Halloweenkauhua

Näin halloweenin kunniaksi katson otolliseksi jakaa suosikki urbaani legendani kanssanne. Kaikki ovat kuulleet jonkin amerikkalaisen legendan, jossa murhamies vaanii opiskelijatyttöjä bileissä, kahta intohimoisesti autossa toisiaan suutelevaa nuorta tai yksin pimeässä kotiin kulkevaa nuorukaista. Vaikka urbaaneja legendoja on monia, ja usean väitetään perustuvan tositapahtumiin, on totuus se, että moni tarina on mielikuvituksen tuotetta. Löyhät yhteydet tosielämän tapahtumiin saavat valtavan määrän lisäväriä kasvoihinsa ennen kuin ne kerrotaan eteenpäin, ja jokainen kuulija antaa oman silauksensa. Näin syntyvät, varsin perustellusti, urbaaneiksi legendoiksi kutsutut tarinat.



Kaksi opiskelijatyttöä jakoivat yliopistonsa asuntolassa saman huoneen. He saivat kuulla tentistä, joka olisi seuraavana päivänä. Toinen huonetovereista halusi opiskella tunnollisesti iltamyöhään, kun taas toinen halusi mennä tapansa mukaan nukkumaan aikaisin. Opiskelijatyttö otti oppikirjat mukaansa ja lähti muualle pänttäämään, antaakseen huonetoverilleen rauhan nukkua.

Opiskelijatyttö kävi kirjojaan läpi yön pikkutunneille saakka, kun huomasi unohtaneensa erään tärkeistä tenttikirjoista huoneeseensa. Hän hiippaili takaisin huoneensa ovelle, jonka nukkuva huonetoveri oli jättänyt auki lukosta. Tyttö sukelsi huoneen pimeyteen ja nosti kätensä varovaisesti valokatkaisimelle. Hän piti sormiaan hetken siinä, kunnes päätti hapuilla sängylleen pimeässä. Hän sulki huoneen oven, jotta käytävästäkään tuleva valo ei herättäisi hänen ystäväänsä.

Huonetoveri tuntui nukkuvan syvästi, opiskelijatyttö erotti tämän epätavallisen raskaan hengityksen huoneen toiselta laidalta. Kuulosti siltä, kuin hänen ystävänsä olisi mennyt nukkumaan suoraan juoksuharjoittelun jäljiltä. Huoneessa oli ikävä, metallinen haju, joka sai tytön ihon kihelmöimään kylmistä väreistä. Hän päätti, että opiskelisi muualla vielä niin kauan kun jaksoi, olisi ikävää koittaa nukkua iljettävän hajun keskellä. Huomenna huone täytyisi tuulettaa perinpohjaisesti.

Tyttö hapuili kirjan sängyltään kuulostellen samalla tahmeita, rauhallisia ropauksia. Ilmeisesti yhteisen kylpyhuoneen hana vuoti jälleen. Sekin pitäisi saada kuntoon huomenna. Kirja kädessään tyttö hiipi takaisin huoneen ovelle, avasi sen ja pujahti takaisin käytävään, lukiten huoneen oven perässään.

Opiskelijatyttö pänttäsi aamuyöhön saakka, kunnes nukahti oppikirjaansa vasten pöytään nojaten. Hän havahtui varhain aamulla ikkunasta kajastavaan valoon, ravisteli päätään ja päätti lähteä hetkeksi nukkumaan pehmeään sänkyynsä, hän ehtisi vielä hyvin ottaa parisen tuntia unta ennen tenttiä.

Hän asteli hiljaa makuuhuoneensa ovelle ja avasi sen varovaisesti, jotta huonetoveri ei heräisi. Yöllä haissut metallinen, alkukantainen lemu leijui häntä välittömästi vastaan, paksuna kuin seinä. Huonetoverin sängyn viereinen lattia kiilsi tummanpunaisena ja märkänä. Opiskelijatyttö henkäisi kauhuissaan nähdessään huonetoverinsa verisenä sängyllään. Tämän kurkku oli viilletty korvasta korvaan auki, ja tämän katse oli kauhusta lasittuneena kattoon. Tyttö kirkui minkä keuhkoistaan sai lähtemään ja perääntyessään huoneesta hän näki tummanpunaisella verellä seinään sänkynsä yläpuolelle kirjoitetun tekstin: "Etkö olekin iloinen, ettet sytyttänyt valoja?".


Suosikkilegendani on tässä sellaisena, kuin olen sen itse aikanani oppinut. Tästäkin löytyy lukuisia eri versioita. Yhdessä huoneesta poistuva tyttö on bileiden vuoksi poissa, toisessa poikaystävänsä luona ja kolmannessa murhatun huonetoverinsa luo saapuva tyttö tulee vasta, kun paikalla ovat jo poliisit ja rikostutkijat. Yhteinen seikka on kuitenkin teksti, jonka murhaaja eloon jäävän tytön sängyn yläpuolelle kirjoittaa ja se, että murhaaja oli huoneessa tytön käydessä siellä.

Murhaajan kylmä katse seurasi pimeään tottuneena huoneessa käyvää tyttöä. Hän ei olisi epäröinyt, mikäli tyttö olisi napsauttanut huoneen valot päälle. Luultavasti murhaajan ote murhavälineestä kiristyi samalla, kun tytön sormet kävivät valokatkaisimen päällä. Pienen hetken ajan tämä tarina olisi voinut saada täysin erilaisen lopun.

Pimeä ja synkkä halloweenin iltapäivä alkaa nyt kääntyä kohti iltaa ja yötä. Pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä, lähestyy. Oletko valmis kohtaamaan kuolleet, jotka kävelevät pian keskuudessamme?

Entä sen makuuhuoneen pimeissä nurkissa vaanivan murhaajan?

Jälleen kerran, synkkää halloweenia!

Askeleet rajan takaa

Ulkona oli kylmää, pimeää ja koleaa. Syksyinen sade ropisi aavemaisena rumpuna lapsuudenkotini kattoa vasten, kun heräsin eräänä syyskuisena yönä tukalaan oloon. Olin potkinut peiton pois päältäni, mutta silti minulla oli kuuma. Huoneessa ei mitenkään voinut olla tavallista lämpimämpää, kuitenkin minusta tuntui kuin uisin trooppisessa ilmassa. Nousin istumaan sängyn laidalle puolisoni jatkaessa tyytyväisenä uniaan. Pyyhin hikeä otsaltani ja nousin ylös kävelemään yön hiljentämään käytävään, janoisena ja tuskastuneena.

Keittiössä join kylmää vettä ahnaasti, ja kuuntelin samalla seinäkellon rauhoittavaa naksutusta. Huoneen ilma oli ihanan raikasta ja viileää, tunsin kehoni lämpötilan laskevan. Sateen vaimentunut, tasainen ropina ja keittiön seinäkellon naksutus rentouttivat mieltäni. Kävelin vesilasin kanssa oleskeluhuoneeseen ja istuin sohvalle katsomaan ulkona vallitsevaa pimeyttä. Päätin käydä hetkeksi pitkälleni sohvalle, mieleni ei tehnyt takaisin hikisten, kuumien lakanoiden väliin. Oleskeluhuoneen kellokin viittasi ajan etenevän rauhallisesti. Suljin silmäni ja kuulostelin pimeyttä. Vähäisetkin unenrippeet karisivat mielestäni ja tunsin itseni kylmän veden virkistämäksi.

Hetken päästä kuulin hiljaisia askeleita talon toisesta päästä. En ollut kuullut yhdenkään makuuhuoneen oven avautuvan, joten olin hiukan ihmeissäni. Jonkun oli pakko tulla ulos makuuhuonestaan minun ollessani keittiössä. Ajattelin, että on parempi, jos makaan vaan hiljaa paikoillani sohvalla, ettei kukaan yöllinen vessassa vierailija säikähtäisi hahmoani oleskeluhuoneessa. Askeleet kuuluivat hetken ja lakkasivat, sitten taas kuuluivat ja lakkasivat, tällä kertaa vain hieman lähempää.

Yhtäkkiä kuulin jonkun kävelevän oleskeluhuoneeseen ja pysähtyvän sohvan päätyyn, aivan pääni yläpuolelle. Askeleet olivat kuulostaneet oudoilta, raskailta ja raahustavilta.

"Älä säikähdä, minä tässä", sanoin, sillä ajattelin että ehkä puolisoni oli noussut etsimään minua. Pakkohan sen oli olla niin, vaikka askeleet eivät olleet kuulostaneet millään lailla tutuilta. Tulija ei kuitenkaan vastannut.

Avasin silmäni ja kiepahdin ympäri.

Huone oli tyhjä.

Seinäkellon heilurin humina ja naksutus, sekä katon ropina olivat ainoat jäljelle jääneet äänet. Samassa tunsin ihoani kihelmöivän ja sykkeeni kiihtyvän. Jälleen kerran jokin oli lähestynyt minua lapsuudenkodissani.

Nousin ylös, sillä minua ei enää huvittanut lainkaan jäädä oleskeluhuoneen sohvalle odottamaan uutta kohtaamista. Nappasin vesilasin mukaani, mutta matkallani keittiöön minut pysäytti uusi ääni. Se kuului keittiön läheisyydessä olevasta kylpyhuoneesta. Erotin sateen hiljaisen ropinan takaa sen selkeästi ja voimakkaana. Kävelin kylpyhuoneeseen ja sytytin valot, suihkun hana valutti vettä norona lattialle. Kohina oli sen verran kova, ettei mitenkään ollut mahdollista sen olleen päällä hetki sitten keittiössä käydessäni. Sammutin hanan, ja katsoin hetken ympärilleni. Huoneessa ei ollut mitään muuta kummallista, mutta lattia ei ollut niin märkä että hana olisi ehtinyt valua jo koko yön.

Askeleet alkoivat täältä suunnalta. Kuka liikkui talossa keskellä pimeintä yötä? Miksi hana? Entä askeleet luokseni sohvalle? Mikäli talossa olisi yöpynyt lapsia, selittäisin ilmiöt heidän jekkuinaan ja saisin mielenrauhan. Mutta paikalla oli lisäkseni vain aikuisia, jotka todennäköisesti nukkuivat täysin tietämättöminä tapahtumista. Kissani ja koirani olivat unessa makuuhuoneessa. Ja viimeksi kun tarkistin, niillä molemmilla oli perinteiset tassut, eikä kykyä rahnustaa eteenpäin kahden jalan varassa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kuulen nuo samat askeleet lapsuudenkodissani tai kun jotain selittämätöntä tapahtuu (lue viimeisimmistä tapahtumista esimerkiksi Valo kesäyössä tai Hahmo peilissä). Tuntuu, että selittämättömyydet tulevat joka kerran lähemmäksi. Mikäli kyse todella on paranormaalista voimasta, tuntuu siltä, että joku/jokin yrittäisi kurkottaa puoleeni rajan takaa. Tunnen olevani rohkeampi, valmiimpi. Mutta en sentään vielä niin valmis.

Ehkä kyseessä ei ole mitään aggressiivista.

Ehkä.

Mutta tunkeilevammaksi se jokin tulee päivä päivältä...