Kuolema on aihe, jota tuntuu olevan läheisempi käsitellä lähellä pyhäinpäivää, vainajien muistopäivää. Tänä vuonna olen muutenkin joutunut kosketuksiin sen kanssa, kun tuttaviani on laskettu ikuiseen lepoon maan poveen, myös ihan lähipiiristäni. Keskustelin kuolemasta erään saattohoitajan kanssa taannoin, kävimme asiaa alkuun läpi lähes kylmän tieteelliseltä näkökannalta. Hänellä tuntui olevan asiasta vankkaa kokemusta, olihan hän ollut läsnä monen ihmisen ottaessa viimeistä henkäystään.
Aktiivinen kuoleminen on käsite, josta en aikaisemmin tiennyt. Se on vaihe, joka kuolevalla alkaa kun kuolemanhetket alkavat olla lähellä. Sen kerrotaan kestävän suurin piirtein kolmisen päivää ja tällöin kuoleva ei välttämättä ole kovinkaan läsnä ympärillään olevista tapahtumista koko aikaa. Hänen verenpaineensa saattaa myös laskea merkittävästi, hengittäminen vaikeutuu ja kurkusta saattaa alkaa kuulua korinaa nesteiden kertyessä keuhkoihin. Hän saattaa myös hallusinoida, olla levoton tai hourailla. Toisinaan kuoleva on koomassa kokonaan tai osittain, tai häntä ei pysty herättää, sillä hän on niin uupunut.
Fyysisesti keho näyttää siis lukuisia merkkejä siitä, että loppu on lähellä. Ei ihmekään, että jatkuvasti saan lukea eläimistä, jotka ovat vaistonneet rakkaan ihmisensä kuoleman olevan lähellä - mikäli ihmiset pystyvät huomaamaan tapahtumia kehossa, ei se ole aisteiltaan tarkemmille eläimille minkäänlainen ongelma. Luinpa joskus jopa kirjan erään hoivakodin kissasta, jolla oli tapana asettua kuolevan vanhuksen luokse ja olla tämän kanssa hamaan loppuun saakka.
Saattohoidossa työskentelevä sairaanhoitaja tunnistaa myös herkästi merkit, ja pystyy näin ollen varoittamaan omaisia lähellä olevasta hyvästien hetkestä. Vaikka hoitaja, jonka kanssa keskustelin asiasta suhtautuukin kuolemaan hyvin arkipäiväisesti ja käytännönläheisesti, kertoi hän ettei osaa selittää miksi kuoleman hetkellä tulee monelle kuolevalle "kuoleman katse" ja jopa hymy huulille. Kuolevat kuulemma saattavat olla hyvin poissaolevia, kunnes he yhtäkkiä havahtuvat ja alkavat tuijottaa kiinteästi huoneeseen johonkin tiettyyn pisteeseen. Siellä ei yleensä koskaan ole mitään erityistä ja jos asettuu katseen tielle, näyttää katse kulkevan suoraan lävitse. Kuolevat katsovat yhtäkkiä silmät loistaen tiettyyn paikkaan, saattavat jopa kurkottaa sinne tai hymyillä. Aivan kuin he näkisivät jotain tai jonkun tulevan luokseen.
Saattohoitaja sanoi, että haluaa uskoa heidän näkevän jonkun edesmenneen läheisensä tulevan hakemaan heitä rajan taakse, sillä suhteellisen pian "kuoleman katseesta" kuoleva lakkaa hengittämästä. Hän kertoi, että tuo kyseinen hetki on ihmeellinen tovi olla kuolevan lähellä. Kuin olisi yhtäkkiä osa jotain suurempaa ja siinä hetkessä voi myös uskoa kuoleman jälkeiseen elämään, vaikka hetkeä selitettäisiin tieteellisessä mielessä vain kylmästi kehon viimeisten endorfiinien vapautumisella.
Eräs kuoleva mies oli tällaisilla viimeisillä hetkillään kurkottanut kohti huoneen seinää ja sanonut, että sieltä hän nyt tulee. Kun hoitaja oli kysynyt tarkemmin asiasta, oli mies tuijottanut pitkään seinää kuin siihen olisi ilmestynyt aukko. Hän oli yrittänyt vähillä voimillaan nousta mutta ei ollut hievahtanutkaan. Viimeinen sana, jonka hän oli sanonut, oli hänen edesmenneen vaimonsa nimi. Vastaavanlaisia tapauksia on kuulemma usein, etenkin jos aktiivista kuolemaa tekevä ihminen pystyy puhumaan tai kommunikoimaan hiukankin. Tällainen käytös sopii hallusinointiin kyllä, mutta saattohoitajan mukaan siinä on jotain erilaista. Vahva läsnäolo, voimakas hetki. Tunnelmaa voisi kutsua jopa yliluonnolliseksi.
En ole koskaan ollut läsnä kenenkään kuollessa, mutta äitini kertomus toisen isoäitini kuolemasta kuulostaa tismalleen samalta. Hänkin oli yhtäkkiä katsonut eteenpäin kohti kattoa miltei onnellisen näköisenä ja kurottanut hauraalla kädellään jotain näkymätöntä kohti.
Mielestäni ajatus siitä, että kuoleman hetkellä voi olla niin pieni, mutta voimakas onnen hetki on lohdullista kuultavaa. On kyseessä sitten jälleennäkemisen hetki tai aivojen viimeinen temppu, on onni niin hauras asia, että sen läsnäolosta kannattaa iloita. Pohdin kuitenkin, voiko jokainen ihmismieli olla todella rakennettu niin samankaltaisesti, että kuoleman hetken reaktiot ovat täysin samanlaisia kemiallisia aivojen tapahtumia vai onko kyseessä todella jotain meitä suurempaa? Entä jos hetki ei olekaan sidonnainen soluihin tai tieteeseen, vaan onkin jonkinlainen todiste portin avautumisesta elävien ja kuolleiden maailman välillä? Jos ihminen heikoimmalla hetkellään, kirjaimellisesti kuolemanporteilla, paljastaakin totuuden?
Mitä tapahtuu elämän jälkeen? Rauha? Pimeys vai valo? Kohtaaminen toisella puolella odottavien rakkaiden kanssa vai sielun energian siirtyminen elämään kaikkialla ympärillämme?
Kukaan ei ole koskaan palannut kuolleista kertomaan.
Ehkä siksi, että tehtävämme ei ole tietää. Tehtävämme on elää tässä hetkessä, ei katsoa peläten tulevaisuuteen tai haikaillen menneisyyteen.
Mennyt aika on saavuttamattomissa ja tuleva aika arvaamattomissa. Jossain vaiheessa koittaa se hetki, jolloin jokaiselle meille paljastuu salaisuus kuoleman katseen takaa.
Mutta ei vielä.
