"I see dead people"

Mainitsin Pokka-nettilehdessä blogistani kirjoitetussa artikkelista eräästä tytöstä ja tämän äidistä, jolla on kyky nähdä ihmishahmoja tarkasti, vaikka sellaisia ei takuuvarmuudella ole tilassa. Olen varma, että heillä on tavallista vahvempi kyky aistia paranormaaleja asioita ja ilmiöitä, mutta tyttö ei ole valmis asettamaan itseään sellaiseen paikkaan. Hänestä kyseessä on liian pelottava asia. Asia, jolle hän ei halua edes raottaa ovea ettei se rysähdä kerralla kokonaan auki ja päästä sisään jotain mitä ei ehkä pysty enää korjaamaan.

Keskustelin hiljattain jälleen tytön äidin kanssa, joka jakoi viimeisimmän kokemuksensa kanssani ja antoi minulle luvan kertoa sen blogissani. Perhe asuu maalla, talo ei ole kuin muutaman kymmenen vuotta vanha, mutta tontilla on oma historiansa, josta ei kuitenkaan ole laajaa tietoa. Ennen kuin nykyinen talo ja sen ulkorakennukset rakennettiin, oli tontti ollut vain pienenä metsittyneenä peltona, jonka laidalla oli vanha, harmaa hevosvaja. Hevosvaja on purettu, mutta tasainen alue ja vanha peltotie muistuttavat vielä sen aikaisemmasta olemassaolosta.

Äiti oli ollut talosta irrallaan olevassa autotallissa lakaisemassa, kun voimakas tuulenpuuska oli kiskaissut autotallin oven auki. Hän oli kiinnittänyt huomiota kuivien lehtien pyörteeseen, joka oli tuulen mukana autotalliin pelmahtanut. Kääntäessään katseensa takaisin työnalla olevaan kohtaan, oli hän huomannut silmäkulmastaan vieraan naisen seisovan keskellä autotallia. Naisella oli ollut valkoinen mekko päällään, sen helma oli heilahtanut tuulessa. Mekossa oli jotain tummia kuvioita, mahdollisesti kukkasia. Hänellä oli lainehtivat tummat hiukset, ja perheen äiti tunsi kuinka polttavasti nainen häntä tuijotti. Iho näytti oudon kalpealta, melkein valkoiselta. Äiti säikähti, olihan nainen hiipinyt autotalliin aivan hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän kohotti katsettaan kohti naista kysyäkseen mitä tämä teki siellä, mutta samassa nainen katosi kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Perheen äiti jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjää autotallia sydän hakaten. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli nähnyt jotain mitä ei pitäisi, eikä tulisi olemaan viimeinen. Oliko nainen halunnut häneltä jotain? Kuka hän oli, mistä hän tuli?

Äiti on ennenkin nähnyt omalla tontillaan, ja myös muissa kohteissa ihmishahmoja. Joskus vain utuisesti, joskus niin tarkasti että pystyy kuvailemaan heidän ulkonäköään. Nainen, jonka hän näki autotallissaan muistutti hänestä vaatetukseltaan ja ulkonäöltään ihmistä, joka on elänyt 1950-luvulla. Toisinaan hahmot, joita hän näkee ovat paikallaan ja tuijottavat, toisinaan liikkuvat "omissa maailmoissaan", kävelevät vaikka pihan halki kadoten yhtäkkisesti.

Hän on nähnyt ihmishahmoja jo vuosikymmeniä, mutta ei osaa antaa mitään loogista selitystä miksi näin on. Onko todella kyseessä henkilö, joka pystyy näkemään kuolleita ihmisiä? Onko näillä kuolleilla jotain keskeneräistä maan päällä, jatkaisivatko he matkaansa mikäli perheen äiti saisi heihin jollain tapaa yhteyden ja pystyisi auttamaan heitä? Vai olisiko se liian Haley Joel Osmentia ja Kuudetta aistia?

Spiritismiä äiti ei ole kokeillut, eikä välttämättä olekaan siihen valmis. Hänellä ei myöskään ole käytössään muita välineitä, joilla voisi saada "yhteyden kuolleisiin".

Mutta kun se päivä koittaa, aion olla paikalla.

Elämän ja kuoleman rajamaat

Joitakin päiviä sitten satuin katsomaan televisiosta jakson sarjasta Kuoleman jälkeen (Project Afterlife). Jaksossa esiteltiin kaksi henkilöä, jotka väittävät käyneensä elämän ja kuoleman rajamailla sydämensä pysähdyttyä, mutta palanneensa sieltä takaisin elävien kirjoihin. Sarjan ideana on, että neljä tutkijaa kiertävät Usa:ssa kuulemassa kuolemanrajakokemuksia läpi käyneitä ihmisiä. He jakavat kuulemansa ja spekuloivat asioita yhdessä, koettaen ymmärtää mitä tapahtuu ihmisen kuollessa.

Tässä jaksossa tutkinnan kohteina olivat 52-vuotias Tony Davis, joka vuoti kuiviin kadulle jouduttuaan sattumalta jengiväkivallan uhriksi ja 43-vuotias Cyanne Martin, jonka sydän on pysähtynyt leikkauspöydälle kahdesti.

Tony Davisilla oli kymmenen ampumahaavaa, joista yksi oli lävistänyt miehen reisivaltimon. Davis kertoi tunteneensa kuinka hänen sydämensä syke ensin hidastui, kunnes se pysähtyi kokonaan. Hänelle tuli kylmä ja hän oli jossain pilkkopimeässä paikassa, palellen. Hetken kuluttua hän alkoi nousta ylös, leijua pilviin, ja hän tunsi kuinka kaikki hänen huolensa ja murheensa kevenivät hänen harteiltaan ennen kuin katosivat kokonaan. Hän näki valoa, joka tuli kaukaisesta kaupungista. Davis vaistosi kaupungin olevan täynnä iloa, rakkautta, ja hän valmistautui siirtymään sinne, kun vahva ääni sanoi hänelle, ettei hänen työnsä ole vielä tehty. Davis vastusteli, mutta voimakas "tuuli" veti hänet yhtäkkiä kauemmas kaupungista ja hän tippui jälleen alas samaan pimeyteen. Yhtäkkiä hän veti henkeä ja avasi silmänsä sairaalavuoteeltaan, hänen vaimonsa rukoillen vieressään. Sairaalaraportin mukaan tutkijoille paljastui, että Davisilla ei ollut tuona ajankohtana ollut tuntiin elintoimintoja, mutta jostain syystä elvytystä oltiin jatkettu tavallista kauemmin. Näin pitkän tauon uskottiin aiheuttaneet miehelle aivovaurioita, mutta herätessään Davis oli myös mieleltään täysin kunnossa.

Cyanne Martin oli lähellä kuolemaa ensimmäisen kerran kolmivuotiaana. Hänellä oli jo syntyessään sydänvikaa, "bikuspinen aorttaläppä", eikä lääkärit antaneet hänelle hyvää elinajan ennustetta. Ollessaan leikkauksessa oli Martinin isoäiti vaipunut "meditatiiviseen tilaan" rukoillessaan pienen tytön puolesta, ja kertonut katselleensa tytön leikkausta leikkaussalin katonrajassa. Hän oli osannut kertoa odotushuoneessa odottaville huolestuneille omaisille tytön selvinneen jo ennen kuin lääkäri tuli asian vahvistamaan. Myöhemmin, 30-vuotiaana, Martin joutui uudelleen hengenvaaralliseen leikkaukseen, jossa lähes kolmannes hänen sydämestään piti vaihtaa. Ennen vaipumistaan tajuttomuuteen Martin näki leikkaussalissa ympärillään valopisteitä, omien sanojensa mukaan keijuja. Tällä kertaa hänen äitinsä oli kokeillut isoäidin tekniikkaa meditatiivisesta rukoilusta, ja kertoi myös päätyneensä seuraamaan leikkausta sivusta. Hän kertoi ajatelleensa keijuja, koska tiesi niistä olevan lohtua tyttärelleen.

Martin päätyi myös sysipimeään paikkaan sydämensä pysähtyessä, ja Davisin kokeman mukaan myös hänen kokemuksessaan pimeys väistyi ja kirkkauden päässä näkyi kaunis ja rauhallinen paikka. Martin tunsi rakkautta ja iloa, ja kulki kohti valoa kunnes kaksi hahmoa pysäyttivät hänet. Hahmot olivat Martinin jo edesmenneet isoäidit nuorempina versioinaan, ja he kertoivat Martinille että hänen on palattava takaisin. Martin heräsi sairaalasta.

Sarjan tutkijat pohtivat Cyanne Martinin tapauksessa kyseessä olleen jonkinlaisen psykologisen yhteyden, sillä sekä naisen äiti että isoäiti olivat kokeneet odotushuoneessa "kehosta irtautumisen". Erikoista oli, että sekä Cyanne että hänen äitinsä mainitsivat keijut leikkaussalissa. Näyt leikkauksen aikana eivät kuitenkaan ole mahdottomia, sillä niitä saattavat usein aiheuttaa lääkitys ja lisääntynyt hermostotoiminta. Tässä tapauksessa kuitenkin vain toinen henkilöistä oli ollut leikkauksessa.

Sarja ei ollut mielestäni mitenkään erikoinen, tai edes täysin uskottava, mutta se jätti minut pohtimaan kuolemanrajakokemuksia, joista on uutisoitu kautta aikojen. Valo tunnelin päässä on jokaiselle tuttu käsite, tai vaikka elämän kulkeminen valokuvina silmien ohi. Näihin on olemassa myös tieteellisiä teorioita mm. neurokemiassa: aivojen hapenpuutetilassa tai korkeasta hiilidioksidista veressä. Kehosta poistumisen väitetään tieteellisesti johtuvan neuroanatomisesta ilmiöstä, jossa ihmisen päälakilohko kärsii toimintahäiriöstä, joka vaikuttaa kykyyn hahmottaa oma asema tilassa. Psykologisesti kuolemanrajakokemuksia selitetään ihmisen puolustusmekanismiksi kuolemanpelkoa vastaan, kokemuksen olevan hallusinaatio, jonka on tarkoitus rauhoittaa. (Lähde: Wikipedia - Kuolemanrajakokemus)

Tutustuin lisää aiheeseen, ja kirjassa Mysteria, selittämättömiä ihmeitä ja arvoituksellisia ilmiöitä (Genzmer & Hellenbrand, Parragon Books Ltd 2007) kerrottiin Englannissa tehdystä tutkimuksesta, jossa 63 sydämenpysähdyspotilaasta seitsemän kertoi kuolemanrajakokemuksesta. Koetta johti tohtori Sam Parnia Southamptonin yliopistosta, ja hänen mukaansa tutkimus on esimerkki siitä, että kuolemanjälkeistä elämää on olemassa. Tutkitut kertoivat kokeneensa iloa, toivoa, valoa ja lämpöä, eli samankaltaisia tuntemuksia kuin Tony Davis ja Cyanne Martin katsomassani sarjassa. Koetta suoritettaessa, ei yhdelläkään potilaalla ollut tuolla hetkellä mitattavaa aivokäyrää.

Tohtori Parnia myös kumoaa tutkimuksensa osalta tieteellisen teorian neurokemiallisesta hapenpuutteesta, sillä kuolemanrajakokemuksia kokeneilla potilailla oli ollut korkeat happipitoisuudet tapahtuman aikaan. Hallusinaatioihin Parnia ei usko, sillä potilaiden kokemukset olivat olleet liian todellisia ja yksityiskohtaisia ollakseen harhakuvitelmia, sillä potilaiden aivot eivät pystyneet toimimaan niin selkeiden prosessien vaatimalla tavalla tai luomaan muistijälkiä ilman mitattavaa aivokäyrää.

En ollut läsnä toisen isoäitini kuollessa, mutta äitini kertoi, että hänen katseensa oli ensin ollut levoton, kunnes se oli kiinnittynyt yhteen tiettyyn pisteeseen huoneessa. Tämän jälkeen isoäitini oli hymyillyt ja vetänyt viimeisen kerran henkeä. Jäytävän surun keskellä, tuo oli varmasti äidilleni lohduttava näky, ja minustakin sen kuuleminen tuntui todella hyvältä. Mitä tahansa isoäitini silmien edessä olikaan hänen kuolinhetkellään ollut, se oli tehnyt hänet onnelliseksi viimeisellä hetkellään elävien keskuudessa.

Kuolemanrajakokemuksiin uskominen on eri asia kuin usko kuoleman jälkeiseen elämään. Koska olen kokenut selittämättömiä asioita ja kuullut sekä oppinut paljon paranormaaleista ilmiöistä, minun on vaikea olla uskomatta, etteikö kuoleman jälkeen olisi jonkinlaista elämää. On olemassa raja elämän ja kuoleman välillä, ja ehkä ne henget jotka jäävät rajan lähettyville aiheuttavat paranormaaleja ilmiöitä elävien keskuudessa. Ne, jotka eivät jostain syystä pääse perille saakka. Ne, joilla on jotain kesken.

Kuolemanrajakokemukset sen sijaan ovat tapahtuneet ihmisille, jotka "palaavat" vielä elävien kirjoihin. Voiko todella olla kyse jonkin rajan lähestymisestä ja saavuttamisesta, vai tekeekö hiipuva aivotoiminta vielä karhunpalveluksen kantajalleen? Kuinka paljon rajakokemuksista on liioiteltuja, kuvitteellisia, entä kuinka suuri osa todella tapahtunut kun sekä ihmisen sydän- että aivokäyrä antavat ilmi ihmisen todella menehtyneen hetkeksi?

En tunne ketään kuolemanrajakokemusta omaavaa henkilöä henkilökohtaisesti, mutta kuuntelisin todella mielelläni heidän tarinansa. Minusta kyseessä on äärimmäisen kiehtova ilmiö, eikä sitä voi kukaan todistaa sen enempää olemattomaksi kuin olemassa olevaksi. Jokainen voi itse pohtia mihin suuntaan kallistuu.

On myös mielenkiintoista, kuinka samantapaisia kuolemanrajakokemukset ovat olleet kautta historian, oli kyse sitten 500 vuotta koetusta tai viime vuotisesta. Minulle tuo lohtua ajatus valosta, lämmöstä ja rakkaudesta, joka tajunnan ja elintoimintojen hyytymisen rajamailla odottaa. Sitä ei pysty ottamaan pois edes ne, jotka pyrkivät selittämään ilmiön täysin tieteellisesti, kliinisesti.

Jotain tuolloin tapahtuu, mutta vain aika näyttää itse kullekin mitä.