevan mustan magian tai vainajien palvonnan. Myös eläinuhrien käyttö saattoi järkyttää, vaikka lähinnä kyseessä oli eläimen teurastaminen syömiskäyttöön julkisessa seremoniassa, joka oli omistettu voodoo-jumalille.

Wikipediassa voodoo-nukeista kerrotaan, että niitä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan ja nukkeen täytyy alkuun yhdistää oikea henkilö kirjoittamalla tämän nimi siihen, tai liittämällä hänen valokuvansa nukkeen. Tämän jälkeen nukkeen liitetään jotain henkilön omaa, kuten esimerkiksi hiuskiehkura tai vaatekappale.

Ehkäpä metsässä todistamani näky olikin siis jonkinlainen suojelusloitsun kaltainen yritys tiettyä henkilöä kohtaan. Jos otetaan pentagrammin alkuperäinen tarkoitus ja se, että nukke oli asetettu kuvion sisälle, voisi kuvitella sen liittyvän jotenkin tämän henkilön suojaamiseen. En millään muista varmuudella, oliko nukkeen tuikittu jotain vahingoittavan näköistä. Haluaisin todella uskoa kyseessä olleen jonkin hyvän tarkoituksen. Mutta...

Jokin nuken järkyttävässä ulkomuodossa kuitenkin saa minut vahvasti toiselle kannalle. Nukke ei näyttänyt siltä, että sitä tehdessä olisi ajateltu rakasta henkilöä, jota halutaan suojella. Se oli niin irvokkaan näköinen, että sellainen voi syntyä vain äärimmäisestä vihasta ja pohjattomasta raivosta. Ja ehkä juuri se oli kaikkein pelottavinta nuken näkemisessä.

Oli tässä sitten todella sotkeuduttu johonkin mustaan magiaan tai ei, on järkyttävää ajatella, että kuka tahansa ohikulkijoistani on häilynyt niin häiriintyneen vihan vallassa, että on nähnyt kaiken tuon vaivan. Emme pysty näkemään kanssaihmistemme mieliin ja sielujen syvimpiin kolkkiin, ja voi olla että se on hyvä asia. Joissakin meissä piilee sisällä pahuutta, jonka mustuus nielisi elävältä.

Vanhassa intiaanien tarinassa kerrotaan, että sisällämme taistelevat kaksi sutta. Toinen on paha: täynnä vihaa, kateutta, surua, katumusta, ahneutta, ylimielisyyttä, itsesääliä, syyllisyyttä, paheksuntaa, valheita ja egoa. Toinen on hyvä: täynnä iloa, rauhaa, rakkautta, toivoa, tyyneyttä, nöyryyttä, kiltteyttä, hyväntahtoisuutta, empatiaa, anteliaisuutta, totuutta ja myötätuntoa.

Entä kumpi näistä susista sisällämme lopulta voittaa taiston?

Se, jota me ruokimme.

Bulevardi tuonpuoleiseen

Vierailen aina satunnaisesti kohteissa, joissa väitetään kummittelevan tai ilmenneen jonkinasteisia yliluonnollisia tapahtumia. Viime talvena pysähdyin hetkeksi erääseen Helsingin maineikkaaseen apteekkiin, jossa kerrotaan kummittelevan. Päätin kysäistä paikalla olevilta työntekijöiltä näkökantaa asiaan, ja tarkkailla heidän reaktioitaan. Vierailusta tuli mielenkiintoinen, joskaan ei kovin antava.

Iltalehden uutisoima tarina apteekki Bulevardiasta kiinnitti huomioni, ja lähdin paikan päälle. Linkin takaa paljastuu video, jossa Vanessa Kairulahti Helsingin kaupunginmuseosta kertoo apteekissa tapahtuneen paranormaalin ilmiön taustoja. Tapahtuma sijoittuu apteekin alkuajoille 1940-luvulle, kun apteekin farmaseutti lähti iltasella hakemaan alakerran kellaritiloista täydennystä lääkehyllyihin. Hän oli huomannut kellarissa kajastavan valon, ja oli luullut jonkun toisen työntekijän jättäneen valot päälle. Valo oli kuitenkin kertoman mukaan tullut henkiolennosta, jolla näkyi vaan pää, hartiat ja värisevä viitta. Henkiolento oli lähtenyt lähestymään farmaseuttia, joka oli lähtenyt pakoon vauhdikkaasti. Kummitus oli vaikuttanut apua anovalta. Farmaseutti säikähti kokemastaan niin, että lukittautui apteekin päivystyshuoneeseen, ja vaati kollegoiden tukea uskaltautuakseen ulos. Samainen farmaseutti ei enää kohdannut kummitusta, mutta etenkin apteekin alkuaikoina yksittäisiä paranormaaleja tapahtumia kävi myös muulle apteekin henkilökunnalle.

Vieraillessani paikan päällä odotin, että minua edeltänyt asiakas saisi asiansa hoidettua, ja henkilökunnan jäsen ehtisi ehkä hetken keskustella kanssani. Kun hän lähestyi minua, kerroin suoraan hänelle syyn vierailuuni ja mielenkiintoni apteekin paranormaalia historiaa kohtaan. Näin, että nainen ensin hieman häkeltyi, ja toinen apteekin työntekijä kauempaa kiinnitti myös huomionsa minuun. Hän ei osallistunut keskusteluun, mutta jäi kuuntelemaan. Kanssani keskustellut nainen kertoi, että on kuullut jotain kummitustarinasta, mutta ei tiedä siitä sen enempää. Hän sanoi, että on huomannut Helsingin kaupungissa järjestettävien kummituskävelyseurueiden pysähtyvän apteekin kohdalla, muttei itse ole kokenut, tai ainakaan tiedostanut kohdanneensa paranormaaleja tapahtumia. Hän kertoi myös, että alkuperäinen kellarivarasto ei ole enää samalla tavalla käytössä, vaan tiloissa on vuosien varrella tehty muutoksia. Minulle jäi tunne, että kanssani keskutellut nainen oli aiheesta kiinnostunut, mutta suhtautui siihen ehkä hieman arkaillen, ehkäpä siksi, ettei halua ajatella yliluonnollisten tapahtumien mahdollisuutta omalla työpaikallaan. Kauempana kuunnellut nainen näytti pälyileivän epävarmempana, kuin ei osaisi lukea olenko täysissä järjissäni. En saanut naisista irti mitään enempää, joten kiitin heitä kohteliaasti, nappasin voidepurkin hyllyltä ja siirryin kassalle.

Kassalla minua palveli nuori miesharjoittelija, joka kuulosti innostuneelta kuulemastaan. Hän ei myöskään ollut tutustunut harjoittelupaikkansa yliluonnolliseen puoleen, joten kertoi hieman naurahdellen, että onkin ihmetellyt kun on nähnyt joskus tavaroiden lennähtelevän itsestään hyllyiltä. Hän puhui hieman hiljempaa, kuin ei välittäisi kahden vanhemman työntekijän kuulevan.

Vierailuni jälkeen en pohtinut Bulevardian mahdollista kummitusta, vaan eniten suhtautumista yliluonnollisuuteen. Miksi se tuntuu olevan joillekin niin vaikeaa? Jopa minä itse kirjoitan blogiani nimimerkin takaa, mutten pelkää silti keskustella asioista kasvotusten. Johtuuko kielteinen suhtautuminen aiheeseen ensisijaisesti pelosta tuntematonta kohtaan vai vahvasta järkiperäisyydestä, joka tuomitsee toisinajattelijat välittömästi höyrähtäneiksi?

Kierrellessäni ja kohdatessani kummittelevia paikkoja, näen kaikenlaista suhtautumista. Bulevardiasta olisi saanut varmasti enemmän irti, jos paikalla olisi ollut erilainen henkilökunta. On helppo työskennellä asian suhteen, jos paikalla sattuu olemaan samanlainen henkilökunnan jäsen, kuin esimerkiksi Cafe Bar Hoffissa käydessäni kyselemässä Wetterhoffin kummituskaapista, mutta myös tällaisesta vierailusta saa ajatuksia ja ennen kaikkea uuden kokemuksen irti.

Aion piipahtaa Apteekki Bulevardiassa vielä toistekin ja katsoa ketä on paikalla sillä kertaa, jos sattuisi olemaan sellainen henkilö, kenellä olisi joku kummitustarina nykypäivän Bulevardiasta kerrottavanaan. Sitä odotellessa täytyy tyytyä sotavuosien jälkeisiin kokemuksiin, ja muihin urbaaneihin legendoihin, joita aiheesta kerrotaan.

Mikäli kellarikerroksessa aikanaan todella oli apua anova aave, löysikö se pelastuksensa? Vai odottaako se vain uinuvassa tilassa juuri oikeaa henkilöä, kenelle näyttäytyä.

Ehkä tämä kertomus ei olekaan vielä päättynyt...

Uinu, uinu lemmikkini

Tämä kuukausi on ollut minulle poikkeuksellisen vaikea. Kesäkuun lopussa, tasan kuukausi sitten 29.6. nimittäin menetin koiraystäväni, enkä liioittele hetkeäkään kertoessani, että se oli paras ystäväni.

Koirani on esiintynyt tässäkin blogissa satunnaisesti, ja on ollut äärimmäisen iso ja tärkeä osa elämääni (muutamana mainittakoon tekstit: Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää, Ei haukku haavaa tee ja Jos metsään haluat mennä nyt). Vain sellaiset teistä, jotka ovat menettäneet joskus rakkaan lemmikkinsä, parhaan ystävänsä, voivat käsittää surun määrää, jonka tällainen menetys tuo tullessaan. Kaiken lisäksi meillä piti olla vielä vuosia jäljellä, koirani oli vasta saavuttanut yhdeksännen ikävuotensa, kun tavallista hammasleikkausta seuranneet vakavat komplikaatiot saattoivat minut ja puolisoni sen päätöksen äärelle, että koiralle oli pakko tehdä eutanasia ennen kuin kuolema iskisi kipeämmällä tavalla. Olimme surun murtaneita.

Tällaisen menetyksen äärellä haluaisi ennen kaikkea tukeutua siihen, että myös rakkaat lemmikkimme jatkavat jonnekin, etteivät nekään ole vain pelkkää energiaa, joka katoaa ikuisesti. Kuulin koirani kynsien rapsuvan lattiaa vasten, kun sen kuolemasta oli vasta viikko, ja ajattelin että pitääpä kissamme hyvin samanlaista ääntä kuin koiramme. Sitten muistin, että kissa on ulkona valjailla kiinni terassilla, se ei voinut mitenkään aiheuttaa ääntä. Kuulemani saattoi kuitenkin olla vain alitajuntani tuotosta, sillä avasin juuri silloin yläkerrassamme kaapin, jossa myös koiranherkkuja pidettiin, ja se sai aina vipinää koiraystäväni tassuihin. Ehkä alitajuntani oli niin tottunut kaapin avaamista seuraaviin ääniin, että mielikuvitukseni loi ne. Olisi kuitenkin lohdullista ajatella, että koiramme oli vielä jollain tapaa läsnä.

Kaikista erikoisin tapahtuma koirani kuolemaan liittyen kävi kuitenkin sen kuolemaa seuraavana päivänä. Perjantain ja lauantain välistä yötä olin viettänyt eläinsairaalassa, ja sunnuntaiaamuna havahduin väsyneenä ja turtana siihen tosiasiaan, että paras ystäväni oli lopullisesti poissa. Olin varma, että olin herännyt aikaisin, mutta vilkaistessani ranteessani aina loistavaa gps-aktiivisuuskelloa huomasin, että se näytti kellon olevan jo 10:36. Kurtistin kulmiani, en olisi uskonut nukkuvani niin myöhään. Havahduin täysin, kun huomasin, että kellonajan alapuolella luki La 29.

Oloni oli sekava, eikö eilen ollutkin lauantai 29.6.? Muistinko todella niin väärin, entä jos koirani kuolinpäivä olikin lauantai 28.? Hyvin mahdollista. Kokeilin näppäillä kelloni sivussa olevia nappeja, mutta ne eivät toimineet. Kelloni oli täysin jumissa. Yhtäkkiä tajusin, että se oli jumissa ajassa, jolloin koirani oli kuollut. Lauantai 29. klo 10:36.

Herätin puolisoni, joka ihmetteli asiaa yhtä paljon kuin minäkin. Olen kuullut ja lukenut paljon pattereilla toimivista ja vedettävistä kelloista, jotka ovat pysähtyneet kuoleman läsnäollessa, mutta tämä tapaus oli outo ja erilainen. Kello oli palautunut tuohon aikaan, sillä edellisen, surullisen päivän se oli toiminut normaalisti. Muistan sen siitä, kun päivän kuluessa laskin tunteja, jotka olin selvinnyt surun kanssa. Kelloni ei toiminut lainkaan, joten jouduin sammuttamaan sen, eikä se suostunut käynnistymään heti uudelleen. Emme ymmärtäneet mitä se tarkoitti, miten tuollaista voi edes tapahtua gps:n kautta aikansa päivittävälle älykellolle?

Siihen ei ole mitään järkevää selitystä, mutten myöskään ymmärrä paranormaalia kantaa. Mikä oli tämän viestin tarkoitus, vai oliko sellaista? Tapahtuneen jälkeen kelloni on toiminut moitteettomasti.

Nyt olen elänyt ikäväni kanssa jo kuukauden päivät, kiitollisena kaikista vuosista, jotka parhaan ystäväni kanssa sain. Sen tuhkat on haudattu lapsuudenkotini metsään, sillä siellä se aina viihtyi. Paikka, jossa saa rauhan.

Elämä on arvaamaton, ja se on lyhyt. Mitä tapahtuu sen jälkeen?

Se selviää jokaiselle myöhemmin.

Hyvästi, ystäväni.

Paranormaalaus

Aina silloin tällöin luen joko sivistykseksi, tai itseni kiduttamiseksi (riippuen teoksesta), jonkin kirjaklassikon. Viimeisimpänä valikoin kesäiltoihini Oscar Wilden teoksen Dorian Grayn muotokuva. Älkää huolestuko, tämä ei ole kirjablogi, mutta tämä kirja inspiroi minua kertomaan tietynlaisesta paranormaalista "genrestä".

Kirjassa Dorian Gray oli alkuun viaton ja puhtoinen, mutta helposti muovattavissa. Hänestä maalattiin muotokuva, ja pinnallisena Dorian toivoi kauneuden, joka hänessä nuorena oli, säilyvän ikuisesti. Miksei muotokuva voisi vanheta ja kantaa hänen syntiensä taakan kasvoillaan? No, näin kävi, ja muotokuva muuttui vuosi vuodelta rumemmaksi, sillä Dorian syöksyi synnistä toiseen, ja hänen sielunsa paloi mustaksi. Kirja on fiktiivinen, mutta entäpä tosielämän tarinat kummittelevista tauluista?

Löysin hyvän listauksen kummittelevista tauluista (myös YouTubessa melkein samalla kokoonpanolla: Haunted Paintings with Creepy Backstories). Listauksen ehkä tunnetuin taulu on nimeltään The Hands Resist Him, mutta se tunnetaan myös nimellä "eBay Haunted Painting". Toisen nimensä se sai, kun sen omistanut pariskunta laittoi sen myyntiin kertoen avoimesti paranormaaleista tapahtumista, joita sen lähettyvillä on sattunut. Maalauksessa on poika, joka seisoo suuren kokoisen tyttönuken vieressä. Heidän takanaan ovat synkät ikkunaruudut, joihin on painautunut käsiä. Pariskunta väitti, että maalauksen hahmot saattoivat lähteä taulusta öisin ja ilmestyä siihen huoneeseen, jossa taulu oli esillä. Maalauksen myös uskotaan aiheuttaneen taidegallerian omistajan ja taidekriitikon kuolemat, taidegallerian ollessa taulun ensimmäinen esillepanopaikka, ja kriitikon ollessa ensimmäinen, joka taulun arvosteli.

Listauksessa kerrotaan myös italialaisen taiteilijan, Giovanni Bragolin maalaussarjasta The Crying Boy, joiden kaikkien väitetään vetävän puoleensa tulta. Jokaisessa tämän sarjan teoksessa kuvataan nuorta poikaa, jonka poskia pitkin valuvat kyyneleet. Suru on vahvasti läsnä. Taulujen väitetään selvinneen tulipaloista, vaikka koko huone niiden ympärillä olisi palanut tuhkaksi. Jopa turmapaikalle ensimmäisenä saapuneet palomiehet ovat raportoineet samaa, hämmästyttävää asiaa tuhoista.

Monet, ehkä jopa kaikki meistä ovat tietoisia Edvard Munchin kuuluisasta teoksesta nimeltä Huuto, joka saa kylmät väreet kulkemaan katsojan selkärankaa pitkin. Taiteilijalla on kuitenkin toinen, vähemmän tunnettu teos, jonka ympärillä väitetään tapahtuvan paranormaaleja asioita. Tämä teos tunnetaan nimellä The Dead Mother. Maalauksen etualalla seisoo nuori tyttö, joka pitelee käsiä korvillaan kuin yrittääkseen estää totuutta vyörymään ylitseen ympäriltään kantautuvina surun valitteluina, seisoessaan äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Vuoteessa makaa kalpea hahmo, joka on hiljentynyt iäksi. Väitetään, että ihmiset, jotka ovat katsoneet taulua liian kauan, ovat saattaneet alkaa huutaa selittämättömän hysterian vallassa. Ne, jotka ovat säilyttäneet hermonsa taulun läheisyydessä kertovat, että ovat kokeneet voimakkaita kylmiä väristyksiä ja epämiellyttäviä tuntemuksia katsoessaan taulua. Munchin uskotaan inspiroituneen taulun maalaamiseen ammentamalla omia muistojaan, sillä hänen äitinsä kuoli tuberkuloosiin hänen ollessaan vain viisi vuotta vanha. Taulun psykologiset vaikutukset ovat jo oma lukunsa, mutta niiden lisäksi väitetään, että tytön katse seuraa taulusta katsojaa, ja jotkut ovat jopa kuulleet äidin vuoteen lakanoiden kahisevan.

The Dead Mother ei ole ainoa paranormaalin listauksen taulu, jonka hahmon katseen väitetään seuraavan taulun läheltä kulkevia. Tällaisia ovat vielä esimerkiksi Bernardo De Galvezin muotokuva samannimisen hotellin tiloissa ja The Love Letters, johon uskotaan siirtyneen vuonna 1887 menehtyneen, neljä vuotiaan tytön haamun hänen menehdyttyään samassa hotellissa, jossa taulu oli esillä. Molempien näiden taulujen lähellä raportoidaan myös pyörryttävistä tuntemuksista ja kylmistä väreistä, taulut saavat sekä katsojansa, että lähellä olevat, tuntemaan itsensä huonovointisiksi.

Tämän kaltaisia tuntemuksia herättävät myös seuraavat teokset: Man Proposes, God Disposes, The Stagecraft, The Rain Woman ja The Anguished Man, jossa taiteilija käytti maalina myös omaa vertaan ja teki itsemurhan melko pian maalauksen valmistumisen jälkeen. Myös muita selittämättömiä, paranormaaleja tapahtumia kerrotaan tapahtuneen näiden taulujen läsnä ollessa, erään taulun esillepanohuoneessa on jopa havaittu tumma mieshahmo. Joissakin tapauksissa huoneen tavarat ovat vaihtaneet paikkoja, tai huoneesta on löytynyt selittämättömiä "vesivuotoja".

Listauksen viimeisintä taulua, Zdzislaw Beksińskin maalaamaa painajaismaista teosta ei kannata katsoa kovinkaan kauan, koska sen katsomisen uskotaan aiheuttavan välikäsien kautta lopulta katsojansa kuoleman. Maalauksen löytää nimellä Untitled Nightmarish Painting (nimeämätön, painajaismainen maalaus) ja se tuntuu olevan viikatemiehen suosiossa. Taiteilija menetti vaimonsa vuonna 1998, vuoden kuluttua siitä hänen poikansa teki itsemurhan ja vuonna 2005 taiteilija itse joutui murhan kohteeksi.

Nämä taulut ovat "vain" ne maailmalla tunnetut riivatut maalaukset, mutta niitä löytyy varmasti myös täältä koti-Suomesta. En osaa eritellä tuntemuksia nyt, mutta muistan kyllä joskus kohdanneeni niin karmaisevan suomalaisen teoksen, että se sai sisälleni hyytävän kylmyyden ja mustasi mieleni pitkäksi ajaksi.

Esineet voivat olla riivattuja, ne saattavat olla jonkin yliluonnollisen energian kourissa. Mutta minusta on jotenkin karmaiseva ajatella, että riivattu esine olisi vaikkapa jokin sellainen taulu, jossa on jokin ihmishahmo.

Voisiko mikään olla niin karmivaa, kuin astua öisen pimeyden saartamaan huoneeseen täysin varomattomana ja nähdä huoneen nurkassa seisova hahmo. Hahmo, jonka paikka seinälle ripustetusta muotokuvasta ammottaisi tyhjyyttään.

Riivattu esine tai huonekalu on tarpeeksi kammottava asia erikseen, mutta entä, kun riivatulla asialla on kasvot - silmät, joilla seurata? Joiden tuijotuksen huomaa seuraavan huoneen halki. Se on kuin ikkuna tuonpuoleiseen.

Ja ikkunasta voi kulkea molempiin suuntiin. Älä anna sen viedä sinua mukanaan.