Eräällä ystävälläni oli mummola maalla vanhassa, sokkeloisessa puutalossa maaseudulla. Sen pihapiiriä hallitsivat kauan sitten punaiseksi maalatut puiset ulkorakennukset, joihin kuului kaikki vanhan maatilan perinteiset rakennukset navetasta puusaunaan ja valtavista ladoista autotalleihin.
Hän kertoi minulle, että rakasti mummonsa luona käymistä, sillä paikka oli maaginen kaikkine vanhoine tavaroineen ja mummon tarinatuokioineen. Hän ei kuitenkaan mielellään koskaan mennyt vanhan puutalon yläkertaan. Ihan yksinkertaisimmillaan senkin vuoksi, että aika oli siellä täysin pysähtynyt - mummo ei enää päässyt vanhojen jalkojensa kanssa kapeita, pimeitä portaita. Mutta myös sen vuoksi, että talon vinttikerros pelotti häntä lapsena.
Usein mummolla kyläillessään hän kertoo kuulleensa ripeitä askelia aikoinaan asutulta vinttikerrokselta ja sen puisesta portaikosta. Toisinaan tuntui siltä, kun joku hiipisi portaita alas hiljaa, hiljaa, hiljaa portaiden naristessa järjestelmällisesti ylhäältä alaspäin. Sitten yhtäkkiä puisten askelmien ritinä ja ratina lähtikin kohoamaan takaisin vintin synkkiin pimeyksiin täysin varoittamatta. Ystäväni tietenkin kertoi asiasta mummolleen, joka vain nauroi hervottomasti ja kehui ystäväni mielikuvitusta.
Kerran kuitenkin tapahtui jotain sellaista, joka järkytti ystävääni sydänjuuria myöten, ja hän sanoo edelleen, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, että tapahtunut saa hänen sydämensä vieläkin laukkaamaan. Tuolloin mummolassa oli ollut kylässä myös ystäväni tädin perhe. Ystäväni lähti vanhempien serkkujensa kanssa talon vintille seikkailemaan ja kaikilla oli alkuun hauskaa. He leikkivät yläkerran monissa erikokoisissa tiloissa piiloleikkiä, vanhojen vaatteiden sekaan ja huonekalujen alle oli helppo piiloutua. Ystäväni meni sisään yhteen pieneen vaatekomeroon, jossa ummehtuneiden, vanhojen vaatteiden tuoksu täytti ilman. Serkuista olikin kuitenkin hauska ajatus lukita ystäväni vaatekomeroon asettamalla tuoli sen kahvan eteen toiselle puolelle.
Ystäväni ei ensin ymmärtänyt, että serkut olivat livahtaneet takaisin alakertaan ja jättäneet hänet yksin pimeään, lukittuun vaatekomeroon tunkkaisten vaatteiden keskelle. Hän istui pienen komeron lattialla odottaen heidän etsivän häntä. Ketään ei kuitenkaan hetkeen kuulunut ja ystäväni alkoi tulla kärsimättömäksi. Silloin hän kuuli hiljaista hyräilyä vaaterekin alta vaatemuurin takaa. Ystäväni säikähti ja kavahti kauemmas. Hyräily oli kuulostanut hänen mielestään pienen lapsen, tytön, hyräilyltä, mutta hän kutsui silti varovasti poikaserkkujaan nimeltä. Jos toinen heistä olisi vaikka päätynyt samaan paikkaan piiloon ja kyllästyneenä odotteluun alkanut lauleskella. Hyräily kyllä lakkasi, mutta tilalle laskeutui sitäkin kylmempi hiljaisuus.
Silloin ystävääni iski pakokauhu. Hän ryntäsi komeron ovelle, joka ei auennut. Pelko alkoi riehua hänen sisällään ja hän hakkasi ovea ja huusi serkkujaan nimeltä. Seistessään komeron lukitun oven edessä, kertoi hän tunteneensa yhtäkkiä kylmän käden tarraavan häntä nilkasta. Hän alkoi kirkua ja potkia jaloillaan hysteerisesti, huutaen äitiään niin lujaa kuin keuhkoillaan pystyi.
Ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan ystäväni pelkäsi kuollakseen, kunnes komeron oven takaa kuului ääniä ja ovi avautui vauhdikkaasti. Ystäväni äidin kasvot kurkistivat komeroon ja ystäväni heittäytyi tämän kaulaan. Hän oli äitinsä kertoman mukaan kalpea kuin valkoinen lakana ja näytti siltä, kuin olisi juuri kohdannut kummituksen.
Tapahtuneen jälkeen ystäväni serkut saivat kuulla kunniansa, mutta se ei muuttanut ystäväni kokemaa kauhua. Tapahtumat olivat jättäneet häneen pohjattoman syvät arvet. Hän ei uskaltanut nousta enää uudelleen vinttikerrokseen, ei ennen kuin aikuisiällä mummonsa jo kuoltua hän kävi läpi tämän tavaroita.
Vinttikerroksen makuuhuoneen vaatekomerosta, joka oli kuluneiden vuosien aikana muuttunut entistä ummehtuneemmaksi, löytyi rekissä roikkuvien vaatekappaleiden takaa lattialta vanha nukke. Samasta kohdasta, josta ystäväni oli hyräilyn kuullut vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän oli aikuisiän myötä lakannut pelkäämästä yliluonnollista, mutta tuo löytö sai hänet uudelleen varuilleen. Vanhat, hyytävät pelontunteet iskivät hänen mieleensä salaman lailla. Kaikki ne pienten askeleiden kuuloiset tömähdykset yläkerrasta ja portaikosta. Hyräily vaatteiden takaa. Pieni kylmä käsi kiertymässä nilkan ympärille, valmiina vetämään elävän, nuoren tytön seuraansa ikuisuuteen...
Vuosia ystäväni oli selittänyt tapahtumat mielessään loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotokseksi, sehän on turvallisin selitys. Vanhan, kammottavan nuken löytyminen vaatekomeron perukoilta sai hänen vankan päättäväisyytensä kuitenkin horjumaan.
 |
| Kuvituskuva; Nukke. Lähde: finna.fi. Kuvan oikeuden haltija: Uudenkaupungin museo |
Entä jos tuon talon pimeissä kolkissa tosiaan asustikin jotain sellaista, joka olisi kaivannut seuraa omiin, ikuisiin ja ajattomiin leikkeihinsä? Ystäväni ei ehtinyt saada mummoltaan vastauksia talon historiasta, mutta jotain selittämätöntä se kätki sisälleen. Löysiköhän se jokin vintiltä koskaan rauhaa ja jatkoi matkaansa? Ystäväni mummon talo on jo purettu, paikalla komeilee nyt uusia kivitaloja. Ovatkohan uusien talojen asukkaat todistaneet selittämättömiä ääniä yläkerrastaan?
Vaikkakin en voi olla ajattelematta, oliko jotain vääränlaista energiaa jäänyt nukkeen kiinni. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun vastaavanlaista tapahtuisi. Kummittelevista nukeista on menneisyydessä kerrottu tarina jos toinenkin.
Kysyin ystävältäni missä nukke nykyään on ja hän kertoi halunneensa hankkiutua siitä eroon, mutta eräs hänen työkaverinsa oli vanhan, arvokkaan nuken halunnut ottaa itselleen ja entisöidä.
Missä nukke on tänä päivänä?
Toivon todella, ettei oman vanhan taloni välikatolla tai piilossa muissa sopukoissa. Toisaalta... Ehkä se on päätynyt juuri sinun kotiisi...
Mitä löydät omasta vaatekomerostasi?
