Kerroin teille vuosia sitten unesta, jota en koskaan unohda. Kuinka oudon ahdistava tunne unessa valtasi minut ja kaikki tuntui todelliselta. Jälkeenpäin tuntui, että isoäitini ilmestyminen uneeni vain muutama päivä ennen hänen kuolemaansa oli kuin enne.
Tänä vuonna uneni ovat olleet tavanomaisia - ilman ahdistavaa tunnetta tai todenmakuisuutta. Unensieppaajani on pitänyt painajaiset kurissa edelleen ja olen saanut jälleen kokemuksia siitä, kuinka joka yö uusi tarina vie minut mennessään. Kuitenkin... Eräänä lopputalven yönä näin unen, joka jäi vaivaamaan minua. Muistellessani jälleen tunnetta, joka minulla oli sen unen aikana, jolloin kohtasin nukkuessa isoäitini, havaitsin yllätyksekseni, että tunnelma oli samanlainen. Totta, mutta ei kuitenkaan. Ahdistus, mutta ei painajaismainen. Ystävä, joka kuoli muutaman päivän kuluttua unestani.
Melkein viisitoista vuotta sitten ulkomailla työskennellessäni tapasin erään henkilön, jonka kanssa juttu luisti ja meillä oli hauskaa yhdessä. Hän oli lomalla armeijan yksiköstä, joka oli silloin sijoitettuna lähelle. Sain monia muitakin uusia tuttavuuksia tuon ajanjakson aikana, mutta loppujen lopuksi hän oli ainoa, kenen kanssa yhteydenpito kesti läpi vuosien ja elämän muutosten.
Tapasimme muutaman kerran kasvotusten vielä sen jälkeenkin, kun olin jo muuttanut takaisin Suomeen, mutta pääasiassa ystävyytemme perustui ajatusten vaihtoon sähköpostitse ja whatsappilla. Vuosien saatossa yhteydenpitomme hiipui hetkeksi, mutta löysimme ystävyytemme uudelleen surullisten uutisten myötä. Ystäväni oli sairastunut harvinaiseen, aggressiiviseen syöpään.
Hän taisteli, ja hän todella taisteli lujaa. Hänellä oli syytä pitää kiinni elämästä, sillä hän oli juuri hiljattain mennyt naimisiin ja eli syövästään huolimatta onnellista aikaa. Viime vuonna joulukuun alussa hänen vointinsa oli kuitenkin hetkeksi romahtanut, mutta hän kertoi silti olevansa toiveikas uusien, kokeellisten hoitojen suhteen. Nämä viestit, joista saatoin aistia uuden toivon kipinän, jäivät kuitenkin viimeisiksi viesteiksi välillämme.
Luulin koko joulukuun, että ystäväni eli onnellista uutta toivoa sisältävää aikaa tuoreen vaimonsa kanssa, mutta kun en ollut kuullut hänestä mitään tammikuuhun mennessä, aloin huolestua. Lähetin hänelle usein viestejä whatsappiin, ja näin että hän oli käynyt paikalla. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksei hän vastannut.
Yhteisen tuttavan kautta sain kuulla, että hänen vointinsa oli huonontunut merkittävästi, eikä toivoa ollut juuri enää nähtävissä. Ja eräänä yönä näin jälleen todenmakuisen unen, jonka tunnelma muuttui lopulta ahdistavaksi.
Unessa ovikellomme soi ja mentyäni avaamaan sen, oli ystäväni sen takana. Hämmästyin suunnattomasti, sillä hän asui toisella puolen maapalloa ja olin myös unessa huolissani miten hänen syöpähoitonsa voivat nyt edetä. Ystäväni halasi minua ja tuli sisään, keskustelimme pitkään ja lopuksi hän sanoi, että hänen oli pakko tulla vielä puhumaan kanssani. Hän hyvästeli minut ja sanoi toivovansa, että ymmärrän, mutta hän oli liian väsynyt enää jatkamaan. Pyysin häntä taistelemaan, mutta hän pudisti päätään ja vastasi olevansa nyt valmis, kun on hyvästellyt kaikki. Väsymys oli liian kova, hän halusi nukkua. Ja niin hän lähti.
Aamulla heräsin surullisena. Tuntui kuin hän olisi todella käynyt hyvästelemässä, mutta ajattelin sen olevan vain pääni uninen tuotos. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin vieraillut unissani, eikä niin ole käynyt jälkeenpäinkään, joten olin hieman epäröivä asian suhteen. Samana päivänä sain kuitenkin puhelun yhteiseltä tuttavaltamme. Minulle kerrottiin että ystäväni oli saanut keuhkokuumeen ja vajonnut edellisenä päivänä syvän tajuttomuuden tilaan. Hän ei ollut herännyt kertaakaan sen jälkeen. Hän oli sairaalassa, ja tilanne näytti huonolta. Olisi kyse enää tunneista tai enintään parista päivästä, ja hän olisi poissa. Päivää myöhemmin hän kuoli, tulematta enää kertaakaan tajuihinsa.
En voinut olla ihmettelemättä unta, jonka näin. Järjellisesti ajateltuna aivoni saattoivat muokata unen sopimaan silloisiin asioihin, mutta tämä oli jo toinen kerta, kun tietty tunnelma oli vallannut minut unen aikana, ja muutaman päivän sisällä unessa vieraillut oli kuollut. Entä jos ystäväni oli todella mahdollista matkustaa toiselle puolen maapalloa, kun hän oli koomaa vastaavassa tilassa? Mielemme on tutkimaton paikka, ja meissä virtaava elämän energia täysin käsittämätöntä.
Oli kyseessä mitä tahansa, oli uneni ystävästäni lohdullinen. En koskaan saanut sanoa hänelle hyvästejä maanpäällisessä todellisuudessa, mutta ehkä tein sen jossain toisessa, selittämättömässä ja yliluonnollisessa ulottuvuudessa. Oli kyseessä sitten uni tai oikea yhteys, vaalin muistoa mielessäni. Ja toivon, että vierailen itsekin rakkaideni unissa hyvästelemässä heidät, kun hiekka valuu tyhjiin oman elämäni tiimalasissa.
Aikamme maan päällä on niin rajallista. Stephen King kirjoitti kerran, että loppujen lopuksi aika rakkaidemme kanssa paljastuu aina liian lyhyeksi, oli se kuinka pitkä tahansa. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus pidentää hyvästien jätön hetkeä, moni varmasti tarttuisi siihen.
Tiedän, että ystäväni harjoitti aikanaan meditaatiota ja kertoi minulle tarinoita uskomattomista meditaatio sessioista, jolloin ajan käsite hämärtyi täysin tai hän koki jopa ruumiista irtautumisen kokemuksia. Haluaisin uskoa, että hänen mentaalinen voimansa oli niin vahva, että hän löysi vielä reitin luokseni.
Unien maailma on täynnä mysteereitä. Ja sellaiseksi tämäkin jäänee ikuisesti.
