Heinäkuu tarjosi minulle tullessaan myös pienimuotoisen irtioton kotimaan matkailun muodossa. Vierailin eräässä kauniissa pikkukaupungissa Länsi-Suomessa, ja päädyin paikallisen kanssa erittäin mielenkiintoisen keskustelun pauloihin.
Kaikki sai alkunsa linnuista. Katsoin rannikolla taapertavia lokinpoikasia ja sydäntäni särki tarinat, joissa joku ihmishirviö on vain omaksi huvikseen kiduttanut noita viattomia olentoja. Muistin myös variksenpojan, joka jäi auton alle lähellä kotiani ja pikkulintuja, jotka päättävät päivänsä lentämällä ikkunanlaseja päin. Olin jostain syystä poikkeuksellisen sentimentaalisella tuulella. Seurassani oli eräs paikallinen, vanha nainen, joka oli etäistä sukua puolisolleni.
Naisen rauhallisen seesteinen ja viisas olemus sai minut puhumaan, ja kerroinkin pitäväni linnuista todella paljon. Oudon tunteen vallassa kerroin herkistyväni niiden surullisten kohtaloiden vuoksi ja tuntevani suunnatonta kiukkua, kun joku tekee niille väärin. Puolustuskyvyttömät olentoparat.
Nainen oli hetken hiljaa ja vilkaisi minua sitten ovelasti iänkaikkisen tietävän näköisillä, vanhuuden harmaannuttamilla silmillään. Hän lausui hitaasti, että jokainen meistä tuntee eniten yhteyttä siihen, mikä on toteemieläimemme. Siihen, mitä olemme olleet kauan sitten ja tulemme olemaan aina uudelleen.
Lausahdus kuulosti niin maagiselta ja mystiseltä, että kysyin oitis mitä hän sillä tarkoittaa. Hän sanoi uskovansa sisällämme virtaavan energian syntyvän uudelleen eri muodoissa. Ihmisestä ihmiseen, eläimestä ihmiseen ja takaisin. Hän ei käyttänyt sanaa sielu, tai puhunut sielunvaelluksesta, vaan käytti nimenomaan termiä energia. Hän kuitenkin kertoi, että tuo energia on niin vahvaa, että jaksaa kantaa mukanaan kuvia, muistoja. Joskus näemme asioita, joita emme tässä elämässä ole nähneet. Muistin heti mainita déjà vun ja kuinka sen uskotaan olevan muisto tai merkki sielunvaelluksesta, tai toisin sanoen uudelleen syntymästä. Vanha nainen hymyili ja nyökkäsi. Sitten hän totesi, että kaikkien pitäisi löytää sisimpänsä ja hyväksyä totuus, niin he valaistuisivat. Ja sanottuaan tämän hän nousi hitaasti, silmäili lintuja vielä hetken, nyökkäsi minulle hymyillen veikeästi ja poistui paikalta.
Jos ajatellaan vanhuksen tienneen jotain, mitä muut eivät tiedä ja uskomme hetken hänen olleen oikeassa. Onko ajatus lohdullinen vai pelottava? Entä jos olisikin näin helppoa saada vastaus ikuiseen kysymykseen: mitä tapahtuu elämän jälkeen? Olemmeko me kaikki valtavaa määrää energiaa, joka syntyy uudelleen muualla, kun energia poistuu nykyisestä olemuksestamme? Ehkä ajatus on lohdullinen, jos uskoo läheistensä energian pysyttelevän aina lähellä, magneetin tavoin. Ehkä siksi tunnemme järjetöntä vetoa tai yhteenkuuluvuutta tiettyihin asioihin tai ihmisiin.
On mahdotonta sanoa mikä todella on totuus, mutta kaikelle kannattaa olla avoin. Jos ei muuta, saa ainakin itselleen ja omille arvoilleen pohtimisen aihetta. Maailmankaikkeus on täynnä ihmeitä ja selittämättömiä tapahtumia, ja on olemassa ihmisiä kertomassa elämän ja kuoleman rajamaista.
Haluan uskoa ainakin siihen, että ei ole olemassa loppuja, on vain alkuja.
Vaikka tämäkin on ennen kaikkea henkilökohtainen uskon asia, on rauhoittavaa ajatella, että ehkä tiimalasiemme hiekan valuessa pohjaan viimeistä jyvää myöten, se vaan käännetään ympäri.
Round and round we go...
