Mikä keinuen tulee, se viheltäen menee

Kuvituskuva; Puinen keinutuoli raamatullisilla kaiverruksilla.
Kuvaaja Gustaf Welin, Turun Museokeskus.
Kuvan lähde finna.fi

Vuosia sitten kerroin teille lapsuuden aikaisesta tuttavastani ja paranormaalista kokemuksesta, johon liittyi tuttavani keinutuoli. Vierailin jälleen samaisen tuttavan luona tammikuussa, iloisena jälleennäkemisestä. Hän asuu nykyään suhteellisen lähellä muutettuamme lapsuuden kotini maisemiin, mutta tapaan häntä silti aivan liian harvoin. Jotenkin myös tuntuu, että hän mieluummin vierailee muualla kuin kutsuu ketään kotiinsa, saahan hän vaellella keskellä omaa yksinäistä hiljaisuuttaan kaikki päivät ja hakeutuu välillä mielellään muiden ihmisten keskuuteen, irti omista arkisista rutiineistaan.

Paitsi tuttavani tapaamista, odotin myös sanoinkuvaamattoman paljon vanhan keinutuolin näkemistä pitkästä aikaa. Rupateltuamme tovin ja juotuamme kahvit, hakeuduinkin hiljalleen kuin magneetin vetovoimasta lähemmäs ja lähemmäs huonetta, jossa tiesin keinutuolin viimeksi olleen. Kun tuttavani poistui käymään vessassa, jäin nauttimaan vanhan talon äänistä. Odotin jännittyneenä kuulevani tutun keinutuolin narahduksen, mutta sitä ei tullut tällä kertaa. Tilaisuus teki minusta varkaan, ja kurkistin ovesta olohuonemaiseen kamariin, jossa keinutuoli oli. Siinähän se, samassa paikassa kuin ennenkin, kuin tähän huoneeseen ei koskaan ajan hammas olisi yltänytkään tiukalla purennallaan.

Tuijotin keinutuolia hetken uskaltamatta räpäyttää, paloin halusta kokea jälleen saman ilmiön kuin vuosia aikaisemmin, mutta keinutuolin puiset pienat pysyivät hievahtamatta paikallaan. En voinut välttää pettymyksen humahdusta sisälläni, suljin oven ja palasin kahvipöydän ääreen.

Kun tuttavani palasi jutustelimme vielä tovin ennen kuin oli minun aikani päättää vierailu. Nousin ylös lähteäkseni, kun kuulin selkäni takaa suljetun oven toiselta puolelta tutun, väsyneen ja pitkän narinan. Pysäytin kaiken liikkeen ja kohotin katseeni voitonriemuisena tuttavaani, joka vain hymyili minulle lempeästi. Tajusin, ettei hän ollut kiinnittänyt ääneen huomiota, eikä yhdistänyt sitä mihinkään spesifiin asiaan. Minulle sen sijaan se oli merkki siitä lumotusta, taianomaisesta keinutuolista, jonka läheisyyteen liittyy jotain sellaista energiaa, mitä ei järjellä pysty selittämään.

Lähdin tuttavani luota kummastuttavan ilahtuneena, oli suorastaan huvittavaa kuinka paljon niin pienen hetken kestävä ääni pystyi mielialaani kohottamaan. Enhän edes voinut olla täysin varma sen tulleen keinutuolista, en mitenkään. Mutta jokin sisälläni kuitenkin oli vahvasti sitä mieltä.

Kun illalla olin kotona valmiina pistämään päiväni päätökseen ja painamaan pääni tyynyyn, haukahti nuori koirani yhtäkkiä ja murisi vaimeasti. Säpsähdin hiukan ja katsoin suuntaan, jonne koirani pelokas huomio oli kiinnittynyt. Sydämeni alkoi takoa hiukan lujemmin, kun huomasin oman keinutuolini keikahtavan pari kertaa eteen ja taakse, vain hiukan, mutta kuitenkin selvästi. Naurahdin ääneen. Kuinka hassu sattuma se olikaan, että kissani oli ollut keinutuolissa nukkumassa ja jostain syystä koirani oli reagoinut sen liikkeisiin. Minusta oli huvittavaa, että niin kävi juuri sinä päivänä, kun keinutuolit olivat mielessäni enemmän kuin koskaan muulloin.

Katsoin hetken keinutuoliamme, joka on myös kotiutunut meille sukupolvien takaa, kun kissani naukaisi unisena selkäni takaa. Käännähdin katsomaan juuri sopivasti nähdäkseni sen loikkivan portaikosta yläkertaan vierelleni. Täysin eri suunnasta, kuin olisi mahdollista. Mikäli se olisi ollut keinutuolissani.

Jos se ei ollut keikauttanut keinutuoliani, niin mikä sitten? Miksi koirani oli reagoinut niin vahvasti?

Aistivatko eläimet todella jotain mihin me ihmiset emme aisteillamme kykene?

Ja jos aistivat... Ajatus tuntuu hieman pelottavalta...

Eihän mikään olisi voinut seurata minua kotiin tuttavani luota?

Eihän..?