Kauhujen talo

Vuonna 1974 syksyisenä marraskuun 13. alkuiltana erään kylän baarissa New Yorkin osavaltiossa havahduttiin miehen huutoon. Mies pyysi apua ja sanoi uskovansa, että joku on ampunut hänen vanhempansa. 23-vuotias mies, Ronald DeFeo Jr. vajosi polvilleen ja pyysi paikallisessa Henry's Barissa istuneita ihmisiä avukseen. Pieni joukko ihmisiä lähti sekavasti käyttäytyneen miehen mukaan, soittaen myös poliisit paikalle. Kukaan ei osannut varautua näkyyn, jota heitä talolla odotti - Ronaldin perheen kuusi muuta jäsentä löytyivät kaikki ammuttuina kuoliaaksi sängyistään. Amityvillen murhat tekivät uinuvasta pikkukylästä kaikkien katseiden kohteen tuossa marraskuussa, mutta löytyneet ruumiit olivat vasta alkusoittoa.

Poliisitutkinta syyllisen etsinnän tiimoilta ei kestänyt kauaa, sillä ensin tapahtumista eri versioita sepittänyt Ronald DeFeo Jr. tunnusti jo rikosta seuraavana päivänä surmanneensa perheensä: vanhempansa, kaksi siskoaan ja kaksi veljeään, joista nuorin oli vain 9-vuotias. DeFeo kertoi poliiseille ettei ollut pystynyt lopettamaan surmatöitä aloitettuaan ne. Jokainen uhreista oli ollut nukkumassa, vaikkakin löytyi viitteitä, että DeFeon äiti ja vanhin sisarus olisivat saattaneet olla hereillä kuolinhetkellään. Kuitenkin kaikki uhrit löytyivät omista sängyistään vatsallaan maaten, eikä kukaan ollut herännyt ampumiseen, vaikka DeFeon käyttämässä kiväärissä ei ollut äänenvaimenninta. Myöskään yksikään naapureista ei ollut kuullut laukauksia, joita uhreihin oli ammuttu kokonaisuudessaan kahdeksan. Ainoa erikoinen ääni, jonka naapurit olivat kuulleet surmayönä oli ollut perheen koiran haukunta aamuyöstä.

Uhreista ei löytynyt viitteitä muunlaiseen väkivaltaan, eikä heistä löytynyt jälkiä huumausaineista. Kukaan ei vain yksinkertaisesti herännyt tai yrittänyt estää tapahtumia mitenkään. Vaikka Ronald DeFeo on selkeästi syyllinen murhiin ja aivan ehdottomasti ihmishirviö, on erikoista, ettei kukaan kuudesta uhrista havahtunut yöllisiin tapahtumiin. Tämä onkin aiheuttanut myöhemmin spekulaatioita siitä, että DeFeolla olisi ollut rikoskumppani, ja näitä spekulaatioita DeFeo on yrittänyt itsekin ruokkia lieventääkseen tuomiotaan. DeFeo istuu tänäkin päivänä vankilassa, tuomittuna kuudesta toisen asteen murhasta. Psykiatrisissa tutkimuksissa todettiin DeFeon olleen täysin tietoinen tekemistään rikoksista tapahtumahetkellä siitä huolimatta, että hänellä oli huumausaineiden väärinkäyttötausta ja epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö.

Amityvillen murhataloon muutti vain 13 kuukautta kauhujen yön jälkeen Lutz-niminen perhe. Jay Ansonin kirjoittaman the Amityville Horror -kirjan mukaan kävi katolinen pappi siunaamassa Lutzien "unelmien kodin" heidän muuttopäivänään. Kirjan mukaan katolinen pappi kuuli huudon "Häivy täältä!" toisen kerroksen makuuhuoneessa, joka oli ollut Ronaldin kahden veljen huone ja murhapaikka. Pappi kehotti perhettä olemaan käyttämättä tuota kyseistä huonetta makuuhuoneena, ja perhe kuunteli papin kehotusta.

Ansonin kirjan mukaan perhe koki jotain selittämättömiä tapahtumia, ja heidän käytöksensä muuttui. Talon huoneissa leijui outoja hajuja, joiden syytä ei löydetty, ja vessoihin ilmestyi mustia tahroja, joita ei pystynyt vahvoillakaan pesuaineilla jynssätä pois. Huoneeseen, jonka käytön makuuhuoneena pappi oli kieltänyt, ilmestyi keskellä talvea kärpäsiä, ja talon seinällä ollut krusifiksi löytyi seinältä ylösalaisin kääntyneenä. Jonkin ajan kuluttua selittämättömyydet muuttuivat fyysisiksi, kun Lutzin perheen äiti tunsi ja koki kosketuksia ihollaan ja isä kärsi jatkuvasta palelemisesta, joutuen istumaan takan ääressä tuntikausia aamuyön tunteina, samoihin aikoihin kun DeFeon perhe oltiin mitä todennäköisimmin surmattu. Myös talo koki selittämättömiä vaurioita, jotka näyttivät toinen toistaan väkivaltaisemmin ja agressiivisemmin tehdyiltä. Lopulta perhe ei kestänyt asua talossa enää hetkeäkään kauemmin, vaan he pakkasivat tavaransa ja muuttivat pois.

Vaikka kukaan talossa myöhemmin asunut ei ole myöntänyt julkisesti kokeneensa mitään yhtä vahvaa kuin Lutzin perhe, ei talo ole saanut surmatöiden jälkeen pitkiä omistajuussuhteita. Viimeksi talon uutisoitiin olleen myynnissä vuonna 2016, jolloin kiinteistönvälittäjä kertoi talossa kummittelevan vain ihmisten uteliaisuuden. Lutzin perhe on eri mieltä, ja perheen poika Danny Lutz kertoi muutamia vuosia sitten oman kantansa asiaan dokumentissaan "My Amityville Horror". Hän oli 10-vuotias perheen asuessa "riivatussa" talossa 28 päivän ajan.

Amityvillen murhat eivät jääneet mysteeriksi, ja syyllinen saatiin nopeasti kiinni, mutta murhien jälkeiset tapahtumat ja spekulointi, julkisuus ja talon maine ovat synnyttäneet talon ympärille vahvan kauhukulttiarvon, joten talossa asuvat saavat tuskin rauhaa senkään vuoksi. Selittämättömät asiat murhayönä ja Lutzin perheen kokemukset saavat kuitenkin pohtimaan sitä kamalampaa vaihtoehtoa - entä jos talossa asuvat elolliset eivät olekaan yksin?

Menneisyyden haamut talossa ja korttelissa vaeltavat joka tapauksessa, sillä tuskin kukaan pystyy asumaan siellä ajattelematta niitä viattomia ihmishenkiä, jotka ihmishirviö riisti tuona traagisena yönä 70-luvulla. Mikäli he eivät kummittele talossa, kummittelevat he jokaisen asukkaan mielessä.

Jotkut vaistoavat asioita herkemmin kuin toiset, enkä itse uskaltaisi yöpyä talossa, jolla on näin synkkä historia. Enkä vaan saa erästä kysymystä mielestäni tapaukseen liittyen: Miten on mahdollista, ettei kukaan DeFeon perheenjäsenistä herännyt laukauksiin?

(Lue lisää: Amityvillefiles.com)

Yöllinen kohtaaminen

Tammikuussa kirjoitin vaatehuoneestamme (lue: Tammikuun tapahtuma), jonka liiketunnistinvalot rävähtivät päälle ilman selitystä. Samaisessa huoneessa on tapahtunut ennenkin outoja, ja koska se on hyvin lähellä makuuhuonettamme ja asuntomme ainoaa wc:tä, aiheuttaa sieltä öisin kuuluvat äänet toisinaan vilunväreitä ja pelkotiloja pahaa aavistamattomalle.

Alkuviikosta yöllisellä vessareissullani näinkin liiketunnistinvalojen välähtävän päälle vaatehuoneen liukuoven alta ja reunoista, tuoden hentoa, sinistä valoa huoneeseen. Muutaman sekunnin ajan näytti siltä, kuin joku liikkuisi huoneessa, valo synnytti aavemaisia varjoja tilaan. Sytytin kattovalon, ja huokaisin helpotuksesta kun huomasin tilan olevan tyhjä. En ole varma, oliko suoranaisesti kyse varjohahmoista, mutta jäytävä tunne takaraivossani ei antanut minun uskoa olevani täysin yksin huoneessa. Palatessani sänkyyn minun oli vaikea saada uudelleen unen päästä kiinni, ja vilkuilin raollaan olevaa makuuhuoneen ovea kuin odottaen näkeväni käytävällä mustan, aineettoman hahmon.

Vaikka olenkin nähnyt lapsena varjohahmon, ei kohdalleni ole sattunut montaakaan kokemusta niistä, ei ainakaan aikuisiällä. Sen sijaan sisareni koki pari vuotta sitten lapsuudenkotimme käytävällä selittämättömän, paranormaalin tapahtuman. Hän näki puolisoani muistuttavan hahmon öisellä vessareissullaan (mainitsin tästä aikaisemminkin tekstissäni Onko siellä joku?). Siinä missä itse kuulen asioita, kohdalleni ei ole lukuisia kertoja sattunut paranormaalia toimintaa, jonka voisin todistaa omin silmin. Sisareni kertoma tarina kuitenkin saa sydämeni lyömään pelosta, jos vaan todistan kuuloaistillani yöllisiä tapahtumia.

Sisareni heräsi yön pikkutunneilla lapsuudenkodissamme mennäkseen vessaan. Hän ei muista nähneensä mitään pelottavaa unta, mutta hän koki olleensa tilanteessa täysin hereillä. Hän astui ulos makuuhuoneesta pimeän, keskellä metsää möllöttävän talon hiljaiseen käytävään ja antoi katseensa tottua yön mustuuteen. Ulkoa loistava pihavalo antoi ikkunasta himmeää valoa, joten oli mahdollista edetä pimeää käytävää pitkin hämäränäön voimin. Lähellä vessaa sisareni kohotti katseensa, ja näki puolisoni seisovan katse lattiaa kohti erään toisen makuuhuoneen oven kohdalla.

Puolisoni oli hiljaa, eikä näyttänyt huomanneen sisareni saapumista. Hän oli hieman kumartuneena alas, sisareni epäili hänen tervehtineen ehkä kissaa jalkojensa juurella. Sisareni tervehti puolisoani hyvissä ajoin, jotta tämä ei säikähtäisi hänen ilmestymistään vierelleen. Puolisoni ei näyttänyt kuulevan tai reagoivan tervehdykseen, joten sisareni yritti uudelleen, hieman kovemmalla äänellä. Etäisyyttä näiden kahden välillä oli kahdesta kolmeen metriä.

Puolisoni hahmo kohotti katseensa ja näytti kääntyvän katsomaan suoraan sisartani, sanomatta kuitenkaan mitään.

Sisareni odotti vastausta, mutta tuolloin, aivan yhtäkkiä hahmo katosi, suoraan hänen silmiensä edessä.

Kauhu iski hyökyaallon tavoin.

Sisareni ryntäsi lähellä olevaan vessaan ja löi huoneen valot päälle, kohdaten kalpeat kasvonsa peilistä. Mitä juuri oli tapahtunut?

Hän toimitti asiansa ja kerättyään hetken rohkeutta, syöksyi takaisin makuuhuoneeseensa, vilkuilematta tyhjiä ja pimeitä käytäviä, peläten näkevänsä jotain. Hän meni takaisin nukkumaan, epätoivoisesti yrittäen keksiä selitystä tapahtuneelle. Minä ja puolisoni olimme tuolloin talossa, mutta aamulla selvisi myös, ettei puolisoni ollut liikkunut yön aikana missään.

Mahdotonta sanoa, mitä sisarelleni tapahtui tuona yönä. Unta, hallusinaatiota vai käytävällä todella seissyt yliluonnollinen varjohahmo?

Vaikka hahmo ei ollut uhkaava, jätti sen ilmestymisen järjettömyys jäljet rationaaliseen sisareeni. Minua kylmää ajatus hahmosta, joka tuntui lopulta kuulevan sisareni äänen ja kääntyvän katsomaan häntä, häviten tämän jälkeen kuin tuhkana tuuleen. Ja yön pimeinä tunteita muistan siitä syntyneet mielikuvat liiankin hyvin.

Valojen välähtely ja öiset kolahdukset ovat oma asiansa, mutta olisinko valmis vaikka tulevana yönä näkemään jonkun seisovan sänkyni päädyssä tai käytävällä matkallani vessaan?

Mahdoton sanoa.

Mutta tuskin.