Elokuu - mielestäni aina jotenkin poikkeuksellisen epätodennäköinen kuukausi paranormaaleille tapahtumille, kesä kun tuntuu olevan muutenkin rauhallista aikaa. Ellei jotain yksittäisiä tapahtumia oteta lukuun. Tämän vuoden elokuu toi kuitenkin jotain uutta ja pelottavaa.
Heräsin eräänä yönä kesken unennäön selkäpiitä jäätävään kirkaisuun. Se kuulosti mielestäni pienen lapsen, todennäköisesti tytön kirkaisulta, joka tulee aivan korvani juuresta. Havahduin hereille ja katsoin välittömästi puolisooni. Hän näytti kuitenkin nukkuvan rauhallisesti, joten rauhoittelin omankin mieleni, ääni oli kirkunut vain pääni sisällä. Niin se on, pakkohan sen oli olla niin, järkeni toisteli. Olin kuitenkin säikähtänyt sitä niin perusteellisesti, etten saanut hetkeen uudelleen unta. Pohdin silloin "katsomaani" unta, eikä kirkaisu sopinut siihen mitenkään, vaikka kuinka käänteli ja väänteli unen joustavia rakenteita ja tapahtumia mielessään.
Tuollainen yöllinen ääni on niin helppo heittää unen syyksi. Pelkäksi mielikuvituksen tuottamaksi tapahtumaksi. Yöllä asiaa pohtiessani epäröin kuitenkin. Tavallinen nukkuja ei olisi moksiskaan moisesta äänestä, mitä nyt olisi varmasti herännyt myös säpsähtäen, mutta ihminen, joka näkee useimmiten selkounia tai ainakin muistaa keskeneräisen unen herätessään yhtäkkiä sen katveesta, on pelottava kirkaisu korvan juuressa perin mystistä.
Asia olisikin ehkä jäänyt vain omaksi pohdinnakseni, mutta seuraavana yönä sama tapahtui uudelleen. Tismalleen samalla kaavalla. Näin jotain miellyttävää unta (sillä painajaisia en ole nähnyt sitten unensieppaajan hankinnan), kun yhtäkkiä kuulin kovan kirkaisun vieressäni. Säpsähdin taas hereille ja minusta tuntui kylmäävällä tavalla, että ääni oli kuulunut ennemmin oikealta puoleltani, eli sängyn vierestä. Tilasta, jossa huone päättyy ulkoseinään ja ikkunaan, joka avautuu suureen metsään. Vilkaisin jälleen puolisoani, joka nukkui jälleen rauhallisesti. En käsittänyt ääntä nyt sen paremmin kuin edelliselläkään kerralla.
Sain nukkua pari yötä rauhassa, kunnes kirkaisu havahdutti minut vielä kolmannenkin kerran. Ja silloin kuulin, kuinka puolisoni sanoi puoliksi unissaan: "mikä hätänä". Nousin äkkiä istumaan sängyssä ja käännyin katsomaan puolisoani, joka näytti edelleen nukkuvan. Oliko hänkin todella kuullut jotain? Elokuisen yön pimentämä huone ei näyttänyt tutulta ja rauhoittavalta makuuhuoneeltani, vaan kylmän kolkolta paikalta. Jotain tuntui olevan vialla, mutta en päässyt käsitykseen siitä mitä. Minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin käpertyä takaisin peittoni suojaan yössä vaanivilta paranormaaleilta ilmiöiltä.
Aamulla kysyin puolisoltani mitä yöllä oli tapahtunut. Hän totesi, että minä olin pitänyt jotain meteliä. Olin päästäni pyörällä. Oliko kylmäävä kirkaisu tullut unestani, sänkyni vierestä vai kenties minusta? Voisiko olla niin, että minä olisin itse kirkaissut? Vai oliko se kuulostanut vasemmalla puolellani nukkuvaan puolisooni vain siltä, kuin ääni tulisi minusta, vaikka se tosiasiassa ei ollut tullut samasta sängystä alkuunkaan.
Jotain hänkin oli kuullut, ja puolihorteissaan siihen reagoinut. Minä kuitenkin hätkähdin hereille joka kerran kun kirkaisu ravisti minut kauhealla tavalla pois unenomaisesta rauhan maasta. Yhtenäkään kertana ääni ei sopinut meneillään olevaan uneeni, ja tämä ajatus jätti minut enemmän ymmälleen kuin mikään muu. Kuinka helppo selitys olisi, että kaikki tämä olisi tapahtunut vain pääni sisällä. Mutta onko helpoin reitti aina se oikea?
En tunne taloni entisiä asukkaita tai tiedä heidän historiaansa. Näillä mailla on kuitenkin asunut alkuperäisesti Karjalasta 40-luvulla evakkoon lähtenyt perhe ja tämän perheen poika rakensi aikanaan talon, jossa nyt asumme. Tästä sukuhaarasta ei enää ole hengissä kuin taloni rakentajan poika. Tiedän heillä olleen myös tyttären, mutta tämä tytär on jo kuollut, ja niin kävi käsittääkseni hänen aikuisiällään.
Varmaa on nyt vain se seikka, että jostain pikku tytön pelkoa täynnä oleva, sisuskaluja hyytävällä tavalla jäädyttävä kirkuna tuli, ja niin kävi kolmena eri yönä. Mielestäni, ulkoa tai... Sänkyni vierestä.
Yöllä ihminen on haavoittuvimmillaan, tajunnan rajamailla. Unien ja todellisuuden välimaastoissa. Silloin haluamme olla turvassa. Silloin meidän täytyy saada olla turvassa.
Mutta entäpä jos silloin, heikoimmalla hetkellämme, meitä on myös helpoin lähestyä rajan takaa? Entä, jos olemme silloin kaikkein lähempänä henkistä maailmaa?
Oliko yöllinen tapahtuma jonkinlainen viesti? Sirpaleinen muisto? Unta vai mieleni temppu?
En kuullut kirkaisua enää neljättä kertaa.
Ainakaan vielä...
