Muutatte noidan taloon.
Niin heille sanottiin, mutta he vain kohauttivat olkiaan asialle. Elettiin 1800-luvun loppua, keskiaikaiset noitavainot olivat jääneet jo kauas taakse, ja usko "pakanallisiin", yliluonnollisiin voimiin ja olentoihin oli hiipunut ajan saatossa. Varoitus kuitenkin puistatti etenkin perheen äitiä, joka oli viimeisillään raskaana.
Uusi koti oli tilava ja kaunis puutalo pienessä, idyllisessä maaseutumiljöössä, kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa läheisesti ja ketään ei jätetty yksin. Tai näin perhe uskoi. Muuton jälkeen he kuitenkin oppivat karvaasti, että kukaan ei uskaltanut astua jalallaan heidän kotinsa pihapiiriin.
Perheen äiti, seitsemännestä raskaudestaan väsyneenä, selvitti kyläläisten tuntemuksia, ja sai ykskantaan vastaukset, että talossa aikaisemmin asunutta naista pidettiin todella pahaenteisenä, saatanallisia rituaaleja suorittavana noitana, ja häntä oltiin vältelty viimeiseen asti. Talo oli jo tovin ollut tyhjillään, ja talossa asuneen naisen kaukainen serkku oli lopulta hoitanut myynnin eteenpäin.
Perhe tarvitsi tämän talon ja sen tilukset, mutta vasta muuton jälkeen heille selvisi todellinen syy, miksi talo oltiin myyty pilkkahintaan. Perheen isä kielsi vaimoa jatkamasta asian tonkimista, ja kuuliaisena ihmisenä vaimo teki niin. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut epäilystä ja pelkoa ravisteltua sisältään.
Noita. Ei mikään pääsiäisen aikaan luudalla lentelevä varismaisesti käkättävä vanha eukko, vaan synkkä, hiljainen ja karmealla tavalla läsnäoleva ihminen. Toimien muihin kyläläisiin nähden poikkeuksellisesti joko sosiaaliselta käytökseltään tai kotioloissaan, mutta jokin silti nostatti kyläläisten pelon hänen lähellään.
Hän kuoli, niin sanotaan. Ruumista ei koskaan löydetty, tai ainakaan sen siunaamisesta haudan lepoon ei ole jäänyt merkintöjä. Sen sijaan perheen kuuden lapsen viimeiset siunaukset löytyvät kirkonkirjoista.
Nämä kaikki kuusi lasta kuolivat perheen asuessa kyseisessä talossa. Osa kulkutauteihin, yksi pelto-onnettomuudessa. Yksi epäonnekas hukkui kotimatkallaan matalaan ojaan sadan metrin päähän kotitalostaan ja yksi katosi. 1800-luvun lopussa oli edelleen surullisen todellista, että kaikki lapsista eivät välttämättä selviytyisi aikuisikään saakka, mutta muutaman vuoden sisällä eri syihin menehtyi niin monta perheen lasta, että perheen äiti ei enää kestänyt. Perhe muutti ja vei ainokaisensa, noidan talossa syntyneen pikku tytön mennessään. Taloa ei enää myyty, vaan se jätettiin lahoamaan sijoilleen.
Tämä tarina on totta, ja löytyy omasta sukuhistoriastani. Perhe, jota varoitettiin muuttamasta noidan taloon. Perhe, joka ei uskonut varoitusta. Perhe, joka menetti miltei kaikki lapsensa muutaman vuoden sisällä muutosta.
Kuullessani tämän palan historiaani, kylmät väreet kiipivät käsivarsiani pitkin saaden sydämeni lyömään kovemmin. Joskus yliluonnollisia kykyjä harjoittavia ihmisiä on lähempänä meitä, kuin edes uskallamme ajatella. Jokaisen historiasta löytyy noitatarina, mutta siitä, onko kyseessä mahdollisesti paikallinen kylähullu, oikeasti mielisairas ihminen vai todellinen, paranormaaleihin asioihin sekaantunut kanssakulkijamme, en voi ottaa kantaa. Noituus on välähtänyt elämässäni niin sukuhistoriassani kuin lapsuudenkotini lähellä liikkuvissa tarinoissa. En ole, edes lapsuudenmaisemiini muuton jälkeen, uskaltanut vierailla Verivalkamalla. On turvallisempaa olla kotonaan autuaan tietämättömänä synkästä voimasta, joka saattaa olla haudattuna sinne, odottaen oikeaa hetkeä päästä pinnalle.
Tästä noidan taloon muuttaneesta perheestä luki vielä sukukirjoissa outo merkintä, että tämä heidän kadonnut tyttärensä olisi katoamispäivänään sitonut punaisen satiininauhan hiuksiinsa, ja että tämä satiininauha olisi päivien sisällä katoamisesta löytynyt talon ulko-oven edestä.
Tietojen mukaan perheen äiti sairastui pian muuton jälkeen ja menehtyi. Mies meni uusiin naimisiin hiukan myöhemmin, ja perheen nuorin tyttö sopeutui uuteen elämäänsä. Mainintoja noituudesta ei ole tässä sukuhaarassa enää myöhemmin, mutta kysymyksiä herättäviä kuolemantapauksia esiintyi edelleen satunnaisesti tähän päivään saakka.
Eräs vanhempi sukulaiseni, joka on perehtynyt sukuhistoriaamme, sanoi kuin olisi itsestään selvää, että tuon kyseisen perheen olisi vain pitänyt muuttaa johonkin toiseen taloon, noita kun ei tykännyt että hänen taloonsa muutettiin. Nykyään talon sijaintia ei tiedetä tarkalleen, sillä se syttyi palamaan, tai sytytettiin, joko vuoden 1918 sisällissodan levottomuuksien aikaan tai muussa yhteydessä, mutta vuoteen 1920 mennessä talosta ei enää ollut jäljellä merkkiäkään. Tuolla alueella on jo uusia taloja ja onkin kiehtovaa, että erästä kohtaa tuolla alueella nimitetään paikallisten keskuudessa Ruttometsäksi. Puiden joukkoon metsän siimekseen kun tuppaa muodostumaan kuivunut ympyrä.
Voiko olla sattumaa, että myös aikaisemmin mainitsemassani Verivalkama-blogitekstissäni yhdistin kuivuneen ympyrän noituuteen?
En voi jälleen kerran todeta asiasta paljoa, mutta aikaisemminkin kirjoittamani lausahdus sopii tähän yhteyteen:
Entä, jos sattumia ei olekaan?
Niin syvät jäljet tämä pala sukuhistoriaani kuitenkin on minuun jättänyt, että mikäli minulle talokauppojen yhteydessä annettaisiin tietoon jotain pimeään paranormaaliin toimintaan liittyvää, en tekisi kauppoja.
Tarinan perheen äiti olisi todennäköisesti asiasta kanssani samaa mieltä.
