Uusi kotimme lapsuudenkotini läheisyydessä on valanut minuun mielenrauhaa. Täällä, suurten metsien siimeksessä tunnen todella olevani kotona. Tunnen palanneeni juurilleni, joista aikaisemmin revin itseni irti turhankin vimmatusti.
Kotimme on rakennettu 60-luvulla, ja vanhojen talojen sanotaan elävän ympärillämme. Kirjaimellista elämää saattaa olla seinänkoloissa, joissa hiiret ovat luoneet tunneleitaan (onneksi kissamme säikyttelee ne tiehensä) ja lattiat narahtelevat, kun astuu tiettyihin kohtiin. Narahdus on erilainen astuessa ja painon noustessa lattialta, olen oppinut tunnistamaan ja erottamaan nämä äänet. Siksi onkin jotenkin selkäpiitä karmaisevaa kuulla yksin ollessaan juuri niitä narahduksia, jotka syntyvät kuin joku askeltaisi kotonamme.
Olen huomannut, että ovet täällä elävät myös omaa elämäänsä. Ne saattavat aukeilla ja yllätyksekseni ne ovat myös onnistuneet sulkeutumaan ilman, että olen niihin koskenut. Vanhan talomme ilmanvaihto on painovoimainen, joten kohautan olkapäitäni tälle ilmiölle - ilma pyrkii liikkumaan ulos ja sisään huoneista. Ulko-ovemme etenkin napsahtelee auki herkästi, mikäli se ei ole lukittuna ja tuulikaapin ovi on jäänyt auki.
Kirjoitin parisen vuotta sitten juhannuksen aikaan tekstin, jossa kerroin lukemastani, karmaisevasta tarinasta. Tarinassa seinän takaa oli kuultu koputuksia, ja kun asiaa oli tutkittu, oli sieltä löytynyt ihmisen luuranko. En aio kertoa, että uudesta kodistamme olisi löytynyt luurankoja (onneksi), mutta ollessani muutamia päiviä sitten yksin kirkkaassa päivänvalossa. ulko-oveemme koputettiin. Keittiömme ikkunasta näkee ulko-oven edustan, ja hämmennyin kurkistaessani kuka oli saapunut, sillä kotimme edusta ammotti tyhjyyttään.
Kävelin varovaisesti ulko-ovemme suuntaan, mutta jähmetyin jännityksestä oven napsahtaessa vauhdikkaasti auki. Rationaalinen puoleni halusi heti sysätä tapahtuneen ilmanvaihdon harteille, mutta päässäni taisteli myös toinen järjen ääni, joka väitti kivenkovaan, ettei tuo ollut mahdollista. Ei silloin, kun tuulikaapin ovi oli myös visusti kiinni. Kävin vielä kurkistamassa pihalle, mutta en nähnyt, tuntenut, kuullut tai aistinut mitään. Jokin silti muuttui sisälläni, sillä ensimmäistä kertaa pieni jännitys paranormaalin läsnäolon mahdollisuudesta oli hiipinyt mieleeni.
Samanlainen tapaus toistui seuraavana päivänä, tismalleen samalla tapaa. Olin keittiössä kuullessani koputuksen, mutten nähnyt ketään. Kun lähestyin tuulikaappia, näin sen rosoisen lasin läpi valon tulvahtavan sisälle tarkoittaen sitä, että ulko-ovi oli juuri auennut itsestään. Mieleeni palautui entisessä kodissani tapahtuneet koputukset ja pamaukset, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä miellyttävää muistoa.
Tämä tapahtui kaksi kertaa, mutta suorastaan pelkään niin käyvän vielä uudelleen, sillä muistot edellisestä kodistani siirrettynä omakotitaloon metsän keskellä säkkipimeän syksyn saapuessa saattavat olla liikaa. Vielä en ole kohdannut mitään voimakasta tai karmaisevaa, ja vaikka yliluonnollisia tapahtumia tunnun kaipaavanikin, en ole varma haluanko niitä kotiini enää. Täällä puitteet ovat jotenkin syvemmältä kauhugenrestä itsestään.
En voi olla pohtimatta naapurimme tontin rajalle haudattuja ihmisiä. Keitä he olivat? Mitä he saavuttivat elämässään? Jäikö heillä keskeneräisiä asioita?
Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti: ensimmäisen kerran maan päällisen elämän päättyessä ja toisen kerran sielun kadotessa, kun kukaan maan päällä ei enää muista sitä ja elämää, jonka se kätki sisälleen. Tällaisen uskomuksen mukaan henkien vaellus keskuudessamme kestää juuri niin kauan, kun heistä puhutaan ja heitä muistellaan.
Entä, jos henki ei olekaan valmis poistumaan, vaan haluaa muistuttaa itsestään ruokkiakseen omaa olemassaoloaan?
Ja voíla, kummittelu on syntynyt.
Kunhan leikittelen ajatuksilla, sillä kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, ei kukaan todella voi varmuudella sanoa, mitä tapahtuu elämän jälkeen.
Se, mitä koputukset ja ovien avaamiset merkitsevät, saattavat aueta minulle ennemmin tai myöhemmin. Ja voitte olla varmoja, että jaan tiedonmurut kanssanne.
Vaikka taidankin pitää jonkin aikaa ovea lukossa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Vai enkö todellakaan ole ottanut mistään opikseni?
Ovet siis lukkoon. Vaan riittääkö se?
