Marraskuiset illat ovat olleet synkässä pimeydessään kerrassaan houkuttelevia. Arjen kiireet ovat kuitenkin taittaneet minut täysin uupuneena hyvissä ajoin nukkumaan, ja olen nukkunut niin sikeästi ettei mikään öinen ääni olisi saanut minua hätkähtämäänkään. Tai jos olisin hätkähtänyt, olisin todennäköisesti vain mumissut: "Ei tänään henkiolennot, en jaksa nyt reagoida".
Muutettuani lapsuudenkotini läheisyyteen olen kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kohdannut talossani ja sen ympäristössä outoja, selittämättömiä asioita. Tuoreimpana selkäpiitäni karmii edelleen karmea kirkaisu, jonka kuulin kesken elokuisen illan. Puhumattakaan metsän pimeydessä sattuneesta tapauksesta, josta kerroin teille vuosi sitten. Ja sitten on tapauksia, joissa tuntuu, kuin sisällä kotonani kulkisi jonkinlainen energiavirtaus aiheuttaen kylmiä ilmavirtoja ja elektronisten laitteiden häiriöitä.
Asuessani edellisessä kodissani, sain kokea oudon ja pelottavan kolahduksien sarjan, joka tuntui suorastaan aggressiivisesti lähestyvän minua. Ja hiljattain sellainen tapahtui myös tässä uudessa kodissani.
Olin yksin valveilla iltasella television ääressä kuullessani oudon kolahduksen selkäni takaa käytävältä. En kääntynyt katsomaan, mutta terävöitin aistejani ja katseeni suuntasi hajamielisesti ikkunoiden takana pimeyden päällä lepäävään heijastukseen käytävästämme, jossa kattovalo paloi kirkkaana. Yhtäkkiä, täysin yllättäen näin, kuinka epämääräinen hahmo kulki käytävän poikki heijastuksessa vauhdikkaasti, ilman että ääntäkään kuului. Hätkähdin ja hieroin silmiäni. Olin kyllä väsynyt, mutta näkemäni hahmo oli kovin aidon oloinen. Olisiko kuitenkin silmäni tehneet vain tepposet?
Nousin ylös ja lähdin käytävää kohti. Hiljaisuus hyökyi päälleni ja ainoa sen rikkova ääni oli lattian narahdus astuessani juuri oikeaan kohtaan. Kuulin jälleen kolahduksen, mutta tällä kertaa alakertaan johtavasta portaikosta. Lähdin äänen perään uteliaana ja varuillani. Alakerrassa kissamme loikoili takkahuoneen sohvan lämmössä katse tiiviisti kohti kylpyhuonettamme, sitten se kääntyi vilkaisemaan minua laajentunein pupillein. Silitin sen päätä ja se tuntui rauhoittuvan, kun yhtäkkiä kuulin veden lorahduksen kylpyhuoneesta. Kävelin katsomaan ja suihkun hana näytti kääntyneen päälle hiukan, tiputellen varovasti vettä kaakeleille, josta pisarat roiskuivat ympäriinsä muodostaen lattialle kauniita kuvioita. Sammutin hanan, mutta pysähdyin ihmettelemään lattiaa. Ensinnäkin, hana oli selvästi käännetty vuotamaan vähän, mutta lattia paljasti ettei asian laita ollut siten kovinkaan kauan. Lattiakaivoon ei ollut valunut vettä, ei edes jälkiä sinne kulkeneesta vetisestä urasta. Olisiko mahdollista, että hana olisi jäänyt päälle, mutta ei jostain syystä vuotanut aikaisemmin?
Kumarruin kuivaamaan lattialle päätyneitä pisaroita, kun selkäni takana kylpyhuoneen oven karmit pamahtivat niin, että säikähdin toden teolla. Käännähdin välittömästi katsomaan taakseni alkukantaisen "taistele tai pakene" -reaktion viilettämässä pitkin hermoratojani. Tunsin kiukun hulmahtavan sisälläni, koska puolisoni oli säikäyttänyt minut niin. Senhän oli pakko olla puolisoni, sillä ääni kuulosti siltä, kuin joku olisi lyönyt nyrkillä ovenkarmeja saaden ne paukahtamaan.
Koko alakerrassa ei kuitenkaan ollut ketään muuta, jopa kissani oli lähtenyt pakoon tapahtumia. Seisoin hetken hievahtamatta tarkastellen yön hiljaisuutta, mutta en kuullut enää rasahdustakaan. Seinällä raksuttavan kellon armoton nakutus oli ainoa merkki ajan kulumisesta eteenpäin. Olin yksin, mutta jotenkin minusta tuntui etten olisi aikaisemmin ollut.
Myöhemmin samalla viikolla kuulin samantapaisia kolahduksia ja eräänä iltana kylpyhuoneen hana oli taas kääntynyt. Keskustellessani puolisoni kanssa asiasta, emme päässeet suoraan sopivaan ratkaisuun. Ensin ajattelimme vesiputkissa olleen ilmaa, mutta se ei selittänyt ovenkarmien kolahdusta, sillä kyseisessä kohdassa ei kulje vesitäytteisiä putkia. Meidän oli myönnettävä, että on ihmisaivoille helpompi etsiä järjellisiä ratkaisuja ja pyrkiä löytämään kaikkeen selitykset silloinkin, kun sellaisia ei ole saatavilla. Kun asialla olisi jonkinlainen selitys, vaikka edes kehno sellainen, on ihmisen hyvä jatkaa elämäänsä huolettomana, uskoen, ettei mikään mitä järjellä ei voi selittää uhkaa hänen välitöntä olemassaoloaan tai tiukassa järjestyksessä olevaa maailmaansa. Kaikella kyllä on syy-seuraussuhteensa, mutta toisinaan syy on jotain uskomatonta, selittämätöntä. Toisinaan taas täydellinen mysteeri.
Minusta alkaa tuntua, että minun kannattaa jälleen kaivella vanhat radiopuhelimeni esille. Jos ne havaitsisivat jotain sellaista, mitä en tavallisilla ihmisen silmilläni pysty näkemään. Myös valkoinen kohina voi kantaa mukanaan vastauksia, jos on valmis kuuntelemaan.
Mutta olenko todella? Valmis?
Näin ilta-aikaan uskon olevani, mutta vastaukseni saattaa muuttua kun yön pimeys on käärinyt kaiken verhoonsa ja tunnen olevani täysin yksin...
